Ympäristötunteiden käsikirja

Teoksessa tarkastellaan ympäristötunteita, jotka on nimetty perustunteiden mukaan. Ympäristöön liittyvät tunteet ovat kuin kohteet pimeässä maisemassa, ne ovat siellä vaikkei niitä näe. Monissa kohdissa teksti oivaltavasti valaisee: kohteet tulevat näkyviksi, ovat sittenkin totta ja olemassa, eivät pelkkää kuvitelmaa.

Pihkala, Panu: Mieli maassa? Ympäristötunteet. Kirjapaja, 2019. 336 sivua. ISBN ISBN 978-952-354-086-6.

Kun Nelson Mandela kuoli loppuvuodesta 2013, ihmiset jonottivat jättääkseen hänelle viimeiset jäähyväiset. Tai oikeastaan tanssivat. Tämä televisiossa nähty kuvamuisto pulpahtaa ensimmäisenä mieleen, kun luen Panu Pihkalan tuoreimman teoksen alkusivuilta vinkkejä voimakkaiden tunteiden purkamiseksi luovin keinoin – vaikkapa tanssimalla. Toinen ajatus seuraa välittömästi: miten vastaavassa tilanteessa tanssimiseen olisi suhtauduttu suomalaisessa kulttuurissa. Paheksuvasti? Karttelevasti? Tunteella ainakin.

Länsimaisessa kulttuurissa elää vahvana ajatus ihmisestä rationaalisena toimijana. Tieteessä positivistista ja behavioralistista ihmiskäsitystä haastaneen affektiivisen käänteen myötä tunteista on tullut merkittävä tutkimuskohde. Ja hyvä niin, sillä tunteet vaikuttavat yksilöiden ja yhteisöjen toiminnan taustalla, tunnustimmepa ne tai emme. Tampereella muutama vuosi sitten perustettu tunteiden historian tutkijaverkosto ja Pihkalan ympäristötunteita käsittelevät teokset ovat vielä kapea, mutta hyvä ja tärkeä avaus teeman tunnetuksi tekemiseen myös meillä. Tutkijatohtori Panu Pihkalaa voisikin tituleerata suomalaisten ympäristötunteiden tulkiksi. Tuorein teos jatkaa ja syventää aiemman teoksen Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja 2017) ja useiden artikkeleiden avaamaa näkökulmaa.

POPULAARI HAKUTEOS

Mieli maassa? Ympäristötunteet on käsikirjamainen teos. Se alkaa selkeällä, tunteita ja ympäristötunteita hyvin, mutta varsin lyhyesti avaavalla johdannolla, jota olisi mielellään lukenut pidempänä. Sen jälkeen Pihkala käy läpi ympäristötunteita teemoitellen ne kymmeneen jaksoon, jotka on nimetty perustunteiden, kuten ilo ja masennus, mukaan. Kukin jakso sisältää puolestaan aina kyseiseen perustunteeseen liittyviä ja sitä täsmentäviä tuntemuksia. Jokaisesta tunteesta ja tuntemuksesta on lyhyt kuvaus. Lisäksi jaksoissa on niihin liittyviä esimerkkejä ja huomioita.

Teosta voi lukea joko perinteisellä tavalla alusta loppuun tai hakuteoksena aina sen mukaan, mikä tunne tai tuntemus kiinnostaa eniten. Tosin kannesta kanteen lukutavan tekee paikoin raskaaksi teoksen luettelomaisuus. Esimerkit koin itse paikoin imeliksi ja elämänviisaustyylisiksi, mutta ne varmasti toimivat osalle lukijoista aivan päinvastaisesti. (Lukiessaan tunteista lukija tietysti reflektoi tavallista tarkemmin omia tunteitaan. Mieleen tietysti juolahtaa, että jos jokin tunteita avaava teksti tuntuu lukijasta ärsyttävältä, niin kertooko se kuitenkin enemmän lukijasta ja hänen kyvyttömyydestään tunnistaa ja sietää tunteita omassa elämässään – jos tämä on ollut kirjoittajan piilotavoite, niin hatunnosto Pihkalalle taidokkuudesta!). Esimerkkejä paremmin toimivat minä-muotoon kirjoitetut sitaatit, joissa ihmiset kuvaavat jotain tunnetta omin sanoin, esimerkiksi hämmennystään poliitikkojen ehdottamien, keskenään ristiriitaisten ilmastotoimien edessä.

Caspar David Friedrich, Kreidefelsen auf Rügen 1181, Kunst Museum Winterthur, Wikimedia Common.

Tunteiden nimet ovat nautinnollista luettavaa. Ne ovat usein erittäin osuvia, mutta myös hyvin runollisia, esimerkiksi lumen vähenemisen aiheuttama ”lumisuru”. Herkulliset uudelleentulkinnat, kuten ekosysteemiä kuormittava taho eli ”maanvaiva” ja itseään erinomaisena ympäristötoimijana pitävä ”ekovanhurskas”, riemastuttavat lukijaa. Osa termeistä on kuitenkin hankalia ja haasteellisia, kuten ”puutaantyöntävyys” ja ”ympäristöajeeraus”, eivätkä anna lukijalle ilman kuvausta kovin täsmällistä kuvaa siitä mitä termi oikeastaan tarkoittaa. Silti kaikki kunnia ja tunnustus Pihkalalle huikeasta työstä sanoittaa ja kuvata valtava kirjo ympäristöön liittyviä tunteita.

Pihkala on pyrkinyt yleistajuiseen tekstiin ja onnistunut siinä. Muutamissa kohdissa tekstiin on livahtanut tai jäänyt käsitteitä, kuten kehollis-kokonaisvaltainen ja defenssien konfrontaatio, jotka poikkeavat muuten selkeästä ja populaarista tekstistä. Termeissä sinällään ei ole mitään vikaa, mutta ne olisi voinut lyhyesti avata. Tekstiin ei ole sisällytetty viitteitä, ja se tekeekin siitä sujuvasti luettavaa. Joitakin keskeisiä lukuvinkkejä on koottu jaksojen loppuun. Muutamissa kohdissa kuitenkin jään pohtimaan, onko kyseessä stereotypia vai löytyykö väitteelle tutkimuslähde. Näin esimerkiksi kohdassa, jossa kerrotaan monien amerikkalaisten ihmetelleen, kuinka harvinaista hitaus ja hiljaisuus on heidän maassaan. Lukijaa olisi myös helpottanut sivunumeroiden liittäminen tekstissä viitattuihin kaavioihin – jotka kyllä selaamisen jälkeen löytyvätkin.

KESKUSTELUKUMPPANI JA OIVALLUTTAJA

Kirjalla on monia ansioita. Ympäristöön liittyvien tunteiden sanoittamisen ja näkyväksi tekemisen lisäksi teos tekee tilaa herkkyydelle, suorastaan yllyttää ajattelemaan tunteita ja puhumaan niistä. Kulttuurissamme moni tunteisiin käypä asia on jäänyt vähälle huomiolle, jouduttu työntämään sivuun, esimerkiksi sotien seurauksena, ja tämä toissijaisuus on sementoitunut normaaliksi toimintatavaksi. Tunteita vähättelevät lausahdukset: Älä nyt pillitä sellaisesta tai Onhan niitä nyt tärkeämpiäkin asioita ovat varsin tuttuja ainakin vanhemmille sukupolville. Kun Pihkala kuvaa ylisukupolvista ympäristötraumaa tai kulttuurista ympäristötraumaa –  asioita, joita voi olla vaikea käsitellä, koska ne ovat jääneet muiden, isompien traumojen varjoon – niin kykenemme liittämään käsitteet välittömästi osaksi yhteisömme historiaa ja selittävän kollektiivisia kokemuksia.

Kohdat, joissa kuvataan syyllisyyden peittämistä vihalla tai pelon kohteen poistamisen lieventävää vaikutusta oman syyllisyyden kokemiseen, ovat suorastaan järisyttäviä, ja asettavat lukijan välittömästi kasvokkain monen historiallisen ja nykytapahtuman kanssa aina antisemitismistä nuoriin ilmastoaktivisteihin kohdistuvaan vihapuheeseen. Kirjaa voi myös lukea monilla laseilla, miettimällä luettua tunnetta suhteessa vaikkapa susiin tai metsiin, ja saa varmasti hyviä ymmärryskulmia ja myös mahdollisia selityksiä sille, miksi näihin asioihin liittyvä keskustelu on haasteellista.

Voisin suositella kirjaa kaikille. Erityisesti kannustaisin opettajia, kasvattajia sekä luonnonvara-alan ammattilaisia ja alaa opiskelevia hyödyntämään sitä johdatuksena aiheeseen. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen ovat viime aikoina herättäneet paljon keskustelua ja myös tunteita. Suomessa kestotunneaihe ovat jo satojen vuosien ajan olleet metsät ja viime aikoina myös kaivokset. Niihin liittyvät jännitteet eskaloituvat silloin tällöin konflikteiksi. Ristiriidat kuormittavat kaikkia osapuolia, niin luonnonvarojen käytön ammattilaisia, paikallisia asukkaita kuin suurta yleisöä. Tunteet vaikuttavat siihen, mitä pidämme arvokkaana. Reagoimme tunteella, kun jotain meille yksilönä tai yhteisönä arvokasta uhataan. Tunteet vaikuttavat myös siihen, miten ja millaista tietoa vastaanotetaan.

Yhteiskunnan eri toimijat myös hyödyntävät tunteita hyvin eri tavoin. Toisaalla niillä ja niiden avulla vaikutetaan vahvasti vaikkapa poliittiseen päätöksentekoon, toisaalla johtuen vaikkapa rationaalisuutta korostavasta ammattikulttuurista ollaan – Pihkalan termein – aivan ”existential outsiders” siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Kun tarpeeksi kauan joutuu rakentamaan vaikkapa ammattiminää ilman mahdollisuutta tunteisiin ja niistä puhumiseen, on tunnepuhetta vaikea ottaa haltuun tilanteissa, joissa sitä nopeasti tarvittaisiin kommunikointiin ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *