C_2021525FI.01000101.xml

KOMISSION TIEDONANTO

Ohjeet kuluttajan oikeuksista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/83/EU tulkinnasta ja soveltamisesta

(ETA:n kannalta merkityksellinen teksti)

(2021/C 525/01)

SISÄLLYS

JOHDANTO

Soveltamisala

1.1.

”Elinkeinonharjoittajan” ja ”kuluttajan” käsitteet

1.2.

”Sopimuksen” käsite

1.3.

Soveltamisalaan kuuluvat sopimukset

1.4.

Sekasopimukset

1.5.

Digitaalisten palvelujen ja digitaalisen verkkosisällön välinen ero

1.6.

Sopimukset, joiden mukaisesti kuluttaja maksaa kauppahinnan, ja sopimukset, joiden mukaisesti kuluttaja luovuttaa henkilötietoja

1.6.1.

Sopimukset, joiden mukaisesti kuluttaja maksaa kauppahinnan

1.6.2.

Sopimukset, joiden mukaisesti kuluttaja luovuttaa henkilötietoja

1.7.

Sopimukset, joihin direktiiviä ei sovelleta

1.7.1.

Vuokrasopimukset ja rakentamista koskevat sopimukset

1.7.2.

Matkapaketit

1.7.3.

Julkisen viranhaltijan laatimat sopimukset

1.7.4.

Päivittäiseen kulutukseen tarkoitettuja tavaroita koskevat sopimukset

1.7.5.

Matkustajaliikenne

1.7.6.

Automaattimyynti

1.7.7.

Tietyt sähköiseen viestintään liittyvät sopimukset

1.8.

Mahdollisuus olla soveltamatta direktiiviä arvoltaan vähäisiin, muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin

1.9.

Julkisia huutokauppoja koskevat säännöt

Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyt sopimukset

2.1.

Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyt sopimukset

2.2.

Sopimukset, jotka tehdään sen jälkeen, kun kuluttajaan on otettu yhteyttä toimitilojen ulkopuolella

2.3.

Elinkeinonharjoittajan järjestämän tutustumiskäynnin aikana tehtävät sopimukset

Kuluttajatiedot

3.1.

Yleiset vaatimukset

3.1.1.

Johdanto

3.1.2.

Tietojen selkeys ja yhteys sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevaan direktiiviin

3.1.3.

Muutoin asiayhteydestä ilmenevät tiedot

3.1.4.

EU:n muuhun lainsäädäntöön sisältyvät tietovaatimukset

3.1.5.

Tiedonantoa koskevien lisävaatimusten asettaminen

3.1.6.

”Päivittäisiä” liiketoimia koskeva poikkeus

3.1.7.

Ennen sopimuksen tekoa annettavien tietojen sitovuus

3.1.8.

Kieliä koskevat lisävaatimukset

3.1.9.

Todistustaakka

3.2.

Elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin, etäsopimuksiin ja muualla tehtyihin sopimuksiin sovellettavat yhteiset vaatimukset

3.2.1.

Pääominaisuudet

3.2.2.

Elinkeinonharjoittajan henkilöllisyys ja yhteystiedot

3.2.3.

Hinta

3.2.4.

Sopimuksen ja sopimusvelvoitteiden täyttäminen

3.2.5.

Maksuihin liittyvät järjestelyt

3.2.6.

Vastuu, takuu ja kaupanteon jälkeiset palvelut

3.2.7.

Sopimuksen kesto ja päättyminen

3.2.8.

Toimivuus, yhteensopivuus ja yhteentoimivuus

3.3.

Etäsopimuksia ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjä sopimuksia koskevat lisävaatimukset

3.3.1.

Yksilöity hinta

3.3.2.

Etäviestimen käyttämisestä aiheutuvat kulut

3.3.3.

Talletukset ja muut takuut

3.3.4.

Tuomioistuimen ulkopuoliset oikeussuojamenettelyt

3.4.

Verkossa toimivia markkinapaikkoja koskevat lisävaatimukset

3.4.1.

Järjestyksen perusteet

3.4.2.

Toisen sopimuspuolen asema

3.4.3.

Tiedot EU:n kuluttajalainsäädännön soveltamatta jättämisestä

3.4.4.

Sopimuksen vastuiden jakautuminen

3.4.5.

Mahdollisuus asettaa tiedonantoa koskevia lisävaatimuksia

Etäsopimuksia koskevat erityisvaatimukset

4.1.

Etäsopimuksen määritelmä

4.2.

Ennen sopimuksen tekoa annettavat tiedot

4.2.1.

Tiedot, jotka on esitettävä suoraan ennen tilauksen tekemistä

4.2.2.

Tilauksen vahvistusnäppäin

4.2.3.

Tiedot toimitusrajoituksista ja maksuvälineistä

4.2.4.

Sellaista etäviestintää käyttäen tehtävät sopimukset, jossa on rajoitetusti tilaa tai aikaa

4.3.

Puhelimitse tehtävät sopimukset

4.4.

Vahvistus sopimuksen tekemisestä

Peruuttamisoikeus

5.1.

Peruuttamisen määräajan laskeminen

5.1.1.

Johdanto

5.1.2.

Peruuttamisen määräajan alkamisajankohta

5.2.

Tietoja peruuttamisoikeudesta

5.3.

Peruuttamisoikeuden käyttö

5.4.

Tietoja koskevat peruuttamisen seuraukset

5.5.

Tavaroita koskeva peruuttamisoikeus

5.5.1.

Useita tavaroita koskevat sopimukset tai vialliset tavarat

5.5.2.

Tavaroiden palautus

5.5.3.

Kuluttajalta saatujen maksujen palauttaminen

5.5.4.

Kuluttajan vastuu tavaroiden vääränlaisesta käsittelystä

5.5.5.

Vastuu palautettaessa tavaroita elinkeinonharjoittajalle

5.6.

Oikeus peruuttaa julkisia palveluja ja yleishyödyllisiä palveluja koskevat sopimukset

5.6.1.

Kuluttajan suostumus sopimuksen välittömään suorittamiseen

5.6.2.

Kuluttajan korvausvelvollisuus

5.7.

Oikeus peruuttaa digitaalista verkkosisältöä koskevat sopimukset

5.8.

Peruuttamissoikeudesta ilmoittamatta jättämisen seuraukset

5.8.1.

Tavaroihin liittyvät seuraukset

5.8.2.

Palveluihin ja yleishyödyllisiin palveluihin liittyvät seuraukset

5.8.3.

Digitaaliseen verkkosisältöön liittyvät seuraukset

5.9.

Sopimuksen päättyminen peruuttamisoikeuden käytön jälkeen

5.10.

Liitännäissopimukset

5.11.

Poikkeukset peruuttamisoikeudesta

5.11.1.

Tavarat tai palvelut, joiden hinta on riippuvainen rahoitusmarkkinoilla tapahtuvista vaihteluista

5.11.2.

Kuluttajan vaatimusten mukaisesti tai selvästi henkilökohtaisia tarpeita vastaaviksi valmistetut tavarat

5.11.3.

Tavarat, jotka voivat pilaantua tai vanhentua nopeasti

5.11.4.

Terveydensuojelu- tai hygieniasyistä sinetöidyt tavarat

5.11.5.

Tavarat, jotka ovat sekoittuneet erottamattomasti muiden tavaroiden kanssa

5.11.6.

Sopimukset, joissa edellytetään suoritusta määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa

5.11.7.

Kuluttajan pyytämät korjaukset

5.12.

Pyytämättä tehtäviä käyntejä tai tutustumiskäyntejä koskevat sääntelymahdollisuudet

5.12.1.

Johdanto

5.12.2.

Peruuttamisoikeuden määräajan pidentäminen

5.12.3.

Poikkeukset peruuttamisoikeutta koskevista poikkeuksista

Luovutus

Vaaranvastuun siirtyminen

Maksuvälineen käytöstä aiheutuvat kulut

8.1.

Johdanto

8.2.

”Maksujen” määritelmä

8.3.

Elinkeinonharjoittajalle aiheutuvien ”kustannusten” määritelmä

8.3.1.

Kauppiaalta veloitettavat palvelumaksut ja muut välittömät kustannukset

8.3.2.

Liiketoiminnan harjoittamisen yleiset kustannukset

8.3.3.

Maksuvälineen käytöstä veloitettavan maksun perusteeksi hyväksyttävät kustannukset

8.4.

Ulkomaan valuutassa suoritettavat maksut

Puhelinviestintä

10.

Lisämaksut

11.

Täytäntöönpanon valvonta

11.1.

Julkisoikeudellinen ja yksityisoikeudellinen täytäntöönpano

11.2.

Soveltaminen kolmansien maiden elinkeinonharjoittajiin

11.3.

Seuraamukset

11.3.1.

Seuraamusten määräämisen perusteet

11.3.2.

Seuraamukset kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen mukaisten koordinoitujen täytäntöönpanotoimien yhteydessä

LIITE

JOHDANTO

Kuluttajan oikeuksista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/83/EU (1), jäljempänä ’kuluttajanoikeusdirektiivi’ tai ’direktiivi’, tarkoituksena on saavuttaa kuluttajansuojan korkea taso kaikkialla EU:ssa ja myötävaikuttaa sisämarkkinoiden moitteettomaan toimintaan lähentämällä kuluttajien ja elinkeinonharjoittajien välisiä sopimuksia koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten tiettyjä osia. (2)

Näiden ohjeiden tarkoituksena on auttaa soveltamaan direktiiviä tehokkaasti. Ohjeiden tarkoituksena on myös lisätä kaikkien asianosaisten, kuten kuluttajien, yritysten ja jäsenvaltioiden viranomaisten sekä kansallisten tuomioistuinten ja oikeusalan toimijoiden, tietoisuutta direktiivistä kaikkialla EU:ssa. Ohjeet kattavat Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2019/2161 (3) tehdyt muutokset, jotka koskevat 28. toukokuuta 2022 voimaan tulevien unionin kuluttajansuojasääntöjen täytäntöönpanon valvonnan parantamista ja nykyaikaistamista. Näin ollen osassa näistä ohjeista käsitellään sellaisia sääntöjä, jotka eivät ole tulleet voimaan vielä tämän tiedonannon julkaisupäivänä. Asiaankuuluvat kohdat ja alakohdat on ilmoitettu selkeästi.

Ohjeet ilmentävät Euroopan unionin tuomioistuimen, jäljempänä ’unionin tuomioistuin’ tai ’tuomioistuin’, direktiiviä koskevaa oikeuskäytäntöä sen jälkeen, kun sitä alettiin soveltaa 13. kesäkuuta 2014. Direktiivi korvasi soveltamispäivästään lähtien muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa neuvoteltuja sopimuksia koskevasta kuluttajansuojasta annetun neuvoston direktiivin 85/577/ETY (4) ja kuluttajansuojasta etäsopimuksissa annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY (5). Kuluttajanoikeusdirektiivissä on säilytetty osa aiempien direktiivien 85/577/ETY ja 97/7/EY säännöksistä. Siksi tässä asiakirjassa viitataan soveltuvin osin myös kyseisten direktiivien tulkintaa koskevaan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön.

Tiedonannossa ei analysoida direktiivin soveltamista yksittäisissä jäsenvaltioissa eikä siten myöskään kansallisten tuomioistuinten ja muiden toimivaltaisten elinten päätöksiä. Jäsenvaltioissa saatavilla olevien erilaisten tietolähteiden lisäksi tietoa direktiivin saattamista osaksi kansallista lainsäädäntöä koskevista kansallisista säännöksistä, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta löytyy kuluttajalainsäädännön tietokannasta, johon pääsee sähköisen oikeudenkäytön portaalin (6) kautta.

Tiedonanto on tarkoitettu EU:n jäsenvaltioiden lisäksi Islannille, Liechtensteinille ja Norjalle Euroopan talousalueesta (7) (ETA) tehdyn sopimuksen allekirjoittajamaina. Viittauksia EU:hun, unioniin tai sisämarkkinoihin on siksi pidettävä viittauksina myös ETA:an tai ETA-markkinoihin.

Tämä tiedoksianto on tarkoitettu ainoastaan ohjeistavaksi, ja ainoastaan EU:n lainsäädännön teksti on lainvoimainen. Lainsäädännön sitovan tulkinnan on perustuttava direktiivin tekstiin ja suoraan unionin tuomioistuimen päätöksiin. Tässä tiedonannossa on otettu huomioon lokakuuhun 2021 mennessä julkaistut tuomioistuimen päätökset, eikä siinä voida ennakoida tuomioistuimen oikeuskäytännön tulevaa kehitystä.

Tässä tiedonannossa esitettyjä näkemyksiä ei pidä ymmärtää siten, että ne määräisivät ennalta Euroopan komission kannan unionin tuomioistuimessa mahdollisesti käsiteltävissä asioissa. Tiedonannon sisältämät tiedot ovat yleisluontoisia, eikä niitä ole osoitettu tietyille luonnollisille henkilöille tai yhteisöille. Euroopan komissio ja sen nimissä toimivat henkilöt eivät vastaa siitä, miten tämän julkaisun tietoja käytetään.

Koska tämä tiedonanto ilmentää sen laatimisajankohtana vallitsevaa tilannetta, ohjeita voidaan muuttaa myöhemmin.

1. Soveltamisala

1.1. ”Elinkeinonharjoittajan” ja ”kuluttajan” käsitteet

Kuten direktiivin 1 artiklassa säädetään, kuluttajanoikeusdirektiiviä sovelletaan kuluttajien ja elinkeinonharjoittajien välisiin sopimuksiin. Jotta sopimus kuuluisi direktiivin soveltamisalaan, on siksi tarpeen vahvistaa, että toinen sopimuspuoli on 2 artiklan 2 kohdassa määritelty elinkeinonharjoittaja ja toinen sopimuspuoli 2 artiklan 1 kohdassa määritelty kuluttaja.

Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaan ”kuluttajalla” tarkoitetaan luonnollista henkilöä, joka tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvia sopimuksia tehdessään toimii tarkoituksessa, joka ei kuulu hänen elinkeino- tai ammattitoimintaansa. Tästä säännöksestä seuraa, että henkilö kuuluu kyseisen käsitteen soveltamisalaan, jos seuraavat kaksi kumulatiivista edellytystä täyttyvät: i) henkilö on luonnollinen henkilö ja ii) henkilö toimii muussa kuin ammattitoimintaan kuuluvassa tarkoituksessa.

Kuten johdanto-osan 13 kappaleessa todetaan, jäsenvaltiot voivat pitää voimassa tai hyväksyä kansallista lainsäädäntöä, joka vastaa tämän direktiivin säännöksiä, sellaisten sopimusten osalta, jotka eivät kuulu tämän direktiivin soveltamisalaan, esimerkiksi ulottamalla kansallisten sääntöjen soveltamisen koskemaan myös luonnollisia henkilöitä, jotka eivät ole 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja kuluttajia, tai oikeushenkilöitä, kuten valtioista riippumattomia järjestöjä, uusia yrityksiä sekä pieniä ja keskisuuria yrityksiä.

Tuomioistuin vahvisti asiassa C-329/19, Condominio di Milano (8), että ”kuluttajan” käsitettä voidaan laajentaa kansallisella oikeuskäytännöllä siten, että sen suojasääntöjä sovelletaan myös Italian oikeuden mukaisen condominion (yhteisomistajien yhtymä) kaltaisen oikeussubjektin, joka ei ole luonnollinen henkilö, elinkeinonharjoittajan kanssa tekemään sopimukseen.

Lisäksi tuomioistuin katsoi, että kuluttajan käsitteellä tarkoitetaan henkilöä, joka ei harjoita elinkeino- tai ammattitoimintaa. (9) Tätä toista kriteeriä olisi tulkittava johdanto-osan 17 kappaleen perusteella, jossa otetaan käyttöön ”vallitsevan käytön” luokittelu: ”Jos kuitenkin kyseessä on kahta päämäärää palveleva sopimus eli sopimus tehdään tarkoituksessa, joka kuuluu osittain henkilön ammattitoimintaan ja osittain muuhun kuin ammattitoimintaan ja kun ammattitoimintaan liittyvä tarkoitus on niin vähäinen, ettei se ole vallitseva sopimuskokonaisuudessa , kyseistä henkilöä olisi myös pidettävä kuluttajana.”

Näin ollen ”kuluttajan” määritelmän piiriin kuuluisi myös luonnollinen henkilö, joka tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvissa sopimuksissa toimii ensisijaisesti tarkoituksessa, joka ei kuulu hänen omaan elinkeino- tai ammattitoimintaansa. Tällaisen luokittelun olisi perustuttava tapauskohtaiseen arviointiin. (10)

’Elinkeinonharjoittaja’ määritellään 2 artiklan 2 kohdassa luonnolliseksi henkilöksi tai oikeushenkilöksi, joka ”toimii tarkoituksessa, joka kuuluu hänen elinkeino- tai ammattitoimintaansa, sekä elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta toimivaa henkilöä”. Yksityisessä omistuksessa olevien oikeushenkilöiden lisäksi myös julkisessa omistuksessa olevia oikeushenkilöitä voidaan pitää elinkeinonharjoittajina.

Yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa C-105/17, Kamenova (11), että käsite ”elinkeinonharjoittaja” on määritelty lähes samalla tavoin sekä kuluttajanoikeusdirektiivissä että sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevassa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä (12), joten sitä on tulkittava yhtenäisellä tavalla. Unionin tuomioistuin tulkitsi sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin nojalla kehitetyn oikeuskäytännön perusteella ”elinkeinonharjoittajan” käsitettä laajasti ottaen huomioon, että se on määriteltävä suhteessa korrelatiiviseen mutta vastakkaiseen kuluttajan käsitteeseen. Kuluttaja on elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli, ja häntä on pidettävä sopimuskumppaniaan tiedollisesti ja taloudellisesti heikommassa asemassa olevana ja juridisesti kokemattomampana. Luokittelu ”elinkeinonharjoittajaksi” edellyttää tapauskohtaista arviointia, jossa otetaan huomioon seuraavat ohjeelliset kriteerit:

(i)	onko myynti ollut organisoitua

(ii)	onko tällä myynnillä tavoiteltu voittoa

(iii)

onko myyjällä sellaista myymiinsä tuotteisiin liittyvää tietoa tai teknistä asiantuntemusta, jota kuluttajalla ei välttämättä ole ja jonka perusteella myyjä on kyseistä kuluttajaa edullisemmassa asemassa

(iv)	onko myyjällä oikeudellinen asema, joka mahdollistaa liiketoimet

(v)	missä määrin verkkomyynti liittyy myyjän kaupalliseen tai ammatilliseen toimintaan

(vi)	onko myyjä arvonlisäverovelvollinen

(vii)

onko myyjä, joka on toiminut tietyn elinkeinonharjoittajan puolesta, omasta puolestaan tai omissa nimissään ja puolestaan toimineen henkilön kautta, saanut korvauksen tai palkkion

(viii)

ostaako myyjä uusia tai käytettyjä tavaroita myydäkseen ne edelleen siten, että toiminta on säännöllistä, toistuvaa ja/tai samanaikaista suhteessa myyjän elinkeinotoimintaan tai ammatilliseen toimintaan

(ix)	ovatko myynnissä olevat tuotteet kaikki samantyyppisiä tai samanarvoisia

(x)	onko myytävänä vain vähäinen määrä tuotteita.

Unionin tuomioistuin korosti, että nämä perusteet eivät ole tyhjentävät eivätkä täydelliset, joten lähtökohtaisesti pelkästään yhden tai useamman kriteerin täyttymisen perusteella ei voida päätellä, onko henkilö elinkeinonharjoittaja. Pelkästään se seikka, että myynnillä tavoitellaan voittoa tai että henkilö julkaisee verkkosivustolla samanaikaisesti useita uusia ja käytettyjä tavaroita koskevia myynti-ilmoituksia, ei siis itsessään ole riittävä, jotta tätä henkilöä voitaisiin pitää elinkeinonharjoittajana. (13)

Tilanteissa, joissa on mukana välittäjä (kuten verkossa toimiva markkinapaikka) tai toista elinkeinonharjoittajaa edustava elinkeinonharjoittaja, näiden eri elinkeinonharjoittajien olisi tehtävä kuluttajalle selväksi, mikä elinkeinonharjoittajista on kuluttajan sopimuspuoli ja mitkä ovat eri elinkeinonharjoittajien tehtävät ja vastuut. Tätä asiaa käsitellään tarkemmin 3.2.2.1 kohdassa.

Direktiivillä (EU) 2019/2161 muutettiin kuluttajanoikeusdirektiiviä tämän osalta ja otettiin käyttöön vaatimus, jonka mukaan verkossa toimivien markkinapaikkojen tarjoajien on annettava kuluttajalle tieto siitä, toimiiko ulkopuolinen toimittaja elinkeinonharjoittajana vai muuna tahona (vertaiskuluttaja), ulkopuolisen toimittajan verkossa toimivan markkinapaikan tarjoajalle tekemän ilmoituksen perusteella. Verkossa toimivien markkinapaikkojen tiedonantovaatimuksia käsitellään 3.4.2 kohdassa.

1.2. ”Sopimuksen” käsite

Direktiivin soveltamisen lähtökohtana on elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen tekeminen. Direktiivissä ei määritellä ”sopimusta” eikä olosuhteita, joissa direktiivin soveltamisen kohteena olevan sopimuksen teon katsotaan tapahtuneen. Kyseisen jäsenvaltion kansallisten tuomioistuinten ja täytäntöönpanoviranomaisten tehtävänä on arvioida, onko oikeussuhde ”sopimus”. Direktiivin 3 artiklan 5 kohdassa todetaan seuraavaa:

3 artikla

5. Tämä direktiivi ei vaikuta kansalliseen yleiseen sopimusoikeuteen, kuten sopimuksen pätevyyttä, tekemistä tai vaikutuksia koskeviin sääntöihin, ellei yleisen sopimusoikeuden näkökohtia säännellä tällä direktiivillä.

Direktiivi ei esimerkiksi vaikuta kansallisiin sopimusoikeuden sääntöihin, jotka koskevat sopimusoikeuksien ja -velvoitteiden siirtämistä kuluttajalta toiselle.

On huomattava, että yksi sopimus voi kattaa useita tuotteita ja sekä tavaroita että digitaalista sisältöä. Esimerkiksi yksi toistuvia suorituksia koskeva sopimus voi sopimusehdoista riippuen koskea monenlaisten digitaalisen sisältöjen toimittamista. Jos sopimus on tehty toistuvista suorituksista, kyseisen sopimuksen alaisista, yksittäisiä digitaalisia sisältötuotteita koskevista toimituksista ei näin ollen tehdä uusia sopimuksia tämän direktiivin tarkoituksessa.

Asiassa C-922/19, Stichting Waternet (14), tuomioistuin käsitteli kysymystä siitä, onko asukkaan vaihtumiseen liittyvä veden asuntoon toimittamisen jatkaminen ilman uuden asukkaan nimenomaista pyyntöä sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin liitteessä I olevassa 29 kohdassa tarkoitettu ”toimitus, jota ei ole tilattu” (”musta lista”), jonka vuoksi kuluttajalla on oikeus olla maksamatta tällaisesta toimituksesta kuluttajanoikeusdirektiivin 27 artiklan mukaisesti. Asiassa oli muun muassa selvitettävä, voidaanko katsoa, että vesihuoltoyhtiön ja kuluttajan välillä on tehty sopimus, vaikka kuluttajan nimenomainen suostumus puuttuu.

Tuomioistuin totesi, että veden toimitus ei välttämättä aina edellytä sopimuksen olemassaoloa. On myös mahdollista, että kyseisen palvelun tarjoajan ja kuluttajan välistä oikeussuhdetta säännellään täysimääräisesti kansallisella lainsäädännöllä niin (kyseisen) elinkeinonharjoittajan suorittaman juomaveden toimituksen kuin tähän toimitukseen liittyvien, kuluttajalle aiheutuvien kulujen osalta . (15)

Jos sopimusta ei ole, direktiiviä ei sovelleta toimittajan ja kuluttajan väliseen suhteeseen. Joka tapauksessa ratkaisevaa on, katsotaanko kyseinen suhde sovellettavan kansallisen lainsäädännön mukaisesti ”sopimukseksi”.

1.3. Soveltamisalaan kuuluvat sopimukset

Direktiivissä säädetään elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisten sopimusten tietyistä näkökohdista. Ensinnäkin siinä erotetaan toisistaan erilaiset sopimukset niiden tekemiseen liittyvien olosuhteiden mukaan:

(1)	muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyt sopimukset

(2)	etäsopimukset eli sopimukset, jotka on tehty etäviestimiä käyttäen, esimerkiksi internetin välityksellä verkossa toimivilla markkinapaikoilla, tai puhelimitse

(3)	elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyt sopimukset eli muut kuin etäsopimukset ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyt sopimukset (tehdään yleensä perinteisissä fyysisissä liiketiloissa).

Lisäksi direktiivissä erotetaan toisistaan aiheen mukaan seuraavan tyyppiset sopimukset:

(1)	kauppasopimukset

(2)	palvelusopimukset, mukaan lukien digitaalisia palveluja koskevat sopimukset

(3)	digitaalista verkkosisältöä koskevat sopimukset (sopimukset sellaisen digitaalisen sisällön toimittamisesta, jota ei toimiteta aineellisella välineellä)

(4)	yleishyödyllisten palvelujen toimittamista koskevat sopimukset (sopimukset veden, kaasun tai sähkön toimittamisesta, jos niitä ei pidetä kaupan tiettynä tilavuutena tai määrättynä määränä, tai kaukolämmön toimittamisesta).

Myyntisopimukset ja palvelusopimukset määritellään direktiivin 2 artiklan 5 ja 6 kohdassa. Digitaalista verkkosisältöä ja yleishyödyllisten palvelujen toimittamista koskevia sopimuksia ei nimenomaisesti määritellä, mutta johdanto-osan 19 kappaleessa selitetään, ettei niitä olisi direktiiviä sovellettaessa pidettävä kauppa- eikä palvelusopimuksina.

Vaikka monia direktiivin säännöksistä sovelletaan yleensä kaikkiin neljään sopimustyyppiin, siinä on myös säännöksiä, joita sovelletaan vain tietyntyyppisiin sopimuksiin. Erityisesti voidaan mainita, että erilaisiin sopimuksiin (ks. 9 artikla) sovelletaan erilaisia peruuttamisen määräajan laskemista koskevia sääntöjä (ks. myös peruuttamisoikeutta koskeva 5 kohta).

Johdanto-osan 19 kappaleessa selvennetään myös, että direktiivissä katsotaan ”tavaraksi” aineellisella välineellä toimitettava digitaalinen sisältö. Siinä viitataan esimerkiksi CD- tai DVD-levyllä toimitettuun digitaaliseen sisältöön, mutta sama lähestymistapa koskee myös muilla siirtovälineillä tai älylaitteissa toimitettua digitaalista sisältöä, kuten valmiiksi asennettuja pelejä sisältävää pelikonsolia. Aineellisen välineen tyypistä (16) riippumatta tällaista digitaalista sisältöä koskeva sopimus kuuluu kauppasopimuksiin sovellettavan kuluttajanoikeusdirektiivin sääntöjen soveltamisalaan (17).

Koska kauppasopimuksen määritelmässä (ks. jäljempänä) viitataan omistusoikeuden luovuttamiseen elinkeinonharjoittajalta kuluttajalle (yrityksen ja kuluttajan välinen sopimus, jossa yritys on myyjä ja kuluttaja ostaja), direktiiviä ei sovelleta sopimuksiin, joissa kuluttaja luovuttaa elinkeinonharjoittajalle tavaran, esimerkiksi käytetyn auton tai korun.

1.4. Sekasopimukset

2 artikla

5) ”kauppasopimuksella” [tarkoitetaan] sopimusta, jonka mukaisesti elinkeinonharjoittaja luovuttaa tai sitoutuu luovuttamaan tavaran omistusoikeuden kuluttajalle, mukaan lukien sopimus, joka koskee sekä tavaroita että palveluja;

6) ”palvelusopimuksella” [tarkoitetaan] muuta sopimusta kuin myyntisopimusta, jonka mukaisesti elinkeinonharjoittaja suorittaa tai sitoutuu suorittamaan kuluttajalle palvelun, mukaan lukien digitaalinen palvelu;

Käytännössä monet elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan väliset sopimukset, joihin direktiiviä sovelletaan, käsittävät sekä palveluiden että tavaroiden piirteitä. Tällaisissa tapauksissa 2 artiklan 5 kohdassa säädetyn määritelmän loppuosa on oleellinen, koska siinä määritellään kauppasopimus myös ”sopimukseksi, joka koskee sekä tavaroita että palveluja”.

Direktiivin 2 artiklan 5 kohdassa säädetyn määritelmän mukaan peruste sopimuksen luokittelemiseksi ”kauppasopimukseksi” on tavaran omistusoikeuden luovuttaminen kuluttajalle. Näin ollen jos sopimuksen päätarkoitus on tietyn tavaran omistusoikeuden luovuttaminen, sopimus olisi luokiteltava kauppasopimukseksi, vaikka se koskisi myös myyjän toimittamia tavaraan liittyviä palveluja, kuten asennus- ja huoltopalveluja tai muita käsittelyjä, riippumatta tavaran ja palvelujen suhteellisesta arvosta.

Esimerkkejä sopimuksista, jotka koskevat sekä tavaroita että palveluja ja joita olisi tavallisesti päätarkoituksensa vuoksi pidettävä kauppasopimuksina:

—	uusien keittiökalusteiden osto, mukaan lukien niiden asennus kuluttajan asuntoon

—	erityisten rakennusosien, kuten ikkunoiden ja ovien, osto, mukaan lukien niiden asennus kuluttajan taloon

—	sähköisen viestintäpalvelun tilaamiseen yhdistetty uuden älypuhelimen osto.

Jos sitä vastoin tietyn tavaran omistusoikeuden luovuttaminen ei ole sekasopimuksen päätarkoitus, sopimusta ei olisi pidettävä kauppasopimuksena.

Esimerkkejä sopimuksista, jotka koskevat sekä tavaroita että palveluja ja joita olisi päätarkoituksensa vuoksi pidettävä palvelusopimuksina:

—	sopimus, joka koskee rakennuksen korjaamista tai kunnostusta tai lisäosan rakentamista (ks. johdanto-osan 26 kappale)

—	sopimus, joka koskee luennon järjestämistä ja sisältää kynien ja kansioiden toimituksen osallistujille

—	sopimus, joka koskee koulutuskurssia ja sisältää kurssikirjan toimituksen jokaiselle osallistujalle.

Tätä tulkintaa tukee vakiintunut unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö, joka koskee tavaroiden vapaata liikkuvuutta ja palvelujen tarjoamisen vapautta ja joka on edelleen merkityksellinen myös tämän direktiivin yhteydessä.

Esimerkiksi asiassa C-20/03, Marcel Burmanjer, tuomioistuin totesi, että taloudellista toimintaa olisi tutkittava joko tavaroiden vapaan liikkuvuuden tai palvelujen tarjoamisen vapauden osalta, jos toinen näistä ”on täysin toissijainen ensimmäiseen perusvapauteen nähden ja voidaan liittää siihen”. (18)

Tämä tarkoittaa myös sitä, että sekasopimusta olisi pidettävä kauppasopimuksena, jos tosiseikat osoittavat, että sen todellinen tarkoitus on tavaran omistusoikeuden luovuttaminen.

—

Jos esimerkiksi kurssikirjan myymisellä on erityisen näkyvä asema elinkeinonharjoittajan koulutuskurssia koskevassa tarjonnassa ja osapuolten välisessä viestinnässä ja jos kurssikirjan suhteellinen arvo on merkittävä koulutuksen kokonaishintaan verrattuna, sopimusta saatetaan pitää direktiiviä sovellettaessa kauppa- eikä palvelusopimuksena.

Toisaalta vaikka sekasopimus johtaisi jonkin aineellisessa muodossa olevan tuottamiseen, sitä olisi pidettävä palvelusopimuksena, kunhan sopimuksen kohde on henkinen suoritus tai ammattitaitoa vaativa palvelu ja sen toimitus on vain toissijainen tehtävä (19):

—

Esimerkiksi arkkitehdin kanssa tehty sopimus talon suunnittelusta ja asianajajan kanssa tehty sopimus oikeudenkäynnin valmistelemisesta ja vireille panemisesta ovat molemmat palvelusopimuksia, vaikka lopputulos on aineellinen (esim. rakennuspiirustukset, kanne tai hakemus). Vastaavasti taiteilijan kanssa maalauksesta tehty sopimus ja kuvaajan kanssa hääkuvauksesta tehty sopimus ovat palvelusopimuksia.

Lyhyesti sanottuna kukin sekasopimus olisi luokiteltava todellisen päätarkoituksensa perusteella. Sen, että sopimus saattaa sisältää mahdollisuuden tehdä myöhempiä sopimuksia, ei sinänsä pitäisi muuttaa sen perusominaisuuksia. Esimerkki:

—	Jos tavaran vuokrasopimus sisältää vain mahdollisuuden omistusoikeuden siirtymiseen mutta ei velvoita siihen, sopimusta olisi pidettävä direktiiviä sovellettaessa palvelusopimuksena.

Se, pidetäänkö sopimusta kauppa- vai palvelusopimuksena, määrää, miten peruuttamisen määräaika lasketaan (9 artikla). Palvelusopimusten peruuttamisen määräaika päättyy 14 päivän kuluttua sopimuksen tekopäivästä. Kauppasopimusten peruuttamisen määräajan laskeminen alkaa tavaroiden vastaanottamisen jälkeen. Lisäksi joitakin direktiivin säännöksistä, kuten luovutusta ja vaaranvastuun siirtymistä koskevia 18 ja 20 artiklaa, sovelletaan vain kauppasopimuksiin.

Sama kauppa- tai palvelusopimus saattaa myös koskea palveluja, joita ei säännellä direktiivissä. Esimerkiksi kauppa- tai palvelusopimuksen mukaan saattaa olla mahdollista maksaa hinta erinä niin, että hinnasta maksetaan tietty korko. Tällaiseen sopimukseen sovellettaisiin myös kuluttajille tarkoitettuja rahoituspalveluja säänteleviä erityissääntöjä. (20) Liitännäissopimuksia koskevia direktiivin 15 artiklan sääntöjä sovellettaisiin analogisesti (ks. 5.10 kohta).

1.5. Digitaalisten palvelujen ja digitaalisen verkkosisällön välinen ero

Direktiivissä (EU) 2019/2161 selkeytettiin direktiivin ”palvelusopimuksen” määritelmää niin, että se sisältää myös digitaalisia palveluja koskevat sopimukset (ks. määritelmä edellisessä kohdassa). Lisäksi direktiivillä (EU) 2019/2161 otettiin käyttöön 2 artiklan 16 kohdassa ”digitaalisen palvelun” määritelmä, joka viittaa sen määritelmään digitaalista sisältöä koskevan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2019/770 (21) 2 artiklan 2 kohdassa.

Digitaalista sisältöä koskevan direktiivin 2 artiklassa säädetään seuraavaa:

2 artikla

1) ’digitaalisella sisällöllä’ [tarkoitetaan] digitaalisessa muodossa tuotettua ja toimitettua dataa;

2) ’digitaalisella palvelulla’ [tarkoitetaan]

a)	palvelua, jonka avulla kuluttaja voi luoda, käsitellä, tallentaa tai käyttää digitaalisessa muodossa olevaa dataa; tai

b)	palvelua, joka mahdollistaa kuluttajan tai palvelun muiden käyttäjien lataaman tai luoman digitaalisessa muodossa olevan datan jakamisen tai muun vuorovaikutuksen sen kanssa;

Digitaalista sisältöä koskevan direktiivin johdanto-osan 19 kappaleessa todetaan näin: ”Jotta voitaisiin ottaa huomioon tekniikan nopea kehitys ja varmistaa digitaalisen sisällön tai digitaalisen palvelun käsitteen joustavuus tulevaisuudessa, tämän direktiivin olisi katettava muun muassa tietokoneohjelmat, sovellukset, videotiedostot, äänitiedostot, digitaaliset pelit, sähköiset kirjat tai muut sähköiset julkaisut sekä digitaaliset palvelut – –, mukaan lukien verkkosovelluspalvelut (SaaS) , kuten videoiden ja äänitallenteiden jakaminen ja muu verkkoon tallentaminen, pilvipalveluympäristössä tarjolla olevat tekstinkäsittelymahdollisuudet tai pelit sekä sosiaalinen media.” On huomattava, että vaikka toinen esimerkkijoukko liittyy selvästi digitaalisten palvelujen luokkaan, ensimmäisen esimerkkijoukon luokittelu digitaaliseksi sisällöksi tai digitaalisiksi palveluiksi riippuu lähetys- tai käyttötavasta ja liiketoimintamallin muista erityispiirteistä.

Direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 30 kappaleessa annetaan lisäohjeita digitaalista verkkosisältöä koskevien sopimusten erottamiseksi digitaalisia palveluja koskevista sopimuksista. Erityisesti ”[e]simerkkejä digitaalisista palveluista ovat videoiden ja äänitallenteiden jakaminen ja muu verkkoon tallentaminen, pilvipalvelussa tarjolla olevat tekstinkäsittelymahdollisuudet tai pelit, pilvitallennus, selainsähköposti, sosiaalinen media ja pilvisovellukset”. Sen sijaan ”[u]seille sellaisen digitaalisen [verkko]sisällön toimittamista koskeville sopimuksille – – on tyypillistä, että kuluttaja saa kertatoimituksena tietyn osan tai tiettyjä osia digitaalisesta sisällöstä, esimerkiksi tiettyjä musiikki- tai videotiedostoja”.

Näin ollen digitaalisia palveluja ovat esimerkiksi

—	kuluttajan luoman internetpohjaisen kuvavaraston, sosiaalisen verkoston tai internetissä käytettävän ääni-/videopuhelinpalvelun käyttöoikeudet

—	sää- tai liikennetietoja välittävän verkkopalvelun käyttöoikeudet

—	verkkosanomalehtien/-tiedotteiden käyttöoikeudet (ks. myös poikkeus peruuttamisoikeudesta 16 artiklan ensimmäisen kohdan j kohdassa, joka koskee yksittäisen sanomalehden toimittamista mutta ei sanomalehtitilauksia).

Direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 30 kappaleessa todetaan, että digitaalisen sisällön ja digitaalisten palvelujen tiettyjä tyyppejä saattaakin olla vaikea erottaa toisistaan. Näin ollen ”[j]os ei ole selvää , onko sopimus palvelusopimus vai sellaisen digitaalisen sisällön toimittamista koskeva sopimus, jota ei toimiteta aineellisella välineellä, olisi sovellettava palvelujen peruuttamisoikeutta koskevia sääntöjä”.

Digitaalista verkkosisältöä koskevien sopimusten ja digitaalisia palveluja koskevien sopimusten erottaminen toisistaan on tärkeää erilaisten peruuttamisoikeusjärjestelmien vuoksi. Palvelusopimusten peruuttamisoikeutta koskevien sääntöjen mukaan kuluttaja voi kokeilla palvelua ja päättää 14 päivän kuluessa sopimuksen tekemisestä, pitääkö hän sen vai ei.

Sen sijaan 16 artiklan ensimmäisen kohdan m alakohdan mukaan peruuttamisoikeutta ei ole, kun on kyse digitaalisen verkkosisällön toimittamisesta, jollei useista edellytyksistä muuta johdu. Direktiivillä (EU) 2019/2161 tehtyjen muutosten mukaisesti edellytyksenä on, että suoritus on alkanut kuluttajan nimenomaisella ennakkosuostumuksella ja että kuluttaja menettää siten peruuttamisoikeuden ja elinkeinonharjoittaja on antanut vahvistuksen tehdystä sopimuksesta (ks. myös 5.7 kohta).

Tuomioistuin selvensi asiassa C-641/19, PE Digital, että direktiivin 16 artiklan ensimmäisen kohdan m alakohdan mukaista digitaalista verkkosisältöä koskeviin sopimuksiin sovellettavaa poikkeusta peruuttamisoikeudesta olisi tulkittava suppeasti. (22) Asia koski kumppaninvälityspalvelun premium-tilaussopimuksen peruuttamista, joka tehtiin kuitenkin vasta sen jälkeen, kun kuluttaja oli suorittanut persoonallisuustestin, jonka perusteella hänelle ehdotettiin luottamukselliseen algoritmiin perustuvaa kumppaniehdokkaiden joukkoa.

Unionin tuomioistuin totesi, että direktiivin 16 artiklan ensimmäisen kohdan m alakohtaa, tarkasteltuna yhdessä sen 2 artiklan 11 kohdan kanssa, on tulkittava siten, että tällaisen persoonallisuutta koskevan lausunnon laatiminen ei merkitse digitaalisen sisällön toimittamista. Tuomioistuin totesi myös yleisemmin, että direktiivin johdanto-osan 19 kappaleen mukaan verkkopohjaista palvelua, jonka avulla kuluttaja voi luoda, käsitellä, tallentaa tai käyttää digitaalisessa muodossa olevaa dataa ja joka mahdollistaa kuluttajan tai kyseisen palvelun muiden käyttäjien lataaman ja luoman digitaalisessa muodossa olevan datan jakamisen tai muun vuorovaikutuksen sen avulla, ei sellaisenaan voida pitää 16 artiklan ensimmäisen kohdan m alakohdassa tarkoitettuna ”digitaalisen sisällön” toimittamisena. (23)

Esimerkiksi videopelien tarjontaan voi liittyä sekä digitaalista verkkosisältöä koskevia sopimuksia että digitaalisia palveluja koskevia sopimuksia. Ladattavat pelit katsottaisiin yleensä digitaaliseksi verkkosisällöksi, jos niiden käyttö ei ole riippuvainen pelin toimittajan jatkuvasta osallistumisesta. Sen sijaan pilviympäristössä tarjottavia verkkopelejä voitaisiin pitää digitaalisina palveluina.

Tällaisissa peleissä pelin sisäiset mikrotransaktiot (sovelluksen sisäiset ostot), jotka parantavat käyttäjän pelikokemusta, kuten virtuaaliesineet, katsottaisiin yleensä digitaalista verkkosisältöä koskeviksi sopimuksiksi. Myös sellaisen sisällön, jota voidaan käyttää pelin ulkopuolella (esim. videonjakoalustalla ladattavan tai jaettavan peli-istunnon tallennuksen), ostaminen sovelluksen sisällä muodostaisi yleensä digitaalista verkkosisältöä koskevan sopimuksen. Sen sijaan verkkopeliympäristöä laajentavan premium-sisällön ostaminen merkitsisi uutta digitaalista palvelua, joka täydentää alkuperäistä palvelua.

1.6. Sopimukset, joiden mukaisesti kuluttaja maksaa kauppahinnan, ja sopimukset, joiden mukaisesti kuluttaja luovuttaa henkilötietoja

Kuluttajanoikeusdirektiivin 3 artiklaa, jossa määritellään direktiivin soveltamisala, muutettiin direktiivillä (EU) 2019/2161. Muutetussa 1 kohdassa viitataan nyt kauppahinnan maksamiseen direktiivin soveltamisen edellytyksenä.

Samalla direktiiviin lisättiin uusi 1 a kohta, jolla laajennettiin direktiivin soveltamisalaa digitaalista verkkosisältöä koskeviin sopimuksiin ja digitaalisia palveluja koskeviin sopimuksiin, joissa kuluttaja luovuttaa henkilötietoja elinkeinonharjoittajalle (joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta).

3 artikla

1. Tätä direktiiviä sovelletaan siinä vahvistetuin edellytyksin ja siinä säädetyssä laajuudessa elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisiin sopimuksiin, joiden mukaisesti kuluttaja maksaa tai sitoutuu maksamaan kauppahinnan . Sitä sovelletaan veden, kaasun, sähkön tai kaukolämmön toimittamista koskeviin, myös julkisten palveluntarjoajien kanssa tehtäviin sopimuksiin, jos kyseisiä hyödykkeitä toimitetaan sopimuksen perusteella.

1 a. Tätä direktiiviä sovelletaan myös silloin kun elinkeinonharjoittaja toimittaa tai sitoutuu toimittamaan kuluttajalle digitaalisen sisällön, jota ei toimiteta aineellisella välineellä, tai digitaalisen palvelun ja kuluttaja luovuttaa tai sitoutuu luovuttamaan elinkeinonharjoittajalle henkilötietoja , paitsi silloin kun elinkeinonharjoittaja käsittelee kuluttajan luovuttamia henkilötietoja yksinomaan digitaalisen sisällön, jota ei toimiteta aineellisella välineellä, toimittamista tai digitaalisen palvelun suorittamista varten tämän direktiivin mukaisesti taikka voidakseen täyttää elinkeinonharjoittajaa koskevat lakisääteiset vaatimukset eikä elinkeinonharjoittaja käsittele näitä tietoja mitään muuta tarkoitusta varten.

1.6.1. Sopimukset, joiden mukaisesti kuluttaja maksaa kauppahinnan

Direktiivillä (EU) 2019/2161 muutettiin kuluttajanoikeusdirektiivin 2 artiklan 5 ja 6 kohdassa vahvistettuja kauppa- ja palvelusopimuksen määritelmiä, joissa ei enää viitata siihen, että kuluttaja maksaa tavaran tai palvelun ”hinnan”. Kun kuitenkin otetaan huomioon 3 artiklan muutokset, näihin sopimuksiin sovelletaan direktiiviä ainoastaan silloin, kun kuluttajan on maksettava jokin kauppahinta (ellei palvelusopimuksen kohde ole digitaalinen palvelu – ks. jäljempänä).

”Kauppahinnan maksaminen” olisi ymmärrettävä laajasti niin, että se kattaa myös välineet, joilla on tietty muunnettava tai rahallinen arvo (vaikka se voikin vaihdella ajan mukaan), kuten maksusetelit (24), lahjakortit ja kanta-asiakaspisteet, sekä digitaaliset arvonkantajat (25), kuten sähköiset arvosetelit, sähköiset kupongit ja virtuaalivaluutat.

Direktiiviä sovelletaan liiketoimen arvosta riippumatta, joten se kattaa myös arvoltaan vähäiset tilauspalvelut (esim. viisi euroa kuukaudessa tai vuodessa premium-tavaroiden tai -tarjousten saamisesta). Direktiiviä sovelletaan myös palvelusopimuksiin, myös digitaalisia palveluja koskeviin sopimuksiin, joihin sisältyy maksuton kokeiluaika ja jotka muuttuvat automaattisesti maksullisiksi sopimuksiksi kokeiluajan päätyttyä (jollei kuluttaja pura sopimusta ennen kokeiluajan päättymistä).

Jos digitaalinen palvelu (rajoitettu versio) on saatavilla maksutta, minkä jälkeen kuluttaja voi valita maksullisen (täydellisen) palvelun, tehdään kaksi erillistä sopimusta. Direktiiviä sovelletaan tässä tapauksessa maksulliseen sopimukseen, kun taas sen soveltaminen digitaalisen palvelun maksutonta (rajoitettua) versiota koskevaan ensimmäiseen sopimukseen riippuu siitä, luovuttaako kuluttaja henkilötietoja 3 artiklan 1 a kohdassa säädetyin edellytyksin.

Direktiiviä ei sovelleta elinkeinonharjoittajan maksutta eli ”ilmaiseksi” tarjoamiin lahjoihin tai palveluihin. (26)

1.6.2. Sopimukset, joiden mukaisesti kuluttaja luovuttaa henkilötietoja

Direktiiviä sovelletaan digitaalista verkkosisältöä koskeviin sopimuksiin ja digitaalisia palveluja koskeviin sopimuksiin, joiden mukaisesti kuluttaja antaa elinkeinonharjoittajalle henkilötietoja. (27) Tässä suhteessa kuluttajanoikeusdirektiivissä noudatetaan samaa lähestymistapaa kuin digitaalista sisältöä koskevassa direktiivissä.

—	Kuluttajanoikeusdirektiiviä sovelletaan esimerkiksi sopimuksiin, joilla tarjotaan vapaa pääsy digitaaliseen verkkosisältöön tai digitaalisiin palveluihin, ja kuluttaja antaa suostumuksensa henkilötietojen käsittelyyn myös markkinointia varten.

Digitaalista sisältöä koskevan direktiivin tavoin kuluttajanoikeusdirektiivi ei kuitenkaan kata digitaalista verkkosisältöä koskevia sopimuksia eikä digitaalisia palveluja koskevia sopimuksia, joissa henkilötietoja käsitellään ainoastaan sopimuksen täyttämiseksi ja lakisääteisten vaatimusten noudattamiseksi. Direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 34 kappaleessa selvennetään, että tällaisiin lakisääteisiin vaatimuksiin voi sisältyä esimerkiksi kuluttajan rekisteröinti turvallisuussyistä ja tunnistamista varten, jos siitä nimenomaisesti säädetään sovellettavassa lainsäädännössä.

Kuten direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 35 kappaleessa todetaan, direktiiviä ei myöskään sovelleta tilanteisiin, joissa kuluttaja, joka ei ole tehnyt sopimusta elinkeinonharjoittajan kanssa, joutuu seuraamaan mainoksia vain saadakseen pääsyn digitaaliseen sisältöön tai digitaaliseen palveluun. (28)

Siinä selvennetään myös, että direktiiviä ei sovelleta tilanteisiin, joissa elinkeinonharjoittaja kerää ainoastaan metatietoja, kuten tietoja kuluttajan laitteesta tai selaimesta (”laitteen sormenjälki” tai ”selaimen sormenjälki”) tai selaushistoriasta, paitsi jos tätä tilannetta pidetään kansallisessa lainsäädännössä sopimuksena. (29)

Jos sopimus koskee henkilötietojen käsittelyä, elinkeinonharjoittajan on noudatettava kuluttajalainsäädännön mukaisia velvollisuuksiaan ja rekisterinpitäjän ominaisuudessa myös Euroopan parlamentin ja neuvoston antaman yleisen tietosuoja-asetuksen (EU) 2016/679 (30) mukaisia velvollisuuksiaan. Nämä molemmat oikeudelliset puitteet koskevat yritysten ja kuluttajien välistä suhdetta samanaikaisesti ja toisiaan täydentävästi.

Kaikissa sopimuksissa, joissa kuluttaja luovuttaa henkilötietoja (riippumatta siitä, liittyykö siihen maksu vai ei), elinkeinonharjoittajan on ilmoitettava kuluttajalle käsittelyn tarkoituksista silloin, kun henkilötietoja saadaan. Lisäksi rekisterinpitäjän on osoitettava, että henkilötietojen käsittely voi perustua johonkin yleisen tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 1 kohdassa säädetyistä oikeudellisista perusteista. ”Sopimus” (yleisen tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 1 kohdan b alakohta) on yksi sen mukaisista oikeutetuista oikeudellisista perusteista. Se koskee kuitenkin ainoastaan ”sopimuksen täytäntöönpanon kannalta tarpeellista” käsittelyä, jota tulkitaan tiukasti. (31)

Jos siis käsittelytoimet eivät ole tarpeen sopimuksen täytäntöön panemiseksi, elinkeinonharjoittajan on lisäksi käytettävä yleisen tietosuoja-asetuksen mukaiseen käsittelyyn muuta hyväksyttyä laillista perustaa, esimerkiksi kuluttajan vapaaehtoista ja tietoista suostumusta (6 artiklan 1 kohdan a alakohta). (32) Yleisen tietosuoja-asetuksen mukaan kuluttajien suostumus on pätevä vain, jos se annetaan vapaaehtoisesti, yksilöidysti, tietoisesti ja yksiselitteisesti. Sopimussuhteessa suostumus voidaan antaa vapaaehtoisesti vain, jos sitä ei ole asetettu sopimuksen täytäntöönpanon ehdoksi (yleisen tietosuoja-asetuksen 7 artiklan 4 kohta). Suostumuksen peruuttaminen ilman, että siitä aiheutuu haittaa, on siksi olennainen edellytys suostumuksen pätevyydelle (yleisen tietosuoja-asetuksen johdanto-osan 42 kappale). Kun suostumus on peruutettu, elinkeinonharjoittaja ei voi enää käsitellä laillisesti henkilötietoja, joiden käsittely perustui kyseiseen suostumukseen.

Näin ollen niiden käsittelytoimien osalta, jotka eivät ole tarpeen sopimuksen täytäntöön panemiseksi, elinkeinonharjoittaja-rekisterinpitäjän on varmistettava, että yleisen tietosuoja-asetuksen mukaiselle käsittelylle on muu oikeusperuste. Sen sijaan kuluttajanoikeusdirektiivissä tarkoitettu ”sopimus” kattaa kaikki sopimuspuolten oikeudet ja velvollisuudet riippumatta siitä, onko yleisen tietosuoja-asetuksen mukaisen henkilötietojen käsittelyn oikeusperuste eri.

Kuluttajien kanssa tehtyjen sopimusten yhteydessä tapahtuvien käsittelytoimien määrittäminen ja yleisen tietosuoja-asetuksen mukainen asianmukainen oikeusperuste voivat auttaa elinkeinonharjoittajaa ymmärtämään, koskeeko sen kuluttajan kanssa tekemä ”sopimus” kuluttajanoikeusdirektiiviä. Käytännössä silloin, kun elinkeinonharjoittajan on käytettävä kuluttajien henkilötietojen käsittelyyn erillistä suostumusta tai muuta yleisen tietosuoja-asetuksen mukaista oikeusperustetta (lukuun ottamatta lakisääteistä velvoitetta), sopimukseen, jonka yhteydessä käsittely tapahtuu, sovelletaan kuluttajanoikeusdirektiivin vaatimuksia.

1.7. Sopimukset, joihin direktiiviä ei sovelleta

Kuten edellisessä kohdassa todettiin, direktiivillä (EU) 2019/2161 kuluttajanoikeusdirektiivin 3 artiklaan tehdyn muutoksen mukaisesti direktiiviä ei sovelleta sopimuksiin, joiden mukaisesti kuluttaja ei maksa kauppahintaa, eikä digitaalista verkkosisältöä tai digitaalisia palveluja koskeviin sopimuksiin, joiden mukaisesti kuluttaja ei maksa kauppahintaa eikä luovuta elinkeinonharjoittajalle henkilötietoja.

Lisäksi 3 artiklan 3 kohdassa luetellaan direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle jätettyjen sopimusten erityisluokat. Direktiiviä ei esimerkiksi sovelleta sopimuksiin, jotka koskevat rahoituspalveluja, mukaan lukien vakuutus- ja sijoituspalvelut. Myöskään sosiaalipalvelut, terveydenhuolto, rahapelitoiminta sekä aikaosuudet ja niihin liittyvät lomapalvelut eivät kuulu uuden direktiivin soveltamisalaan. Matkustajien kuljetuspalvelu- ja matkapakettisopimukset (33) on periaatteessa suljettu direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle, mutta niihin sovelletaan edelleen erityissäännöksiä.

Seuraavassa on lisätietoja. Yleisenä sääntönä voidaan todeta, että kaikkia poikkeuksia on tulkittava suppeasti. (34)

1.7.1. Vuokrasopimukset ja rakentamista koskevat sopimukset

3 artikla

3. Tätä direktiiviä ei sovelleta sopimuksiin, jotka

e)	koskevat kiinteän omaisuuden tai kiinteään omaisuuteen kohdistuvien oikeuksien syntymistä, hankkimista tai luovutusta;

f)	koskevat uusien rakennusten rakentamista, olemassa olevien rakennusten huomattavia muutostöitä ja asumiseen tarkoitettujen tilojen vuokraamista;

Artiklan 3 kohdan e alakohdassa tarkoitettu poikkeus koskee kiinteän omaisuuden yleistä luokkaa, myös maata, kun taas f alakohta koskee rakennuksia.

Asumiseen tarkoitettujen tilojen vuokraaminen ei kuulu direktiivin soveltamisalaan, kun taas majoitustilojen vuokraaminen muuhun kuin asumiskäyttöön kuuluu direktiivin soveltamisalaan. Tätä selitetään myös johdanto-osan 26 kappaleessa: ”– – Palvelusopimusten, erityisesti niiden, jotka koskevat lisäosien rakentamista rakennuksiin (esimerkiksi autotalli tai kuisti), ja niiden, jotka koskevat rakennusten muunlaista korjaamista tai kunnostusta kuin huomattavia muutostöitä, olisi kuuluttava tämän direktiivin soveltamisalaan , kuten myös sopimusten, jotka koskevat kiinteistönvälittäjän palveluja, ja sopimusten, jotka koskevat majoitustilan vuokraamista muuhun kuin asumiskäyttöön.”

—	Esimerkiksi pysäköintipaikan tai juhlasalin vuokraus kuuluu direktiivin soveltamisalaan.

Rakentamista koskevat sopimukset ja rakentamiseen liittyvät palvelusopimukset olisi erotettava toisistaan. Unionin tuomioistuin totesi asiassa C-208/19, NK, että 3 artiklan 3 kohdan f alakohdan mukaista poikkeusta ei sovellettaisi arkkitehdin ja kuluttajan väliseen sopimukseen, jonka mukaan ensiksi mainitun on laadittava suunnitelmat uuden rakennuksen rakentamista varten. Vaikka suunnittelu edeltää rakennustöitä, se on erillinen prosessi, eikä rakennuksen rakentamisesta ole varmuutta. (35)

Lisäksi 2 artiklan 3 ja 4 kohdan ja 16 artiklan ensimmäisen kohdan c alakohdan perusteella tällaista sopimusta ei voida pitää sellaisten tavaroiden toimittamisena, jotka on valmistettu kuluttajan vaatimusten mukaisesti tai selvästi henkilökohtaisia tarpeita vastaaviksi, jälkimmäisessä säännöksessä tarkoitetulla tavalla. Vaikka suunnitelmat voitaisiin toimittaa aineellisessa muodossa paperilla tai digitaalisena sisältönä, sopimuksen kohteena on henkinen suoritus eli arkkitehdin toteuttama suunnittelu, ja sitä seuraava toimitus on vain oheistehtävä. (36)

Edellä esitetyn logiikan mukaisesti kuluttajanoikeusdirektiiviä olisi sovellettava palvelusopimuksiin, jotka voivat liittyä rakentamiseen mutta muodostavat erillisen prosessin, jossa toteutetaan itsenäinen suorite. Tällaisia ovat esimerkiksi geometrikkojen kanssa tehdyt sopimukset, sisustussuunnittelua koskevat sopimukset tai maisemasuunnittelua koskevat sopimukset.

1.7.2. Matkapaketit

3 artikla

3. Tätä direktiiviä ei sovelleta sopimuksiin, jotka

g)	koskevat Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2015/2302 3 artiklan 2 kohdassa määriteltyjä matkapaketteja.

Tämän direktiivin 6 artiklan 7 kohtaa, 8 artiklan 2 ja 6 kohtaa sekä 19, 21 ja 22 artiklaa sovelletaan soveltuvin osin direktiivin (EU) 2015/2302 3 artiklan 2 kohdassa määriteltyihin matkapaketteihin mainitun direktiivin 3 artiklan 6 kohdassa tarkoitettujen matkustajien osalta;

Direktiivin tiettyjä säännöksiä sovelletaan Euroopan parlamentin ja neuvoston antamassa matkapakettidirektiivissä (EU) 2015/2302 (37) määriteltyihin matkapakettisopimuksiin. Nämä säännökset koskevat jäsenvaltioiden sääntelymahdollisuutta sopimuksiin liittyviä tietoja koskevien kielivaatimusten osalta (6 artiklan 7 kohta), tietoja, jotka elinkeinonharjoittajien on annettava kuluttajille välittömästi ennen sopimuksen tekemistä sähköisessä muodossa, mukaan lukien kuluttajan maksuvelvollisuutta koskevat tiedot (8 artiklan 2 kohta), jäsenvaltioiden sääntelymahdollisuutta tarjouksen vahvistamista puhelimitse tehtyjen etäsopimusten osalta (8 artiklan 6 kohta), maksuvälineen käytöstä perittävän maksun kieltämistä (19 artikla), sellaisten puhelinnumerojen käytön estämistä, joista veloitetaan enemmän kuin perushinta (21 artikla), ja vaatimusta kuluttajien nimenomaisesta suostumuksesta lisämaksuihin (22 artikla).

On huomattava, että matkapakettidirektiivissä säännellään myös niin kutsuttuja ”yhdistettyjä matkajärjestelyjä” (38). Ne käsittävät vähintään kaksi erityyppistä, samaa matkaa tai lomaa varten ostettua matkapalvelua, jotka eivät muodosta matkapakettia (kyseisen direktiivin mukaisesti) ja johtuvat erillisten sopimusten tekemisestä yksittäisten matkapalvelujen tarjoajien kanssa. Kuluttajanoikeusdirektiivissä vahvistetaan sopimusta edeltävät tiedonantovaatimukset, ja sitä sovelletaan yksittäisiin palvelusopimuksiin, jotka koskevat yhdistettyä matkajärjestelyä, jollei sen 3 artiklan 3 kohdassa ja 16 artiklan ensimmäisen kohdan l alakohdassa säädetyistä rajoituksista muuta johdu. Esimerkiksi matkustajaliikenteen palveluja koskeviin sopimuksiin sovelletaan ainoastaan 8 artiklan 2 kohdan sekä 19, 21 ja 22 artiklan vaatimuksia (ks. jäljempänä oleva 1.7.5 kohta).

1.7.3. Julkisen viranhaltijan laatimat sopimukset

3 artikla

3. Tätä direktiiviä ei sovelleta sopimuksiin, jotka

jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti laatii riippumattomuuteen ja puolueettomuuteen velvoitettu julkinen viranhaltija, jonka on annettava kuluttajalle kattavaa oikeudellista tietoa varmistaakseen, että kuluttaja tekee sopimuksen huolellisen harkinnan perusteella ja tietoisena sen oikeudellisesta merkityksestä;

Direktiivissä ei määritellä tässä säännöksessä tarkoitettuja julkisia viranhaltijoita. Direktiivissä vahvistetaan kuitenkin perusteet, jotka heidän on täytettävä, jotta sopimus ei kuulu direktiivin soveltamisalaan. Poikkeusta sovelletaan vain sellaisen julkisen viranhaltijan (kuten julkisen notaarin) laatimiin sopimuksiin, joka on kansallisen lainsäädännön mukaisesti kaikkien 3 artiklan 3 kohdan i alakohdassa vahvistettujen edellytysten mukainen.

—	Poikkeusta ei sovellettaisi esimerkiksi sopimukseen, jossa riippumattomuuteen ja puolueettomuuteen velvoitettu julkinen viranhaltija on ainoastaan todistanut osapuolten henkilöllisyyden.

Poikkeuksen soveltamiseksi ei vaikuta olevan välttämätöntä, että kansallisessa lainsäädännössä vaaditaan kyseisen sopimuksen tekemistä käyttämällä julkisen viranhaltijan palveluja. Poikkeusta olisi sovellettava myös tilanteissa, joissa toinen tai molemmat sopimuksen osapuolet pyytävät vapaaehtoisesti julkista viranhaltijaa laatimaan heidän sopimuksensa. (39)

1.7.4. Päivittäiseen kulutukseen tarkoitettuja tavaroita koskevat sopimukset

3 artikla

3. Tätä direktiiviä ei sovelleta sopimuksiin, jotka

j)	koskevat kotitalouden päivittäiseen kulutukseen tarkoitettujen ja elinkeinonharjoittajan kuluttajan kotiin, asuinpaikkaan tai työpaikalle toistuvilla ja säännöllisillä jakelukierroksilla fyysisesti toimittamien elintarvikkeiden, juomien tai muiden tavaroiden toimittamista;

Tämä poikkeus edellyttää, että seuraavat kaksi edellytystä täyttyvät:

(a)	elinkeinonharjoittaja toimittaa tavarat ”toistuvilla ja säännöllisillä jakelukierroksilla”

(b)	tavarat on tarkoitettu ”kotitalouden päivittäiseen kulutukseen”.

Tämän säännöksen nimenomainen viittaus kuluttajan ”työpaikalle” toimittamisesta viittaa siihen, ettei tavaroiden varsinaisen kulutuksen tarvitse välttämättä tapahtua kuluttajan kotona.

1.7.5. Matkustajaliikenne

3 artikla

3. Tätä direktiiviä ei sovelleta sopimuksiin, jotka

k)	koskevat matkustajaliikenteen palveluja, lukuun ottamatta 8 artiklan 2 kohtaa sekä 19, 21 ja 22 artiklaa;

Direktiivillä (EU) 2019/2161 muutettiin tätä poikkeusta muutamalla sopimuksen jälkeisen puhelinviestinnän perushintavaatimusta koskevaa 21 artiklaa niin, että sitä sovelletaan myös matkustajaliikenteeseen (ks. lisätietoja 9 kohdassa).

Unionin tuomioistuin katsoi asiassa C-583/18, DB Vertrieb, että tätä poikkeusta ei sovelleta vastaavasti direktiivin soveltamisalaan kuuluvien liikenteen alennuskorttien myyntiin.

Tuomioistuin katsoi, että viimeksi mainittu on eräänlainen ”palvelusopimus”, jolla ei sellaisenaan pyritä suoraan mahdollistamaan matkustajien kuljetusta. Sen sijaan sopimus, jonka tarkoituksena on, että kuluttaja saa hinnanalennuksen tulevaisuudessa tehtävistä matkustajakuljetussopimuksista, ja sopimus, joka koskee matkalippujen hankintaa, ovat kaksi toisistaan oikeudellisesti erillistä sopimusta, joten ensin mainittua sopimusta ei voida pitää jälkimmäiseen erottamattomasti liittyvänä sopimuksena. Sellaisen kortin hankkiminen, jonka haltija voi saada hinnanalennuksia matkalippuja ostaessaan, ei välttämättä merkitse sopimuksen, jonka kohteena on matkustajaliikenne sellaisenaan, tekemistä tulevaisuudessa. (40)

1.7.6. Automaattimyynti

3 artikla

3. Tätä direktiiviä ei sovelleta sopimuksiin, jotka

l)	tehdään jakeluautomaatin avulla tai automatisoidussa liiketilassa;

Tätä poikkeusta sovelletaan sopimuksiin, jotka on tehty kuluttajan ollessa fyysisesti läsnä ja paikassa, jossa tavaraa tai palvelua myydään/luovutetaan automatisoitujen välineiden, kuten jakeluautomaattien, avulla, automatisoiduilla polttoaineasemilla tai pysäköintipaikoilla.

1.7.7. Tietyt sähköiseen viestintään liittyvät sopimukset

3 artikla

3. Tätä direktiiviä ei sovelleta sopimuksiin, jotka

m)	tehdään teletoiminnan harjoittajien kanssa maksullisten yleisöpuhelimien kautta niiden käyttöä varten tai kuluttajan luoman yhden puhelin-, Internet- tai faksiyhteyden käyttöä varten.

Tällä säännöksellä jätetään kahdentyyppiset sopimukset direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.

Ensimmäisen kuluttajanoikeusdirektiivissä mainitun tyypin muodostavat sopimukset, jotka tehdään sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien kanssa maksullisten yleisöpuhelimien kautta niiden käyttöä varten. Termillä ”maksullinen yleisöpuhelin” tarkoitetaan yleisesti käytettävissä olevaa puhelinta, jonka käytön maksuvälineitä voivat olla esimerkiksi kolikot ja/tai luotto- tai maksukortit ja/tai puhelukortit, myös valintatunnuksella käytettävät kortit. (41)

—

Koska tätä poikkeusta sovelletaan sopimuksiin, jotka tehdään yleisöpuhelimen ”kautta”, poikkeusta olisi sovellettava tapauksissa, joissa sopimus tehdään esimerkiksi syöttämällä kolikkoja maksulliseen puhelimeen tai vetämällä luottokortti sen lukijan läpi äänipuhelun soittamiseksi tai saman operaattorin tarjoaman numerotiedustelun tai muun tiedonhakupalvelun käyttämiseksi.

—	Poikkeusta ei olisi sovellettava sopimuksiin, jotka tehdään maksullisia yleisöpuhelimia tarjoavien operaattorien kanssa esimerkiksi ostamalla etukäteen puhelukortti.

Direktiivin 3 artiklan 3 kohdan m alakohdan jälkimmäisellä osalla, joka koskee kuluttajan luoman ”yhden puhelin-, Internet- tai faksiyhteyden” käyttöä varten tehtäviä sopimuksia, on laajempi soveltamisala. Toisin kuin maksullisten yleisöpuhelimien käyttöä varten tehtävillä sopimuksilla näiden sopimusten yhteydessä ei määritellä sopimuksen osapuolta, mikä viittaa siihen, että soveltamisalaan kuuluvat muutkin kuin sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien kanssa tehtävät sopimukset. Myöskään tämäntyyppisen sopimuksen tarkoituksesta tai sisällöstä ei säädetä tarkemmin.

Tämän poikkeuksen piiriin kuuluu esimerkiksi

—	sopimus langattoman liityntäpisteen (WAP) käytöstä yksittäisessä internetistunnossa.

Sitä vastoin poikkeusta ei olisi sovellettava sähköisiä viestintäpalveluja koskeviin sopimuksiin (42), jotka käsittävät tietyn ajan ja/tai määrän käyttöä, esimerkiksi seuraaviin sopimuksiin:

—	sopimukset, jotka tehdään ostamalla etukäteen ennalta maksettu SIM-kortti matkaviestinpalveluja varten taikka useamman kerran tai pitkäaikaisesti käytettävä salasana Wi-Fi-palveluja varten.

Poikkeusta voidaan soveltaa myös sopimuksiin, jotka tehdään lisämaksullisten palvelujen tarjoajien kanssa – eli sellaisten palvelujen tarjoajien kanssa, jotka maksetaan kuluttajan puhelinlaskun kautta (43) – silloin, kun sopimus tehdään ja täytetään samanaikaisesti kokonaisuudessaan yhdellä kuluttajan maksulliseen palvelunumeroon soittamalla puhelulla tai lähettämällä tekstiviestillä, esimerkiksi

—	puhelu numerotiedusteluun tai tv-ohjelman puhelinäänestys.

Sitä vastoin kuluttajanoikeusdirektiiviä sovelletaan sopimuksiin, joissa lisämaksullisen palvelun numeroon soitettu äänipuhelu tai lähetetty tekstiviesti on myöhemmin täytettävän ja maksettavan sopimuksen tekoväline:

—	esimerkiksi pysäköintipalvelujen tarjoajalle lähetetyllä tekstiviestillä tehdyt sopimukset.

Näissä tapauksissa elinkeinonharjoittajan on ilmoitettava kuluttajalle äänipuhelun tai tekstiviestin hinta lisämaksullisen palvelun numeroon, koska tämä hinta muodostaa kyseisen sopimuksen ”hinnan” 6 artiklan 1 kohdan e alakohdassa tarkoitetulla tavalla. Lisäksi direktiivin 6 artiklan 1 kohdan f alakohdassa edellytetään tietoja etäviestimen käyttämisestä sopimuksen tekemisessä aiheutuvista kuluista, jos ne ylittävät ”perushinnan”. ”Perushinnan” käsitteen tulkintaa tarkastellaan lähemmin 8 kohdassa.

Se, ettei direktiiviä sovelleta 3 artiklan 3 kohdan m alakohdan mukaan tiettyihin sopimuksiin, joihin liittyy lisämaksullinen palvelu, ei tarkoita, ettei kyseisiin sopimuksiin sovellettaisi kuluttajansuojasääntöjä. EU:n sääntelykehys sähköisen viestinnän alalle, erityisesti eurooppalainen sähköisen viestinnän säännöstö (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2018/1972 (44)), antaa jäsenvaltioille ja kansallisille sääntelyviranomaisille mahdollisuuden hyväksyä erityistoimenpiteitä kuluttajien suojelemiseksi lisämaksullisten palvelujen yhteydessä. Siksi monet jäsenvaltiot ovat säätäneet tällä alalla ylimääräisistä turvatoimista, kuten kulutusrajoista tai velvollisuudesta ilmoittaa hinta puhelun alussa.

1.8. Mahdollisuus olla soveltamatta direktiiviä arvoltaan vähäisiin, muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin

Direktiivin 3 artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat päättää olla soveltamatta direktiiviä sellaisiin muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin, joiden mukaan maksu, joka kuluttajan on suoritettava, on enintään 50 euroa tai kansallisessa lainsäädännössä säädetty tätä pienempi rahamäärä. Jos jäsenvaltio päättää käyttää tätä sääntelymahdollisuutta, vaarana on, että elinkeinonharjoittajat saattavat kiertää direktiiviä jakamalla arvoltaan säädetyn raja-arvon ylittävän yhden sopimuksen keinotekoisesti useammaksi sopimukseksi. Johdanto-osan 28 kappaleessa todetaankin seuraavaa: ”– – Jos kuluttaja tekee samanaikaisesti vähintään kaksi samanaiheista sopimusta, tätä raja-arvoa sovellettaessa olisi otettava huomioon niiden kokonaiskustannukset.” Tätä periaatetta sovellettaisiin seuraavissa tapauksissa:

—	esimerkiksi trilogian jokaisen kirjan myyminen kolmella erillisellä sopimuksella tai korvakoruparin myyminen kahdella eri sopimuksella samanaikaisesti.

Pitkäaikaisten sopimusten (liittymät) osalta tämän poikkeuksen soveltamisen kannalta merkityksellinen määrä on kokonaismäärä, jonka kuluttaja sitoutuu maksamaan sopimuksen tekemisen yhteydessä, eli kuukausittaisten maksuerien tai maksujen kokonaismäärä sovitulla sopimuskaudella, mukaan lukien ”maksuvapaat” jaksot.

1.9. Julkisia huutokauppoja koskevat säännöt

Direktiiviä sovelletaan huutokauppoihin, joihin sovelletaan erityisiä sääntöjä, jotka koskevat ”julkista huutokauppaa”. Julkisella huutokaupalla tarkoitetaan 2 artiklan 13 kohdan mukaan ”myyntimenetelmää, jossa elinkeinonharjoittaja tarjoaa huutokaupanpitäjän hoitaman avoimen tarjouskilpailumenettelyn kautta tavaroita tai palveluja kuluttajille, jotka osallistuvat tai joilla on mahdollisuus osallistua huutokauppatilaisuuteen henkilökohtaisesti , ja jossa hyväksytyn tarjouksen tehneen on ostettava tavara tai palvelu”.

Direktiivin 6 artiklan 3 kohdan mukaan julkisen huutokaupan osalta tavaran tai palvelun myyvän elinkeinonharjoittajan henkilöllisyys, yhteystiedot sekä maantieteellinen osoite, johon elinkeinonharjoittaja on sijoittautunut, ja elinkeinonharjoittajan toimipaikan maantieteellinen osoite voidaan korvata vastaavilla tiedoilla huutokaupanpitäjästä. Lisäksi julkisessa huutokaupassa tehtyihin sopimuksiin ei direktiivin 16 artiklan ensimmäisen kohdan k alakohdassa säädetyn poikkeuksen nojalla liity peruuttamisoikeutta.

Julkisessa huutokaupassa kuluttajilla olisi oltava mahdollisuus osallistua huutokauppatilaisuuteen henkilökohtaisesti, vaikka tarjouksia olisikin mahdollista tehdä myös verkossa tai puhelimitse. Sitä vastoin sellaisia verkossa järjestettäviä huutokauppoja, joihin kuluttajilla ei ole mahdollista osallistua henkilökohtaisesti, ei olisi katsottava julkisiksi huutokaupoiksi.

Johdanto-osan 24 kappaleessa todetaan seuraavaa: ”– – Kuluttajien ja elinkeinonharjoittajien käytettävissä olevien verkkoalustojen käyttöä huutokauppatarkoituksiin ei olisi katsottava tässä direktiivissä tarkoitetuksi julkiseksi huutokaupaksi.” Näin ollen direktiiviä olisi sovellettava verkossa järjestettäviin huutokauppoihin kaikilta osin. Tämä koskee esimerkiksi tietoja, jotka on annettava kuluttajalle ennen sopimuksen (tarjouksen) muuttumista sitovaksi, sekä peruuttamisoikeutta.

—

Esimerkki edellä mainitun poikkeuksen rajoista on verkkoalusta, joka tarjoaa kuluttajille myytäväksi erilaisia tuotteita, kuten ajoneuvon osia, pienkoneita, työkaluja, elektroniikkaa ja huonekaluja. Vaikka liiketoimet voidaan toteuttaa huutokauppana, jossa tavaroiden myyntihinta määritetään lähtöhinnan lisäksi tehtyjen tarjousten perusteella, tätä ei katsota ”julkiseksi huutokaupaksi”. Näin ollen kuluttajalla olisi oikeus peruuttaa tarjous, jos se on tehty kuluttajanoikeusdirektiivin ehtojen mukaisesti.

2. Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyt sopimukset

2.1. Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyt sopimukset

Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyt sopimukset määritellään 2 artiklan 8 kohdassa seuraavasti:

2 artikla

8) ”muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyllä sopimuksella” [tarkoitetaan] elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välistä sopimusta,

(a)	joka tehdään sekä elinkeinonharjoittajan että kuluttajan ollessa samanaikaisesti fyysisesti läsnä paikassa, joka ei ole elinkeinonharjoittajan toimitila;

(b)	josta kuluttaja on tehnyt tarjouksen a alakohdassa tarkoitetuissa olosuhteissa; – –

Toimitilat määritellään 2 artiklan 9 kohdassa seuraavasti:

2 artikla

9) ”toimitiloilla” [tarkoitetaan]:

(a)	kiinteää vähittäismyyntipaikkaa, jossa elinkeinonharjoittaja harjoittaa toimintaansa vakituisesti; tai

(b)	siirrettävää vähittäismyyntipaikkaa, jossa elinkeinonharjoittaja harjoittaa toimintaansa tavanomaisesti;

Johdanto-osan 22 kappaleessa esitetään useita esimerkkejä siitä, mitä olisi pidettävä ”toimitiloina”. Käsitteeseen kuuluisivat toisaalta myymälät, kioskit ja kuorma-autot sekä myyntikojut ja näyttelyosastot, ”jotka ovat elinkeinonharjoittajan pysyviä tai tavanomaisia liikepaikkoja”.

Vastaavasti vähittäismyyntipaikat, joissa elinkeinonharjoittaja harjoittaa toimintaansa kausiluonteisesti, esimerkiksi matkailukautena hiihtokeskuksissa tai rantalomapaikoissa, olisi katsottava toimitiloiksi, sillä elinkeinonharjoittaja harjoittaa niissä toimintaansa tavanomaisella tavalla.

Toisaalta yleisölle avoimia paikkoja, kuten katuja, ostoskeskuksia, rantoja, urheilutiloja ja julkisia liikennevälineitä, joita elinkeinonharjoittaja käyttää poikkeuksellisesti liiketoimintansa harjoittamiseen, ei olisi pidettävä toimitiloina. Yksityiskoteja tai työpaikkoja ei myöskään olisi pidettävä toimitiloina.

Elinkeinonharjoittajan koti- tai työpaikkakäynnin aikana tehdyt sopimukset ovat muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjä sopimuksia riippumatta siitä, onko käynnin aiheena kuluttajan kutsu vai ei. Tällaista muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyä sopimusta voivat edeltää valmistelutoimet:

—

Esimerkiksi elinkeinonharjoittajan edustajan (teknikon) käyntiä kuluttajan asuntoon, jossa samalla myydään ja asennetaan laite tai laitteisto, pidetään muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtynä palvelusopimuksena, vaikka kuluttaja olisi aiemmin pyytänyt tällaista käyntiä (varannut käynnin) sen jälkeen, kun hän on käynyt henkilökohtaisesti elinkeinonharjoittajan myymälässä.

—	Jos sopimus sen sijaan todella on tehty asiakkaan myymälässä käynnin aikana tai etäviestimen avulla, teknikon myöhemmin tekemä käynti tarvittavan laitteen asentamiseksi kuluttajan asuntoon ei muuttaisi sopimuksen luokittelua muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtäväksi sopimukseksi.

Tuomioistuin vahvisti asiassa C-485/17, Verbraucherzentrale Berlin (45), että 2 artiklan 9 kohdan b alakohdassa tarkoitettu ilmaisu ”tavanomaisesti” on ymmärrettävä siten, että siinä viitataan siihen, että kyseessä olevan toiminnan harjoittaminen asianomaisissa tiloissa on ”tavallista”. Tämän käsitteen soveltaminen edellyttää tapauskohtaista arviointia, jossa otetaan huomioon erityisesti myytyjen tavaroiden tai palvelujen tyyppi ja kyseisen elinkeinonharjoittajan kaupallinen menettely.

Tarkemmin sanottuna tuomioistuin käsitteli tilannetta, jossa elinkeinonharjoittaja harjoittaa toimintaansa kaupallisilla messuilla olevalla näyttelyosastolla joitakin päiviä vuodessa. Sen tuomion mukaan tällainen näyttelyosasto muodostaa ”toimitilat”, jos kaikkien tähän toimintaan liittyvien tosiasiallisten olosuhteiden nojalla ja etenkin kyseisestä näyttelyosastosta saadun vaikutelman ja itse messujen tiloissa levitettyjen tietojen perusteella tavanomaisesti valistunut, kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen kuluttaja saattoi kohtuudella varautua siihen, että kyseinen elinkeinonharjoittaja harjoittaa siellä toimintaansa ja ottaa häneen yhteyttä sopimuksen tekemiseksi. (46)

Lisäksi yhteisöjen tuomioistuin tunnusti, että sen asiassa C-423/97, Travel-Vac, S.L., tekemät aiemmat päätelmät entisen neuvoston direktiivin 85/577/ETY tulkinnasta ovat edelleen merkityksellisiä. Kyseisessä tuomiossa tuomioistuin totesi nimenomaisesti seuraavaa:

”Sen kysymyksen osalta, onko sopimus tehty elinkeinonharjoittajan toimitilojen ulkopuolella, on todettava, että tällä käsitteellä tarkoitetaan tiloja, joissa elinkeinonharjoittaja tavallisesti harjoittaa toimintaansa ja jotka ovat selvästi tunnistettavissa myyntitiloiksi .” (47)

Näin ollen jos elinkeinonharjoittaja käyttää tavaroiden ja palvelujen myyntiin toimitiloja, joita ei tavallisesti käytetä tähän tarkoitukseen ja jotka eivät ole selvästi tunnistettavissa myyntitiloiksi, kuluttajien kanssa tehdyt sopimukset ovat todennäköisesti muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjä sopimuksia.

—	Esimerkiksi tavaroiden myynti tapahtumissa (kuten kokouksissa, seminaareissa tai juhlissa), jotka järjestetään kyseistä tapahtumaa varten vuokratuissa ravintoloissa, kahviloissa tai hotelleissa, on todennäköisesti muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehty sopimus.

Sopimuksen luokittelu muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyksi sopimukseksi riippuu sopimuksen tekemiseen liittyvistä olosuhteista. Elinkeinonharjoittaja tietää, minkä luonteista hänen toimintansa on, ja hänen olisi sen mukaisesti noudatettava joko elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjä sopimuksia tai muualla tehtyjä sopimuksia koskevia sääntöjä. Mahdollisia erimielisyyksiä esimerkiksi siitä, olisiko sovellettava peruuttamisoikeutta, koska sopimus olisi ollut katsottava muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyksi sopimukseksi, on arvioitava tapauskohtaisesti.

2.2. Sopimukset, jotka tehdään sen jälkeen, kun kuluttajaan on otettu yhteyttä toimitilojen ulkopuolella

2 artikla

8) ”muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyllä sopimuksella” [tarkoitetaan] elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välistä sopimusta, – –

(c)

joka tehdään elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tai etäviestimien avulla välittömästi sen jälkeen, kun kuluttajaan on otettu henkilökohtaisesti erikseen yhteyttä paikassa, joka ei ole elinkeinonharjoittajan toimitila, elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan ollessa samanaikaisesti fyysisesti läsnä; tai – –

Direktiivin 2 artiklan 8 kohdan c alakohdassa on toinen esimerkki muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyistä sopimuksista. Säännöksen ilmaisua ”otettu henkilökohtaisesti erikseen yhteyttä” olisi sovellettava tarjouksiin ja vastaavaan kaupalliseen viestintään (niiden oikeudellisesta luokittelusta riippumatta), joiden perusteella tehdään virallinen sopimus elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tai etäviestimen avulla välittömästi yhteydenoton jälkeen.

Säännöksen soveltaminen edellyttää, että elinkeinonharjoittajan tekemä tarjous on osoitettu tietylle kuluttajalle, esimerkiksi:

—	Elinkeinonharjoittajan edustaja esittää kadulla tietylle kuluttajalle kuukausittain ilmestyvää aikakauslehteä koskevan tarjouksen, ja sopimus tehdään lähellä sijaitsevissa elinkeinonharjoittajan toimitiloissa välittömästi tämän jälkeen.

—	Sitä vastoin pelkkää kadulla, lähellä elinkeinonharjoittajan toimitiloja tapahtuvaa mainoslehtisten jakelua, joka ei kohdistu yksittäisiin kuluttajiin, ei tule pitää säännöksessä tarkoitettuna ”henkilökohtaisesti erikseen” tehtynä yhteydenottona.

Lisäksi säännöksen soveltaminen edellyttää, että sopimus tehdään välittömästi. Sopimusta ei katsota välittömästi tehdyksi, jos kuluttaja poistuu elinkeinonharjoittajan toimitiloista saatuaan sinne kutsun mutta palaa sinne omasta aloitteestaan myöhemmin, esimerkiksi seuraavana päivänä, tarjousta harkittuaan.

Unionin tuomioistuin totesi asiassa C-465/19, B & L Elektrogeräte GmbH, että näyttelyhallissa, jossa elinkeinonharjoittajan myyntiosasto oli, olevien eri myyntiosastojen yhteisen käytävän ei voida katsoa olevan ”toimitila”, koska tältä käytävältä oli pääsy kaikille kyseisessä hallissa oleville elinkeinonharjoittajien myyntiosastoille. Näin ollen jos elinkeinonharjoittaja ottaa asiakkaaseen yhteyttä messuilla tällaisella yhteisellä alueella ja sopimus tehdään välittömästi sen jälkeen elinkeinonharjoittajan pitämällä näyttelyosastolla, kyseessä on kuluttajanoikeusdirektiivin 2 artiklan 8 kohdassa tarkoitettu ”muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehty sopimus”. (48)

2.3. Elinkeinonharjoittajan järjestämän tutustumiskäynnin aikana tehtävät sopimukset

2 artikla

8) ”muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyllä sopimuksella” [tarkoitetaan] elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välistä sopimusta, – –

(d)	joka tehdään elinkeinonharjoittajan järjestämän tutustumiskäynnin aikana, jonka tarkoituksena tai seurauksena on tavaroiden tai palvelujen esitteleminen ja myyminen kuluttajalle;

Direktiivin 2 artiklan 8 kohdan d alakohdassa määritellään muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyiksi sopimuksiksi sopimukset, jotka tehdään elinkeinonharjoittajan järjestämän tutustumiskäynnin aikana, riippumatta siitä, tehdäänkö tällaiset sopimukset elinkeinonharjoittajan toimitiloissa vai muualla.

Lisäksi direktiivissä todetaan, että määritelmä kattaa tutustumiskäynnit, joiden ”tarkoituksena” tai ”seurauksena” on tuotteiden esitteleminen ja myyminen kuluttajalle, eli sillä, ilmoitetaanko kuluttajalle ennen tilaisuutta aikomuksesta myydä tuotteita, ei pitäisi olla merkitystä.

”Tutustumiskäynnillä” tarkoitetaan matkoja, joihin liittyy nähtävyyksiä tai muuta vapaa-aikaan liittyvää toimintaa, tai matkoja esimerkiksi ravintoloihin, kahviloihin tai hotelleihin, joissa järjestetään muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tapahtuva myyntitapahtuma. Käsitettä sovellettaessa sillä, järjestääkö tuotteita tutustumiskäynnin aikana kauppaava elinkeinonharjoittaja kuljetuksen itse vai onko hän sopinut kuljetusjärjestelyistä kuljetusyrityksen kanssa, ei pitäisi olla merkitystä.

—

Esimerkiksi jos elinkeinonharjoittaja on sopinut tutustumiskäynnin järjestäjän kanssa, että matkailijat tuodaan aina linja-autoyrityksen tutustumiskäyntien aikana myös hänen myymäläänsä, myymälässä tehtävät sopimukset katsotaan todennäköisesti muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyiksi sopimuksiksi siitä huolimatta, että kyseinen myymälä on elinkeinonharjoittajan toimitila.

—

Sitä vastoin ostoskeskuksen järjestämä sukkulaliikenteen linja-autoyhteys, jonka yksinomaisena tarkoituksena on tuoda mahdolliset asiakkaat ostoskeskukseen, on vain toiminnan päätarkoituksen (eli tavaroiden ja palvelujen myymisen) liitännäinen, jota ei olisi pidettävä 2 artiklan 8 kohdassa tarkoitettuna ”tutustumiskäyntinä”.

3. Kuluttajatiedot

3.1. Yleiset vaatimukset

3.1.1. Johdanto

Ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja koskevista vaatimuksista säädetään direktiivin 5–8 artiklassa. Elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjä sopimuksia koskevat vaatimukset määritellään 5 artiklan 1 kohdassa, etäsopimuksia ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjä sopimuksia koskevat vaatimukset taas 6 artiklan 1 kohdassa. Etäsopimuksia ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjä sopimuksia koskevat vaatimukset ovat kattavampia ja perustuvat elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjä sopimuksia koskeviin vaatimuksiin. Verkossa toimivilla markkinapaikoilla tehtyihin sopimuksiin liittyvät tiedonantoa koskevat erityiset lisävaatimukset vahvistetaan 6 a artiklassa, joka lisättiin kuluttajanoikeusdirektiiviin direktiivillä (EU) 2019/2161.

Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan h–k alakohdan mukaisia peruuttamisoikeutta koskevia tiedonantovaatimuksia käsitellään myös erikseen 5 kohdassa.

3.1.2. Tietojen selkeys ja yhteys sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevaan direktiiviin

Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 7 artiklassa kielletään harhaanjohtavat mainitsematta jättämiset eli kaupalliset menettelyt, joissa salataan tai annetaan epäselvällä, käsittämättömällä tai moniselitteisellä tavalla tai väärään aikaan ”olennaisia tietoja, joita keskivertokuluttaja tarvitsee asiayhteyden mukaan perustellun kaupallisen ratkaisun tekemiseen”, jos tällainen menettely saa keskivertokuluttajan tekemään ostopäätöksen, jota hän ei muuten olisi tehnyt. Direktiivin 7 artiklan 4 kohdassa vahvistetaan ”ostokehotusta” koskevat tietovaatimukset. Ostokehotuksella tarkoitetaan kaupallista viestintää, joka sisältää tiedot tuotteen pääominaisuuksista ja hinnasta ja kattaa näin ollen myös liiketoimen sopimuksen tekoa edeltävän vaiheen.

Kuluttajanoikeusdirektiivi säätelee sopimuksen tekoa edeltävää vaihetta yksityiskohtaisemmin kuin sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi. Kuluttajanoikeusdirektiivin 5 ja 6 artikla kattavat kaikki sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 7 artiklan 4 kohdassa säädetyt tietovaatimukset (49). Kun elinkeinonharjoittaja antaa ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja kuluttajanoikeusdirektiivin mukaisesti, hänen on samalla noudatettava myös sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 7 artiklan 4 kohdan mukaisia ostokehotusta koskevia erityisiä tiedonantovaatimuksia. Tämä ei rajoita muiden sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin mukaisten avoimuus- ja oikeudenmukaisuusvaatimusten soveltamista.

Sekä kuluttajanoikeusdirektiivin 5 artiklan 1 kohdassa että 6 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että tiedot on annettava ”selvällä ja ymmärrettävällä tavalla”. Johdanto-osan 34 kappaleessa todetaan, että ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja antaessaan ”– – elinkeinonharjoittajan olisi otettava huomioon sellaisten kuluttajien erityistarpeet, jotka ovat erityisen haavoittuvassa asemassa psyykkisen, fyysisen tai psykologisen heikkoutensa, ikänsä tai hyväuskoisuutensa vuoksi tavalla, jonka elinkeinonharjoittajan voidaan kohtuudella odottaa pystyvän ennakoimaan. Tällaisten erityistarpeiden huomioon ottaminen ei saisi kuitenkaan johtaa eritasoiseen kuluttajansuojaan.”

Lisäksi sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 7 artiklan 2 kohdan yleisten sääntöjen mukaan elinkeinonharjoittajien on varmistettava, että tiedot ovat ymmärrettäviä ja oikea-aikaisia, eli asiaankuuluvien sopimusta edeltävien tietojen toimittamistavan ja -ajankohdan on mahdollistettava se, että keskivertokuluttaja pystyy tekemään perustellun ostopäätöksen.

Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta ennen sopimuksen tekoa annettavien tietojen on kuluttajanoikeusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan oltava lisäksi ”helposti luettavia, ja ne on esitettävä selkeällä ja ymmärrettävällä kielellä”. Etäsopimusten osalta kuluttajanoikeusdirektiivin 8 artiklan 1 kohdan mukaan tiedot on asetettava kuluttajan saataville ”etäviestimelle soveltuvalla tavalla esitettyinä selkeällä ja ymmärrettävällä kielellä. Jos nämä tiedot annetaan pysyvällä välineellä, niiden on oltava helposti luettavassa muodossa.”

Ei riitä, että pakolliset ennen sopimuksen tekemistä annettavat tiedot toimitetaan vain osana yleisiä ehtoja, jotka kuluttajan on mahdollisesti hyväksyttävä ennen siirtymistä transaktioprosessiin. (50) Vaatimus tietojen antamisesta ”selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla” tarkoittaa, että pakollisten tietojen yksittäiset elementit on saatettava kuluttajan tietoon.

Elinkeinonharjoittajien on saatettava pakolliset tiedot verkossa helposti kuluttajien saataville ja selvästi näkyville. Koska kuluttajalle annettavia pakollisia tietoja on niin paljon, niitä ei välttämättä ole mahdollista esittää ”selvästi ja ymmärrettävästi” yhdellä sivulla. Olisi vältettävä liian pitkiä sivuja, joita kuluttajien olisi vieritettävä pitkälle alaspäin voidakseen lukea sisällön kokonaan.

Sen sijaan ennen sopimuksen tekemistä annettavien tietojen eri elementit olisi annettava silloin, kun ne ovat merkityksellisimpiä sopimuksen tekomenettelyn aikana kuluttajan siirtyessä verkkokäyttöliittymässä sivulta toiselle. Tarvittaessa tiedot tietyistä aiheista on kerrostettava niin, että etusivulla oleva näkyvä viittaus johtaa linkitetylle sivulle, jolla on kaikki kyseistä aihetta koskevat tiedot. (51)

Sähköisessä muodossa tehtyjä etäsopimuksia koskevat lisävaatimukset tietojen esittämiselle vahvistetaan direktiivin 8 artiklan 2 kohdassa, jota käsitellään tarkemmin 4.2.4 kohdassa.

3.1.3. Muutoin asiayhteydestä ilmenevät tiedot

Elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta elinkeinonharjoittajan ei 5 artiklan mukaan tarvitse antaa tietoja, jotka ilmenevät muutoin asiayhteydestä.

Muutoin asiayhteydestä ilmenevien tietojen käsitettä käytetään myös sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 7 artiklan 2 kohdassa. (52) Esimerkiksi elinkeinonharjoittajan maantieteellinen osoite ja henkilöllisyys voidaan katsoa itsestään selviksi tai asiayhteydestä ilmeneviksi, koska kuluttajat tietävät yleensä, missä kaupassa tai ravintolassa he ovat.

3.1.4. EU:n muuhun lainsäädäntöön sisältyvät tietovaatimukset

Direktiivi on luonteeltaan monialainen. Se täydentää tuote- ja alakohtaisia kuluttajansuojasääntöjä erityisesti tietovaatimusten osalta.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan (53) mukaan kuluttajanoikeusdirektiivi ei vaikuta EU:n muun alakohtaisen lainsäädännön mukaisten tietovaatimusten soveltamiseen. Tämä koskee myös yleistä tietosuoja-asetusta (EU) 2016/679 ja Euroopan parlamentin ja neuvoston antamaa sähköisen viestinnän tietosuojadirektiiviä 2002/58/EY (54). Niillä on erityisen suuri merkitys verkkokaupassa esimerkiksi tietojenkäsittelyä koskevien tietojen ja rekisteröityjen henkilötietojensa käsittelyä varten antaman suostumuksen kannalta, silloin kun sellaista edellytetään.

Lisäksi sähköisiä viestintäpalveluja koskevista lisätietovaatimuksista säädetään eurooppalaisessa sähköisen viestinnän säännöstössä (direktiivi (EU) 2018/1972) ja hankintasopimusten sopimustiivistelmän mallista annetussa komission täytäntöönpanoasetuksessa (EU) 2019/2243 (55).

Eurooppalaisen sähköisen viestinnän säännöstön 102 artiklan 1 kohdassa täsmennetään kuluttajanoikeusdirektiivin 5 ja 6 artiklaan ja eurooppalaisen sähköisen viestinnän säännöstön liitteeseen VIII viitaten, että yleisesti saatavilla olevien sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien on annettava tiedot, ennen kuin sopimus tai sitä vastaava tarjous sitoo kuluttajaa. Yleisesti saatavilla olevan sähköisen viestintäpalvelun tarjoajan on myös annettava kuluttajille ytimekäs ja helppolukuinen sopimustiivistelmä (eurooppalaisen sähköisen viestinnän säännöstön 102 artiklan 3 kohta ja täytäntöönpanoasetus (EU) 2019/2243). Pelkkä sopimustiivistelmän antaminen ei kuitenkaan täysin täytä kaikkia sopimuksen tekemistä edeltäviä tiedonantovelvollisuuksia, joista säädetään eurooppalaisen sähköisen viestinnän säännöstön 102 artiklan 1 kohdassa ja liitteessä VIII.

Tiedonantoa koskevia lisävaatimuksia asetetaan myös audiovisuaalisia mediapalveluja koskevassa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2010/13/EU (56), sähkön sisämarkkinoita koskevassa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2009/72/EY (57), maakaasun sisämarkkinoita koskevassa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2009/73/EY (58) jne. (59)

Kuluttajanoikeusdirektiivin 6 artiklan 8 kohdassa käsitellään erityisesti tässä direktiivissä, Euroopan parlamentin ja neuvoston antamassa palveludirektiivissä 2006/123/EY (60) ja sähköisestä kaupankäynnistä annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2000/31/EY (61) säädettyjen tiedonantovaatimusten välistä suhdetta. Ensinnäkin siinä täsmennetään, että näiden kolmen säädöksen tiedonantovaatimukset täydentävät toisiaan. Toiseksi siinä selvennetään, että jos näiden kahden direktiivin jokin säännös siitä, ”mitä ja miten tietoa on annettava”, on ristiriidassa jonkin kuluttajanoikeusdirektiivin säännöksen kanssa, etusijalla on kuluttajanoikeusdirektiivin säännös. (62)

3.1.5. Tiedonantoa koskevien lisävaatimusten asettaminen

Kuluttajanoikeusdirektiivin 4 artiklassa todetaan seuraavaa: ”Ellei tässä direktiivissä toisin säädetä, jäsenvaltiot eivät saa kansallisessa lainsäädännössään pitää voimassa tai ottaa käyttöön tässä direktiivissä vahvistetuista säännöksistä poikkeavia säännöksiä eivätkä myöskään tiukempia tai sallivampia säännöksiä kuluttajan suojan erilaisen tason varmistamiseksi.”

Yksi poikkeus tästä täyttä yhdenmukaisuutta koskevasta lähestymistavasta vahvistetaan 5 artiklan 4 kohdassa, jonka mukaan jäsenvaltiot voivat elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta hyväksyä lisävaatimuksia ennen sopimuksen tekoa annettavista tiedoista tai pitää tällaiset vaatimukset voimassa.

Vaikka muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtäviä sopimuksia ja etäsopimuksia koskevat tietovaatimukset ovat periaatteessa tyhjentävät, direktiivin 6 artiklan 8 kohdan ja johdanto-osan 12 kappaleen mukaan jäsenvaltiot voivat asettaa lisätietovaatimuksia palveludirektiivin 2006/123/EY ja sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 2000/31/EY mukaisesti.

Sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin asian kannalta olennainen säännös on 5 artikla, jossa jäsenvaltiot velvoitetaan varmistamaan, että palvelun tarjoaja huolehtii siitä, että palvelun vastaanottajat ja toimivaltaiset viranomaiset saavat helposti, välittömästi ja pysyvästi ainakin kyseisessä artiklassa säädetyt tiedot. Sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 10 artiklassa asetetaan lisätietovaatimuksia sopimuksen tekoa koskevalle menettelylle.

Palveludirektiivin 22 artiklan 1–4 kohdassa asetetaan erityisiä vaatimuksia tiedoille, jotka palveluntarjoajien on asetettava palvelujen vastaanottajien saataville, ja edellytetään, että ne ilmoitetaan selkeästi, yksiselitteisesti ja hyvissä ajoin. Lisäksi 22 artiklan 5 kohdassa säädetään, että se ei ”estä jäsenvaltioita antamasta säännöksiä lisävelvoitteista, joita sovelletaan palveluntarjoajiin, joilla on toimipaikka asianomaisten jäsenvaltioiden alueella”.

Tiedottamista koskevien lisävaatimusten asettaminen kuluttajanoikeusdirektiivin 6 artiklan 8 kohdan mukaisesti on yksi niistä sääntelymahdollisuuksista, joista jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle 29 artiklan mukaisesti. Komissio julkaisee nämä tiedot verkkosivustollaan. (63)

3.1.6. ”Päivittäisiä” liiketoimia koskeva poikkeus

Direktiivin 5 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden ei edellytetä soveltavan ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja koskevia 5 artiklan 1 kohdan mukaisia vaatimuksia elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin, ”jotka liittyvät päivittäisiin liiketoimiin ja jotka täytetään välittömästi sopimuksen tekemisen yhteydessä”.

Luonteeltaan nämä liiketoimet koskevat todennäköisesti arvoltaan vähäisiä nimikkeitä. Yksi selvä esimerkki on välittömään kulutukseen tarkoitettujen elintarvikkeiden ja juomien, kuten välipalojen ja noutoruokien, ostaminen.

Lisäksi 5 artiklan 3 kohtaa voidaan soveltaa myös tiettyihin palveluihin eikä pelkästään tavaroihin. Tässä yhteydessä erityisen tärkeä on 5 artiklan 3 kohdassa mainittu toinen peruste eli sitä koskeva vaatimus, että sopimus täytetään välittömästi sopimuksen tekemisen yhteydessä.

—	Esimerkkejä tällaisista mahdollisista päivittäisistä palveluista ovat kadulla tarjottavat kengänpuhdistuspalvelut ja elokuvateatteripalvelut, joissa lippu ostetaan (eli sopimus tehdään) välittömästi ennen elokuvan katselua.

3.1.7. Ennen sopimuksen tekoa annettavien tietojen sitovuus

Direktiivin 6 artiklan 5 kohdassa todetaan 6 artiklan 1 kohdan mukaisesti ennen sopimuksen tekoa annettavien tietojen sitovuudesta seuraavaa: ”5. Edellä 1 kohdassa tarkoitetut tiedot ovat olennainen osa etäsopimusta tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyä sopimusta, eikä niitä saa muuttaa, elleivät sopimuspuolet nimenomaisesti sovi toisin.”

Näin ollen elinkeinonharjoittajan verkkosivustolla annettujen tietojen olisi oltava osapuolia sitovia. Jos elinkeinonharjoittaja haluaa muuttaa mitä tahansa näistä tiedoista, hänen on pyydettävä kuluttajan nimenomainen suostumus.

—	Osapuolet voisivat esimerkiksi sopia nimenomaisesti sähköpostitse toimitusajasta, joka on eri kuin elinkeinonharjoittajan verkkosivustolla määritelty tavaroiden toimitusaika.

—	Yleisiin ehtoihin sisältyvä säännös, jonka mukaan elinkeinonharjoittaja voi poiketa verkkosivustoilla annetuista tiedoista, ei kuitenkaan olisi osapuolten nimenomaista suostumusta koskevan vaatimuksen mukainen.

Sopimuksen 6 artiklan 5 kohtaa ei sovellettaisi muutoksiin, jotka tehdään sopimusehtoihin sopimuksen tekemisen jälkeen. Jos tällaiset muutokset perustuvat sopimusehtoihin, niitä koskee kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annettu direktiivi (64).

3.1.8. Kieliä koskevat lisävaatimukset

Direktiivin 6 artiklan 7 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat asettaa etäsopimuksiin ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin sovellettavia sopimukseen liittyviä tietoja koskevia kielivaatimuksia. (65)

Jos jäsenvaltio käyttää tätä sääntelymahdollisuutta, kyseisiä vaatimuksia esimerkiksi tietojen antamisesta asianomaisen jäsenvaltion virallisella kielellä sovellettaisiin rajatylittävää kauppaa harjoittaviin elinkeinonharjoittajiin, jotka kuuluvat sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 593/2008 (66) (Rooma I) säännösten soveltamisalaan. Sen 6 artiklan mukaan sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jossa kuluttajan asuinpaikka on, jos elinkeinonharjoittaja harjoittaa toimintaansa maassa, jossa kuluttajan asuinpaikka on, tai suuntaa tällaista toimintaa kyseiseen maahan tai useisiin maihin kyseinen maa mukaan lukien.

Jos osapuolet ovat valinneet jonkin muun lain, kuluttaja ei voi valinnan johdosta menettää asuinmaansa pakollisten säännösten antamaa suojaa. Näin ollen myös tässä tilanteessa pätee se, että jos elinkeinonharjoittajan verkkosivusto on suunnattu sellaisen jäsenvaltion kuluttajille, joka on asettanut kielivaatimuksia direktiivin 6 artiklan 7 kohdan mukaisesti, elinkeinonharjoittajan on annettava kuluttajalle sopimuksiin liittyviä tietoja kyseisen jäsenvaltion edellyttämällä kielellä, jos kyseistä kielivelvoitetta pidetään kansallisen lainsäädännön mukaisesti pakollisena ”sopimusvelvoitteena”.

Unionin tuomioistuin on tulkinnut yhdistetyissä asioissa C-585/08 ja C-144/09, Peter Pammer ja Hotel Alpenhof GmbH, kaupallisen tai ammattitoiminnan ”suuntaamista” maahan, jossa kuluttaja on. Tuomiossa esitetään useita perusteita sen selvittämiseksi, voidaanko verkkosivuston katsoa olevan ”suunnattu” tiettyyn jäsenvaltioon, kuten eri kielten tai valuuttojen käyttö verkkosivustolla. (67)

On huomattava, että tämä kuluttajanoikeusdirektiivin mukainen sääntelyvaihtoehto täydentää unionin ala- ja tuotekohtaisia lakeja, joiden perusteella jäsenvaltiot voivat asettaa kielivaatimuksia esimerkiksi leluja (68) tai radiolaitteita (69) koskeville varoituksille tai ohjeille. Lisäksi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2019/771 (70) voidaan asettaa tavaroiden kaupallisia takuita koskevia kielivaatimuksia.

3.1.9. Todistustaakka

Koska se, että elinkeinonharjoittaja laiminlyö tiettyjen direktiivin edellyttämien tietojen antamisen, johtaa erilaisiin direktiivin mukaisiin seuraamuksiin (mahdollisten kansallisen lainsäädännön mukaisesti sovellettavien seuraamusten lisäksi), 6 artiklan 9 kohta sisältää erittäin tärkeän säännöksen, jossa säädetään muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta seuraavaa: ”Elinkeinonharjoittajalla on todistustaakka tässä luvussa säädettyjen tiedonantovaatimusten täyttämisestä.”

Vaikka otetaan huomioon mahdollisuus näyttää tosiseikat toteen muulla tavoin, elinkeinonharjoittajan asema on selvästi heikompi, jos edellytetyt tiedot puuttuvat pysyvällä välineellä annetusta sopimuksen vahvistuksesta. Sopimuksen vahvistuksen on direktiivin 7 artiklan 1 ja 2 kohdan sekä 8 artiklan 7 kohdan mukaisesti aina sisällettävä 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut tiedot, ellei niitä ole jo annettu pysyvällä välineellä. Kyseisiä säännöksiä käsitellään jäljempänä 4.4 kohdassa.

3.2. Elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin, etäsopimuksiin ja muualla tehtyihin sopimuksiin sovellettavat yhteiset vaatimukset

3.2.1. Pääominaisuudet

5 artiklan 1 kohdan a alakohta ja 6 artiklan 1 kohdan a alakohta

”tavaroiden tai palvelujen pääominaisuudet, siinä laajuudessa kuin viestimen ja tavaroiden tai palvelujen kannalta on asianmukaista”

Vaikka tässä tiedonantovaatimuksessa viitataan nimenomaisesti ”tavaroihin ja palveluihin”, sitä sovelletaan 5 artiklan 2 kohdan ja 6 artiklan 2 kohdan nojalla myös yleishyödyllisiin palveluihin ja digitaaliseen verkkosisältöön.

Samasta tiedonantovaatimuksesta säädetään sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 7 artiklan 4 kohdassa, jossa vahvistetaan ostokehotusta koskevat tiedonantovaatimukset. Tämän mukaisesti elinkeinonharjoittajien olisi sovellettava kuluttajalle ilmoitettavien pääominaisuuksien valinnassa samaa lähestymistapaa kuin sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevassa direktiivissä tarkoitetuissa tilanteissa eli ilmoitettava niistä ominaisuuksista, joita kuluttajat tarvitsevat tehdäkseen tietoon perustuvan ostopäätöksen. Kuluttaja voi saada tietoja tavaroiden pääominaisuuksista niiden pakkauksista tai merkinnöistä. Monimutkaisemmat tavarat voivat edellyttää lisätietojen antamista niiden pääominaisuuksien esittämiseksi.

Kuluttajille on ilmoitettava erityisesti kaikista tuoteominaisuuksista ja rajoittavista ehdoista, joiden keskivertokuluttaja ei tavallisesti odota liittyvän tietynlaiseen tavaraan tai palveluun, koska todennäköisesti erityisesti ne vaikuttavat heidän ostopäätöksiinsä. (71)

Kaikissa sopimuksissa, joissa kuluttaja luovuttaa henkilötietoja, riippumatta siitä, liittyykö siihen maksu vai ei, elinkeinonharjoittajan on ilmoitettava kuluttajalle käsittelyn tarkoituksista silloin, kun henkilötietoja saadaan.

3.2.2. Elinkeinonharjoittajan henkilöllisyys ja yhteystiedot

5 artiklan 1 kohta

b)	elinkeinonharjoittajan henkilöllisyys, kuten toiminimi, maantieteellinen osoite, johon hän on sijoittautunut, ja puhelinnumero;

6 artiklan 1 kohta

b)	elinkeinonharjoittajan henkilöllisyys, kuten toiminimi;

maantieteellinen osoite, johon elinkeinonharjoittaja on sijoittautunut, ja elinkeinonharjoittajan puhelin- ja faksinumero sekä sähköpostiosoite; lisäksi jos elinkeinonharjoittaja tarjoaa käyttöön muita verkkoviestintävälineitä, joilla taataan, että kuluttaja voi tallentaa elinkeinonharjoittajan kanssa käymänsä kirjallisen kirjeenvaihdon, mukaan lukien tällaisen kirjeenvaihdon päivämäärä ja kellonaika, pysyvälle välineelle, tietoihin on sisällyttävä myös yksityiskohtaiset tiedot näistä muista keinoista; kaikkien näiden elinkeinonharjoittajan yhteystietojen antamisen tarkoituksena on varmistaa, että kuluttaja voi ottaa nopeasti ja tehokkaasti yhteyttä elinkeinonharjoittajaan; tarvittaessa elinkeinonharjoittajan on annettava myös sen elinkeinonharjoittajan maantieteellinen osoite ja henkilöllisyys, jonka puolesta hän toimii;

elinkeinonharjoittajan toimipaikan maantieteellinen osoite ja tapauksen mukaan sen elinkeinonharjoittajan, jonka puolesta hän toimii, toimipaikan maantieteellinen osoite, johon kuluttaja voi osoittaa mahdolliset valitukset, jos kyseiset osoitteet poikkeavat c alakohdan mukaisesti ilmoitetusta osoitteesta;

3.2.2.1. Elinkeinonharjoittajan henkilöllisyys

Kuluttajanoikeusdirektiivin säännösten lisäksi sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 7 artiklan 4 kohdan b alakohdassa säädetään, että ostokehotuksessa pidetään olennaisina elinkeinonharjoittajan maantieteellistä osoitetta ja henkilöllisyyttä koskevia tietoja. Elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta tällaiset tiedot voivat ilmetä asiayhteydestä (ks. myös 3.1.3 kohta).

Etäsopimusten ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta kuluttajanoikeusdirektiivissä edellytetään, että elinkeinonharjoittajan, joka toimii toisen elinkeinonharjoittajan puolesta, on ilmoitettava myös viimeksi mainitun henkilöllisyys ja maantieteellinen osoite. Myös verkossa toimivien markkinapaikkojen, vaikka ne olisivat pelkkiä välittäjiä eivätkä toimisi toisen elinkeinonharjoittajan puolesta, on toteutettava toimia sen varmistamiseksi, että kuluttaja saa asianmukaisesti tietoa kyseessä olevia tavaroita tai palveluja tarjoavan tosiasiallisen elinkeinonharjoittajan henkilöllisyydestä elinkeinonharjoittajan itsensä toimittamien tietojen perusteella. Itse asiassa jos se, että markkinapaikka ei ilmoita tosiasiallisen elinkeinonharjoittajan henkilöllisyyttä, antaa sellaisen vaikutelman, että markkinapaikka on tosiasiallinen elinkeinonharjoittaja, markkinapaikka voi joutua vastuuseen elinkeinonharjoittajan velvollisuuksista.

Unionin tuomioistuin käsitteli asiassa C-149/15, Wathelet (72), muualla kuin verkossa toimivan välittäjän (autokaupan) Euroopan parlamentin ja neuvoston antaman entisen kuluttajankauppadirektiivin 1999/44/EY (73) mukaista vastuuta kuluttajille myytyjen tavaroiden sopimuksenmukaisuudesta. Tuomioistuin totesi, että vaikka direktiivin 1999/44/EY kohteena ei ole välittäjän vastuu kuluttajaan nähden, se ”ei kuitenkaan itsessään estä sitä, että direktiivin 1999/44/EY 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettua käsitettä ”myyjä” voidaan tulkita siten, että se kattaa yksityishenkilön lukuun toimivan elinkeinonharjoittajan , joka esiintyy kuluttajan kannalta arvioituna myyjänä, joka sopimuksen nojalla myy elinkeinotoimintaansa harjoittaessaan kulutustavaroita. Tällainen elinkeinonharjoittaja voisi nimittäin luoda sekaannuksen kuluttajan mielessä antamalla kuluttajan virheellisesti luulla, että hän toimii tavaran omistavana myyjänä”. (74)

Tuomioistuin totesi myös seuraavaa: ”Tässä yhteydessä merkitystä voi olla erityisesti välittäjän myyntiin osallistumisen ja sen siinä käyttämien ponnistelujen intensiteetillä, olosuhteilla, joissa tavara esitettiin kuluttajalle, ja kuluttajan toiminnalla sen selvittämiseksi, onko viimeksi mainittu voinut ymmärtää, että välittäjä toimi yksityishenkilön lukuun.” (75)

Nämä tuomioistuimen päätelmät, jotka koskevat muualla kuin verkossa toimivan välittäjän vastuuta tavaroiden sopimuksenmukaisuudesta, voivat koskea myös muita välittäjiä ja muita elinkeinonharjoittajien EU:n lainsäädännön mukaisia velvoitteita, myös verkossa. Verkossa toimivien markkinapaikkojen voidaan erityisesti katsoa olevan vastuussa elinkeinonharjoittajan velvoitteista, jotka koskevat ennen sopimuksen tekemistä annettavia tietoja tai sopimuksen täyttämistä kuluttajanoikeusdirektiivin mukaisesti, jos ne kuluttajan näkökulmasta esiintyvät elinkeinonharjoittajina (ehdotetun) sopimuksen mukaisesti.

Unionin tuomioistuin painotti asiassa C-149/15, Wathelet, että ”se, että kuluttaja saa tiedon myyjän henkilöllisyydestä ja erityisesti hänen asemastaan yksityishenkilönä tai elinkeinonharjoittajana, on ratkaisevan tärkeää, jotta hän voi saada suojan, joka hänelle direktiivillä 1999/44 myönnetään.” (76) Vaikka tosiasiallinen toimittaja olisi myös elinkeinonharjoittaja eikä kuluttajalta evättäisi hänen oikeuksiaan, kuluttaja ei välttämättä olisi tehnyt sopimusta, jos tosiasiallisen elinkeinonharjoittajan henkilöllisyys olisi ollut tiedossa. Kuluttaja saattaisi erityisesti olla huolissaan esimerkiksi tällaisen elinkeinonharjoittajan luotettavuudesta ja mahdollisuudesta valvoa kuluttajanoikeuksiaan sen suhteen.

Jos elinkeinonharjoittajan henkilöllisyyttä koskevia tietoja ei anneta tai annetut tiedot ovat virheellisiä, se on kuluttajanoikeusdirektiivin vastaista. Se voisi myös olla sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin mukaan harhaanjohtava menettely, siltä osin kuin se vaikuttaa kuluttajan ostopäätökseen. EU:n lainsäädännössä on myös alakohtaisia säännöksiä, jotka vahvistavat tätä vaatimusta. Esimerkiksi lääkkeiden verkkokaupassa (77) on ehdottomasti kiellettyä hämärtää markkinoiden ja vähittäismyyjän välistä eroa. Lääkkeitä EU:n markkinoilla tarjoavan markkinapaikan olisi varmistettava, että kuluttajat voivat varmistaa, että elinkeinonharjoittajalla on asianmukaiset luvat ja että se toimii lainsäädännön mukaisesti. (78)

Kolmannen asemassa olevan elinkeinonharjoittajan kanssa tehdyn sopimuksen täyttämisen tapa ei vaikuta kuluttajanoikeusdirektiivistä johtuviin sopimuksen mukaisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Esimerkiksi ”dropshipping” eli suoratoimitusliiketoimintamallissa elinkeinonharjoittaja ei varastoi tiettyjä myynnissä pitämiään tavaroita, vaan kun kuluttaja tilaa tavaran, elinkeinonharjoittaja ostaa sen kolmannelta osapuolelta ja se toimitetaan suoraan asiakkaalle.

Jos elinkeinonharjoittaja kuitenkin käsittelee tilausta vain välittäjänä, toimittaa sen sitten toiselle elinkeinonharjoittajalle tilauksen täyttämiseksi tämän toisen elinkeinonharjoittajan nimellä, asiassa Wathelet annetun tuomion mukaan ensimmäisen elinkeinonharjoittajan voidaan katsoa olevan vastuussa kuluttajalle, jos tämä elinkeinonharjoittaja esiintyy kuluttajan kannalta myyjänä, joka myy kulutustavaroita sopimuksen nojalla elinkeinotoimintaansa harjoittaessaan. Tällaisen vastuun välttämiseksi elinkeinonharjoittajan on ilmoitettava kuluttajalle selvästi toimivansa välittäjänä ja annettava tiedot tosiasiallisen myyjän henkilöllisyydestä helposti havaittavasti. (79)

Tässä yhteydessä on huomattava, että direktiivillä (EU) 2019/2161 käyttöön otettu 6 a artiklan 1 kohdan b alakohta sisältää erityisen lisävaatimuksen, jonka mukaan verkossa toimivien markkinapaikkojen tarjoajien on toimitettava kuluttajille tieto tavarat, palvelut tai digitaalisen sisällön tarjoavan kolmannen osapuolen asemasta kolmannen osapuolen toimittamien tietojen perusteella (ks. 3.4.2 kohta).

3.2.2.2. Viestimet

Etäsopimusten ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta 6 artiklan 1 kohdan c alakohdassa, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä (EU) 2019/2161, edellytetään elinkeinonharjoittajan antavan kuluttajalle seuraavat tiedot seuraavista viestimistä osana ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja:

—	elinkeinonharjoittajan maantieteellinen osoite, puhelinnumero ja sähköpostiosoite ja

—	muut verkossa toimivat kirjallisen viestinnän välineet (jos sellaisia on käytettävissä), joiden avulla kirjeenvaihdon sisältö, päivämäärä ja kellonaika voidaan säilyttää pysyvällä välineellä.

”Pysyvällä välineellä” tarkoitetaan kuluttajanoikeusdirektiivin 2 artiklan 10 kohdan mukaan ”välinettä, jonka avulla kuluttaja voi tallentaa hänelle henkilökohtaisesti osoitettuja tietoja siten, että tiedot ovat helposti saatavilla myöhempää käyttöä varten tietojen käyttötarkoituksen kannalta asianmukaisen ajan, ja joka mahdollistaa tallennettujen tietojen toisinnan muuttumattomina” (ks. myös 4.4 kohta).

Esimerkiksi joissakin viestisovelluksissa lähettäjä, kuten elinkeinonharjoittaja yrityksen ja kuluttajan välisessä yhteydessä, voi poistaa lähettämänsä viestit myös vastaanottajan laitteesta joko oletusarvoisesti tai manuaalisesti tietyn (lyhyen) ajan kuluessa toimituksesta. Näin ollen kuluttaja ei voi tosiasiallisesti tallentaa vastaanotettua viestiä näiden viestimien avulla. Vastaanottaja voi ehkä tallentaa tai varmuuskopioida viestejään, mutta se edellyttäisi teknisiä lisätaitoja ja -tietoja, joita keskivertokuluttajalla ei voida odottaa olevan. Näin ollen jokainen viestisovellus on arvioitava yksilöllisesti sen määrittämiseksi, täyttääkö se asetetut kriteerit, ottaen huomioon myös näiden sovellusten jatkuvan kehittämisen.

Tuomioistuin totesi erityisesti asiassa C-649/17, Amazon EU, että kuluttajan mahdollisuus ottaa nopeasti yhteyttä elinkeinonharjoittajaan ja olla tehokkaasti yhteydessä tähän on ensiarvoisen tärkeä kuluttajan oikeuksien tehokkaaksi täytäntöönpanemiseksi. (80) Näin ollen kaikkien elinkeinonharjoittajan käyttämien viestimien on täytettävä suoran ja tehokkaan viestinnän edellytykset.

Kyseisessä päätöksessä tuomioistuin vahvisti, että 6 artiklan 1 kohdan c alakohdassa ei kielletä elinkeinonharjoittajaa käyttämästä muita viestimiä, joilla varmistetaan nopea ja tehokas viestintä, säännöksessä lueteltujen lisäksi. (81)

Tämä tulkinta on merkityksellinen myös direktiivillä (EU) 2019/2161 tehtyjen muutosten jälkeen. Vaikka elinkeinonharjoittajan on ennen sopimuksen tekemistä ilmoitettava kuluttajalle 6 artiklan 1 kohdan c alakohdassa säädettyjen perusteiden mukaisista viestimistä, elinkeinonharjoittajaa ei estetä asettamasta saataville myös vaihtoehtoisia viestimiä. Ne voivat olla esimerkiksi automaattisia ääniavustajia tai verkossa toimivia kirjallisen viestinnän välineitä (asiointibotteja), joilla ei ole 6 artiklan 1 kohdan c alakohdassa määriteltyjä ominaisuuksia. Tällaisiin muihin viestimiin sovelletaan sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin yleisiä sääntöjä. Elinkeinonharjoittajien olisi erityisesti ilmoitettava kuluttajille selkeästi ja hyvissä ajoin, antavatko nämä vaihtoehtoiset viestimet kuluttajille mahdollisuuden seurata kirjeenvaihtoa, päivämäärä ja kellonaika mukaan lukien.

Elinkeinonharjoittajan on myös varmistettava, että kaikki verkkoviestimet, joista kuluttajalle on ilmoitettu ennen sopimuksen tekemistä (ja sopimuksen vahvistuksessa) 6 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaisesti, ovat helposti saatavilla elinkeinonharjoittajan käyttöliittymässä. Muita viestimiä ei pitäisi esittää eikä edistää tavalla, joka vaikeuttaa kuluttajien pääsyä 6 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaisesti tarjottuihin viestimiin sekä niiden käyttöä.

Yhteystietojen antamisen tarkoituksena on varmistaa, että kuluttaja voi ottaa nopeasti ja tehokkaasti yhteyttä elinkeinonharjoittajaan. Niinpä olisi huolehdittava muun muassa siitä, että puheluihin vastataan toimistoaikana ja että sähköpostiviesteihin vastataan viipymättä.

3.2.2.3. Sijoittautumispaikka

Tähän tiedonantovaatimukseen sisältyvä ”sijoittautumisen” käsite on sama, jota käytetään esimerkiksi palveludirektiivissä 2006/123/EY, jossa sillä tarkoitetaan (4 artikla) ”perustamissopimuksen 43 artiklassa tarkoitettua palveluntarjoajan tosiasiallista taloudellista toimintaa määrittelemättömän ajanjakson ajan pysyvän infrastruktuurin kautta, josta tosiasiallinen palveluntarjonta tapahtuu”. Kyseisen direktiivin johdanto-osan 37 kappaleessa todetaan seuraavaa: ”– – Jos palveluntarjoaja on sijoittautunut useampaan paikkaan, on tärkeää määrittää, mistä sijoittautumispaikasta palvelua tarjotaan. – –”

Samalla tavalla voidaan määrittää paikka, jonka maantieteellinen osoite olisi ilmoitettava tämän direktiivin mukaisesti. Koska vaatimuksessa edellytetään ”maantieteellisen” osoitteen antamista, osoitteen olisi viitattava fyysiseen paikkaan.

—	Esimerkiksi pelkkä postilokeronumero ei riitä elinkeinonharjoittajan osoitetta ilmoitettaessa.

3.2.2.4. Toimipaikka

”Toimipaikalla” tarkoitetaan paikkaa, jossa elinkeinonharjoittajan yleistä liikkeenjohtoa koskevat tärkeät päätökset tehdään ja jossa sen keskushallinnon tehtävät suoritetaan. Tämä päätelmä on seurausta esimerkiksi tuomioistuimen tuomiosta asiassa C-73/06, Planzer:

”Taloudellisen toiminnan kotipaikan sijainnin määrittäminen edellyttää, että huomioon otetaan sarja tekijöitä, joista ensisijaisina ovat sääntömääräinen kotipaikka, keskushallinnon sijaintipaikka, yhtiön johdon kokoontumispaikka ja se paikka, joka yleensä on sama kuin viimeksi mainittu, jossa yhtiön yleisistä toiminnallisista linjauksista päätetään. Muitakin tekijöitä, kuten keskeisten johtohenkilöiden kotipaikka, yhtiökokouksen paikka, hallinnollisten ja kirjanpidollisten asiakirjojen säilytyspaikka ja varainhoidon eli erityisesti pankkiasioiden hoitamisen pääasiallinen paikka, voidaan ottaa tässä huomioon.” (82)

3.2.3. Hinta

5 artiklan 1 kohta

tavaroiden tai palvelujen kokonaishinta veroineen tai, jos tavaran tai palvelun luonteesta johtuen hintaa ei voida kohtuudella laskea etukäteen, hinnan laskutapa sekä tapauksen mukaan kaikki muut rahti-, toimitus- tai postikulut tai, jos näitä kuluja ei voida kohtuudella laskea etukäteen, se seikka, että tällaisia lisäkuluja voi joutua maksamaan;

6 artiklan 1 kohta

tavaroiden tai palvelujen kokonaishinta veroineen tai, jos tavaroiden tai palvelujen luonteen takia hintaa ei voida kohtuudella laskea etukäteen, hinnan laskutapa sekä tapauksen mukaan kaikki muut rahti-, toimitus- tai postikulut ja kaikki muut kustannukset tai, jos näitä kuluja ei voida kohtuudella laskea etukäteen, se seikka, että tällaisia lisäkuluja voi joutua maksamaan. Jos kyseessä on toistaiseksi voimassa oleva sopimus tai toistuvia suorituksia sisältävä sopimus, kokonaishinnan on sisällettävä kokonaiskustannukset laskutusjaksoa kohden. Jos tällaisista sopimuksista peritään kiinteä hinta, kokonaishinta tarkoittaa myös kuukausittaisia kokonaiskustannuksia. Jos kokonaiskustannuksia ei voida kohtuudella laskea etukäteen, on ilmoitettava hinnan laskutapa;

Alleviivatussa osassa 6 artiklan 1 kohdan e alakohdassa esitetään hintatietoja koskevia lisävaatimuksia, joita sovelletaan vain etäsopimuksiin ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin. Sen sijaan elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin sovelletaan 5 artiklan 1 kohdan c alakohtaa. Lisätietojen antamista edellytetään etäsopimusten ja muualla tehtyjen sopimusten yhteydessä, jos kyseessä on toistuvia suorituksia sisältävä sopimus tai toistaiseksi voimassa oleva sopimus.

Jos toistaiseksi voimassa olevan sopimuksen tai toistuvia suorituksia sisältävän sopimuksen mukaisesti toimitettavasta tuotteesta peritään kiinteä hinta, on ilmoitettava koko laskutuskauden kokonaiskustannukset ja kuukausittaiset kokonaiskustannukset.

—

Esimerkiksi internetsopimuksista tai audiovisuaalisten palvelujen sopimuksista veloitetaan yleensä käytöstä riippumatta kiinteä hinta joko kuukausittain, joka toinen kuukausi tai neljännesvuosittain. Kuluttajalle, joka haluaa tehdä sopimuksen verkossa tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa, on ilmoitettava sekä kuukausittaiset kustannukset että kustannukset laskutuskaudelta, jos palvelusta ei laskuteta kuukausittain.

Jos sopimus koskee tuotetta tai sisältää tuotteen, jonka kokonaiskustannuksia ei voida laskea etukäteen, elinkeinonharjoittajan olisi ilmoitettava kuluttajalle, miten tällaiset muuttuvat kustannukset lasketaan.

—	Esimerkiksi kun on kyse puhelinpalveluista, joiden kustannukset riippuvat todellisesta käytöstä, elinkeinonharjoittajan on kehotettava kuluttajaa tutustumaan yksityiskohtaiseen puheluhinnastoon. (83)

Direktiivin 6 artiklan 6 kohdan mukaan kuluttajien ei etäsopimusten ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten yhteydessä tarvitse maksaa lisäkuluja tai muita kustannuksia, joista elinkeinonharjoittaja ei ole heille ilmoittanut. Tämä ilmentää elinkeinonharjoittajan velvollisuutta ilmoittaa kuluttajalle koko hinta, mukaan lukien kaikki sovellettavat verot ja muut maksut, erityisesti tuonnin arvonlisävero, tullit ja tulliselvitykset, joita sovelletaan ostoihin EU:n ulkopuolisilta elinkeinonharjoittajilta. (84)

Jos digitaaliseen sisältöön tai palveluun sisältyy valinnaisia lisätuotteita tai sisäänrakennettuja osia, kuluttajalle olisi ennen digitaalisen tuotteen hankintaa ilmoitettava asianmukaisesti siitä, että tämäntyyppisiä ylimääräisiä hankintaoptioita saatetaan tarjota. Tätä vaatimusta voitaisiin soveltaa esimerkiksi

—	sovelluksiin, joihin sisältyy sovelluksen sisäisiä ostoja, kuten lisäohjelmia tai videopelien ylimääräisiä tasoja

—	audiovisuaalisten sisältöpalvelujen tilauksiin, joihin sisältyy valinnaisia sisältöjä (elokuvia), joista peritään ohjelmakohtainen lisämaksu (pay-per-view).

3.2.4. Sopimuksen ja sopimusvelvoitteiden täyttäminen

5 artiklan 1 kohta

d)	tapauksen mukaan maksuihin, toimitukseen ja sopimuksen täyttämiseen liittyvät järjestelyt, määräaika, johon mennessä elinkeinonharjoittaja sitoutuu toimittamaan tavaran tai suorittamaan palvelun, sekä elinkeinonharjoittajan valitusten käsittelyihin soveltama käytäntö;

6 artiklan 1 kohta

g)	maksuihin, toimitukseen ja sopimuksen täyttämiseen liittyvät järjestelyt, määräaika, johon mennessä elinkeinonharjoittaja sitoutuu toimittamaan tavaran tai suorittamaan palvelun, sekä tapauksen mukaan elinkeinonharjoittajan valitusten käsittelyihin soveltama käytäntö;

Tämä tiedonantovaatimus on samanlainen elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyillä sopimuksilla sekä etäsopimuksilla ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyillä sopimuksilla seuraavin poikkeuksin: elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten yhteydessä tiedot olisi annettava vain ”tapauksen mukaan”, kun taas etäsopimusten ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten yhteydessä tiedot olisi annettava kaikissa tapauksissa, lukuun ottamatta elinkeinonharjoittajan valitusten käsittelyihin soveltamaa käytäntöä koskevia tietoja, jotka on annettava vain ”tapauksen mukaan”.

Tämä tiedonantovaatimus on sama kuin sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 7 artiklan 4 kohdan d alakohdassa. Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin mukaan maksuun, toimitukseen ja suorittamiseen liittyviä ehtoja koskevat tiedot on kuitenkin annettava ostokehotuksessa vain silloin, kun ne ovat kuluttajan kannalta epäedullisia verrattuna huolellisuutta noudattaviin markkinatapoihin.

Direktiivin 5 artiklan 1 kohdan d alakohdassa ja 6 artiklan 1 kohdan g alakohdassa säädetään, että elinkeinonharjoittajan on ilmoitettava määräaika, johon mennessä se sitoutuu toimittamaan tavaran tai suorittamaan palvelun. Tämän vaatimuksen täyttäminen edellyttää, että elinkeinonharjoittaja ilmoittaa sen ajanjakson (kuten ”10 päivää” tai ”kaksi viikkoa”) sopimuksen tekemisestä (siitä, kun kuluttaja on tehnyt tilauksen), jonka kuluessa toimitus tai suoritus tapahtuu. Tarkkaa päivämäärää ei välttämättä tarvitse ilmoittaa, koska se ei ehkä aina ole käytännössä mahdollista.

Velvollisuutta ilmoittaa määräaika, johon mennessä elinkeinonharjoittaja sitoutuu toimittamaan tavaran tai suorittamaan palvelun, koskevaa vaatimusta ei sovelleta elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin, jos toimitus tai suoritus tapahtuu välittömästi.

Elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen kauppasopimusten osalta toimitusajan ilmoittamista koskevaa vaatimusta ”tapauksen mukaan” tulkitaan myös 18 artiklan perusteella. Elinkeinonharjoittajan ei siis tarvitsisi ilmoittaa tavaran toimitusaikaa, jos hän aikoo toimittaa sen 18 artiklassa määritellyn 30 päivän oletusmääräajan kuluessa. Tämä ei tietenkään estä elinkeinonharjoittajaa ilmoittamasta kuluttajalle muuta toimitusaikaa tai sopimasta kuluttajan kanssa muusta toimituspäivämäärästä. Sovittu päivämäärä olisi tällöin 18 artiklassa tarkoitettu sovittu toimitusaika (ks. myös toimitusta käsittelevä 6 kohta).

Rajatylittävistä pakettipalveluista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2018/644 (85) 7 artiklassa edellytetään, että kaikki elinkeinonharjoittajat, jotka tekevät kuluttajien kanssa kauppasopimuksia, joihin sisältyy rajatylittävien pakettien lähettämistä, on mahdollisuuksien mukaan ja soveltuvin osin annettava ennen sopimuksen tekoa tietoja tiettyä kauppasopimusta koskevista rajatylittävien pakettien toimitusvaihtoehdoista, kuluttajan maksettaviksi tulevista rajatylittävien pakettien toimitusmaksuista sekä tarvittaessa valitusten käsittelyssä soveltamistaan periaatteista.

Digitaalisen verkkosisällön ja digitaalisten verkkopalvelujen osalta on huomattava, että digitaalista sisältöä koskevan direktiivin 5 artiklan 1 kohdan mukaan elinkeinonharjoittajan on toimitettava ne kuluttajalle ilman aiheetonta viivytystä sopimuksen tekemisen jälkeen, ellei toisin ole sovittu. Kuluttajanoikeusdirektiivin (digitaalisista) palveluista tehtäviä sopimuksia koskevan 7 artiklan 3 kohdan ja 8 artiklan 8 kohdan (ks. 5.6 kohta) sekä digitaalisesta verkkosisällöstä tehtäviä sopimuksia koskevan 16 artiklan ensimmäisen kohdan m alakohdan (ks. 5.7 kohta) mukaan toimittajan olisi kuitenkin saatava digitaalisen verkkopalvelun tai verkkosisällön toimittamista koskeva kuluttajan nimenomainen ennakkopyyntö tai -suostumus ennen peruuttamisoikeuden päättymistä. Muussa tapauksessa kuluttaja voisi edelleen peruuttaa kyseiset sopimukset ja hänellä olisi oikeus olla maksamatta (tai vaatia palautusta) kuluttajanoikeusdirektiivin 14 artiklan 4 kohdan mukaisesti saadusta digitaalisesta palvelusta tai verkkosisällöstä (ks. 5.8 kohta).

Lisäksi digitaalista sisältöä koskevan direktiivin 5 artiklan 2 kohdassa selvennetään, että elinkeinonharjoittaja on täyttänyt toimitusvelvoitteensa, kun

(a)	digitaalinen sisältö tai keino digitaalisen sisällön käyttöä tai lataamista varten on kuluttajan tai hänen tähän tarkoitukseen valitsemansa fyysisen tai virtuaalisen järjestelmän saatavilla tai käytettävissä

(b)	digitaalinen palvelu on asetettu kuluttajan tai hänen tätä tarkoitusta varten valitsemansa fyysisen tai virtuaalisen järjestelmän saataville.

3.2.5. Maksuihin liittyvät järjestelyt

Seuraavassa on esimerkkejä maksuihin liittyvistä järjestelyistä, jotka olisi selitettävä kuluttajalle erityisen selkeästi:

—	kuluttajan puhelinlaskun kautta perittävä maksu

—

toistuvia suorituksia sisältävissä, kuten verkkopelejä koskevissa, sopimuksissa järjestely, jossa elinkeinonharjoittaja käyttää kuluttajan ensimmäisen tilauksen tekohetkellä antamia maksuvälinettä koskevia tietoja (kuten luottokorttitietoja) myös myöhempien ostojen laskutukseen kehottamatta kuluttajaa antamaan kyseiset tiedot uudelleen.

Maksuihin sovelletaan maksupalveluista annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä (EU) 2015/2366 (86) (ks. myös maksuvälineen käytöstä aiheutuvia kuluja koskevaa 19 artiklaa käsittelevä 8 kohta). Sen 64 artiklan 1 kohdassa todetaan seuraavaa: ”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että maksutapahtumaa pidetään oikeutettuna ainoastaan, jos maksaja on antanut suostumuksensa maksutapahtuman toteuttamiseen. Maksaja voi hyväksyä maksutapahtuman ennen maksutapahtuman toteuttamista tai sen jälkeen, jos maksaja ja maksupalveluntarjoaja ovat niin sopineet.”

Lisäksi kuluttajille olisi ilmoitettava ennakkoon selvästi ja helposti havaittavasti kyseisiä lisähankintoja koskevista maksujärjestelyistä, ennen kuin kuluttaja tilaa digitaalisen tuotteen, jonka yhteydessä lisähankintoja tarjotaan.

Maksujen oletusasetus ei saisi olla sellainen, että ostoja voidaan tehdä ilman kuluttajan nimenomaista suostumusta (esim. käyttämällä salasanaa tai muulla asianmukaisella tavalla). Jos järjestelmässä on sovelluksen sisäisissä ostoissa aikaraja (esim. 15 minuuttia) todentamisen voimassaololle, elinkeinonharjoittajien ei pitäisi automaattisesti soveltaa oletusasetuksia vaan pikemminkin pyytää kuluttajan nimenomaista suostumusta myös voimassaolon kestolle. (87)

3.2.6. Vastuu, takuu ja kaupanteon jälkeiset palvelut

5 artiklan 1 kohta

e)	maininta tavaroiden, digitaalisen sisällön ja digitaalisten palvelujen sopimuksenmukaisuutta koskevasta lakisääteisestä vastuusta ja lisäksi tapauksen mukaan maininta kaupanteon jälkeisten palvelujen ja kaupallisen takuun saatavuudesta ja ehdoista;

6 artiklan 1 kohta

l)	maininta tavaroiden, digitaalisen sisällön ja digitaalisten palvelujen sopimuksenmukaisuutta koskevasta lakisääteisestä vastuusta;

m)	tapauksen mukaan maininta kaupanteon jälkeisen asiakastuen, kaupanteon jälkeisten palvelujen ja kaupallisen takuun saatavuudesta ja ehdoista;

Elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin sekä etäsopimuksiin ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin sovelletaan käytännössä samanlaisia lakisääteistä vastuuta ja mahdollisia kaupanteon jälkeisiä palveluja koskevia tietoja koskevia vaatimuksia, vaikka vaatimukset esitetäänkin hieman eri tavoin.

Lakisääteistä vastuuta koskevat aineelliset säännöt vahvistetaan tavarakauppaa koskevan direktiivin 10 artiklassa ja digitaalista sisältöä koskevan direktiivin 11 artiklassa. Näissä säännöissä vahvistetaan seuraavaa:

—	jos on kyse tavaroista, myyjällä on vastuu virheistä, jotka ovat olemassa tavaran toimitusajankohtana ja ilmenevät kahden vuoden kuluessa tästä ajankohdasta (tai kansallisen lainsäädännön mukaan sovellettavan pidemmän vastuuajan kuluessa)

—

jos on kyse digitaalisesta sisällöstä tai digitaalisesta palvelusta, toimittajalla on vastuu virheistä, jotka ovat olemassa toimitusajankohtana ja ilmenevät kahden vuoden kuluessa toimituksen jälkeen (tai asianomaisen kansallisen lainsäädännön sovellettavan pidemmän vastuuajan kuluessa), jos toimitus tapahtuu kertatoimituksena, tai sopimuksen mukaisen toimitusajan kuluessa, jos on kyse jatkuvasti toimitettavasta digitaalisesta sisällöstä tai digitaalisesta palvelusta.

Kuluttajanoikeusdirektiivin 6 artiklan 1 kohdan l alakohdassa käytetään termiä ”maininta”, joten ei ole tarpeen antaa yksityiskohtaisia tietoja lakisääteisestä vastuusta. Tietovaatimusten täyttämiseksi elinkeinonharjoittajan on kuitenkin ainakin ilmoitettava kuluttajille lakisääteisestä vastuusta ja sen kestosta.

Periaatteessa tavarakauppaa koskevan direktiivin ja digitaalista sisältöä koskevan direktiivin soveltamisalaan kuuluvat säännöt ovat täysin yhdenmukaistetut. Jäsenvaltiot voivat vain joiltakin osin vahvistaa kuluttajansuojaa ja erityisesti pidentää vastuuaikoja. (88)

Elinkeinonharjoittajat, erityisesti rajatylittävät verkkokauppiaat, voivat kohdentaa tarjouksiaan useiden jäsenvaltioiden markkinoille mukauttamatta tietoja kullekin kohdemarkkinalle erikseen. Siksi näiden elinkeinonharjoittajien olisi kansallisten lakisääteisten vaatimusten mahdollisten erojen vuoksi otettava huomioon, että niiden kohteina olevissa eri jäsenvaltioissa voi olla tiukemmat säännöt. Niiden olisi erityisesti mainittava, että lakisääteisen vastuun vähimmäiskesto on kaksi vuotta ja kuluttajien oikeudet voivat olla kuluttajan asuinmaan kansallisen lainsäädännön mukaan vahvemmat.

Lakisääteistä vastuuta koskevan maininnan lisäksi tavaroita tai palveluja toimittavan elinkeinonharjoittajan on myös annettava tiedot kaikista kaupanteon jälkeisistä eduista, joita tavaroiden tai palvelujen toimittaja tai muut elinkeinonharjoittajat, kuten tavaroiden valmistaja, tarjoavat vapaaehtoisesti.

Tiedot kaupanteon jälkeisen asiakastuen, kaupanteon jälkeisten palvelujen ja/tai kaupallisen takuun saatavuudesta ja ehdoista on annettava vain, jos tällaisia lisäetuja todella tarjotaan.

Kaupallinen takuu määritellään direktiivin 2 artiklan 14 kohdassa laajasti sitoumukseksi palauttaa kauppahinta, vaihtaa tai korjata tavara taikka muulla tavoin huolehtia tavarasta, jos se ei ole sopimuksen mukainen tai vastaa muita vaatimuksia. Muille oikeuksille ei ole annettu määritelmiä. Käytännössä eri elinkeinonharjoittajat voisivat markkinoida samantyyppisiä oikeuksia eri nimillä.

Tavarakauppaa koskevan direktiivin mukainen kaupallinen takuu, jonka voi antaa myyjä tai muu taho, kuten valmistaja, sitoo takuun myöntäjää oikeudellisesti. Tästä huolimatta kaupalliseen takuuseen perustuvat kuluttajan oikeudet vahvistetaan sopimuksella, ja siksi ne vaihtelevat eri elinkeinonharjoittajilla tai jopa saman elinkeinonharjoittajan tarjoamien eri tavaroiden osalta. (89). Jos tuottaja antaa tavarakauppaa koskevan direktiivin 17 artiklan mukaisesti ”kaupallisen kestävyystakuun” tietyksi ajanjaksoksi, kuluttajalla on oikeus kyseisessä direktiivissä vahvistettuun korjaamiseen tai vaihtamiseen.

Näitä kaupanteon jälkeisiä oikeuksia koskevissa tiedoissa olisi selitettävä erityisesti, missä kyseinen palvelu suoritetaan ja kuka vastaa kuljetuskustannuksista (tapauksen mukaan). Väärät tai harhaanjohtavat tiedot kaupanteon jälkeisistä oikeuksista voivat olla sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin mukaan harhaanjohtavia menettelyjä. Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevassa direktiivissä kielletään ”kuluttajille lainsäädännössä annettujen oikeuksien esittäminen eräänä elinkeinonharjoittajan tarjouksen ominaisena piirteenä” (ks. 6 artiklan 1 kohdan g alakohta ja liitteessä I oleva 10 kohta). (90)

3.2.7. Sopimuksen kesto ja päättyminen

5 artiklan 1 kohdan f alakohta ja 6 artiklan 1 kohdan o alakohta

sopimuksen kesto tapauksen mukaan tai, jos sopimus on voimassa toistaiseksi tai sitä jatketaan automaattisesti, sopimuksen päättymistä koskevat ehdot;

6 artiklan 1 kohta

p)	tapauksen mukaan sopimukseen perustuvien kuluttajan velvoitteiden vähimmäiskesto;

Toistaiseksi voimassa olevan tai automaattisesti jatkettavan sopimuksen päättymistä koskevista ehdoista olisi annettava tietoa erityisesti seuraavien asioiden suhteen (vaatimus koskee sekä elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjä sopimuksia että etäsopimuksia ja muualla tehtyjä sopimuksia):

—	sovellettavat maksut

—	päättämismenettelyt, erityisesti irtisanomisaika ja -tapa (esim. irtisanomisilmoituksen lähettäminen annettuun sähköposti- tai postiosoitteeseen).

Etäsopimusten ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten yhteydessä on lisäksi 6 artiklan 1 kohdan p alakohdan mukaan annettava tietoja sopimukseen perustuvien kuluttajan velvoitteiden vähimmäiskestosta eli siitä vähimmäisajanjaksosta, jonka ajalta kuluttajan on suoritettava maksuja elinkeinonharjoittajan tarjoamien ehtojen perusteella.

—	Esimerkiksi 24 kuukauden matkapuhelinsopimukseen saattaa sisältyä 6 kuukauden vähimmäiskesto, josta on maksettava, vaikka sopimus irtisanottaisiin aikaisemmin. (91)

Tällaista vähimmäisajanjaksoa, jonka aikana sopimusta ei saa purkaa, olisi myös pidettävä yhtenä 5 artiklan 1 kohdan f alakohdan mukaisena toistaiseksi voimassa olevan tai automaattisesti jatkettavan sopimuksen merkittävänä sopimuksen päättymistä koskevana ehtona. Näin ollen vähimmäiskestoa koskevat tiedot olisi annettava myös elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen 5 artiklan 1 kohdan f alakohdan soveltamisalaan kuuluvien toistaiseksi voimassa olevien ja automaattisesti jatkettavien sopimusten yhteydessä.

Direktiivissä säädetään ainoastaan tietovaatimuksista, jotka koskevat sopimusten päättämistä ja jatkamista. Sopimusehtojen kohtuullisuuden arviointiin sovelletaan kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annettua direktiiviä 93/13/ETY. (92) Sopimusten kestoa ja niiden voimassaolon jatkamista ja päättämistä koskevat erityissäännöt voidaan vahvistaa asiaa koskevassa EU:n alakohtaisessa lainsäädännössä. (93)

3.2.8. Toimivuus, yhteensopivuus ja yhteentoimivuus

Direktiivillä (EU) 2019/2161 käyttöön otettujen muutosten mukaisesti digitaalisia elementtejä (älylaitteita), digitaalista sisältöä ja digitaalisia palveluja tarjoavien elinkeinonharjoittajien on tiedotettava kuluttajille myös niiden toimivuudesta, yhteensopivuudesta ja yhteentoimivuudesta. Vastaavat vaatimukset esitetään samanlaisin ehdoin muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten ja etäsopimusten osalta 6 artiklan 1 kohdan r ja s alakohdassa ja paikallisten sopimusten osalta 5 artiklan 1 kohdan g ja h alakohdassa.

5 artiklan 1 kohdan g alakohta ja 6 artiklan 1 kohdan r alakohta

digitaalisia elementtejä sisältävien tavaroiden, digitaalisen sisällön ja digitaalisten palvelujen toimivuus, mukaan lukien sovellettava tekninen suojaus;

5 artiklan 1 kohdan h alakohta ja 6 artiklan 1 kohdan s alakohta

tapauksen mukaan digitaalisia elementtejä sisältävien tavaroiden, digitaalisen sisällön ja digitaalisten palvelujen yhteensopivuus ja yhteentoimivuus siltä osin kuin elinkeinonharjoittaja on siitä tietoinen tai siltä osin kuin hänen voidaan kohtuudella olettaa olleen siitä tietoinen.

Toimivuuden, yhteensopivuuden ja yhteentoimivuuden käsitteet määritellään digitaalista sisältöä koskevan direktiivin 2 artiklassa.

”Digitaalisia elementtejä sisältävät tavarat” (eli älylaitteet) ovat ”tavaroiden” päivitetyn määritelmän alaluokka tavarakauppaa koskevassa direktiivissä, jota sovelletaan myös kuluttajanoikeusdirektiivin yhteydessä. Tavarakauppaa koskevan direktiivin johdanto-osan 14 kappaleessa todetaan, että digitaalisia elementtejä sisältäviin tavaroihin sisältyy digitaalinen sisältö tai digitaalinen palvelu tai ne on liitetty digitaaliseen sisältöön tai digitaaliseen palveluun siten, että kyseisen digitaalisen sisällön tai digitaalisen palvelun puuttuminen estäisi tavaran toimintojen suorittamisen. Johonkin tavaraan tällä tavoin sisällytetty tai liitetty digitaalinen sisältö tai digitaalinen palvelu voi olla mitä tahansa digitaalisessa muodossa tuotettua ja toimitettua dataa, kuten käyttöjärjestelmät, sovellukset tai muut ohjelmistot. Digitaalinen sisältö tai palvelu voi olla etukäteen asennettuna myyntisopimuksen tekoajankohtana tai se voidaan asentaa sopimuksen mukaan myöhemmin. Tavaraan liittyvät digitaaliset palvelut voivat olla palveluja, jotka mahdollistavat digitaalisessa muodossa olevan datan luomisen, käsittelyn, tallentamisen tai käyttöoikeuden, kuten pilvipalveluympäristössä tarjottavat verkkosovelluspalvelut (SaaS), liikennetietojen jatkuva toimittaminen navigointijärjestelmässä tai yksilöllisesti mukautettujen harjoitussuunnitelmien jatkuva toimittaminen älykellon tapauksessa.

Elinkeinonharjoittajan olisi arvioitava tarvetta antaa tietoja digitaalisia elementtejä sisältävien tavaroiden, digitaalisen sisällön tai digitaalisen palvelun ominaisuuksista niiden erityispiirteiden mukaisesti. Seuraavassa on ohjeellinen ja ei-tyhjentävä luettelo elementeistä, jotka kattavat myös toimivuuteen, yhteensopivuuteen ja yhteentoimivuuteen liittyvät näkökohdat. Sitä voidaan käyttää tarkistuslistana päätettäessä, mitä tietoja on annettava tietystä digitaalisia elementtejä sisältävästä tavarasta, digitaalisesta sisällöstä tai digitaalisesta palvelusta (ks. myös pääominaisuuksia koskeva 3.2.1 kohta):

(1)	digitaalisia elementtejä sisältäviä tavaroita, digitaalista sisältöä tai digitaalisia palveluja tarjoavan käyttöliittymän kielet ja käyttöohjeiden kielet, jos ne poikkeavat liittymän kielestä

(2)	digitaalisen sisällön tai palvelun välitysmenetelmä: esimerkiksi suoratoisto, verkkovälitys, kertalataus tai latausmahdollisuus tietyn ajan kuluessa

(3)	video- tai äänitiedostot sisällön toiston kesto

(4)	ladattavat tiedostot: tiedoston tyyppi ja koko

(5)	onko elinkeinonharjoittaja tai kolmas osapuoli sitoutunut ylläpitämään tai päivittämään digitaalisia elementtejä sisältäviä tavaroita, digitaalista sisältöä tai digitaalista palvelua

(6)

ehdot, jotka eivät liity suoraan yhteentoimivuuteen, kuten

(a)	kuluttajakäyttäytymisen seuraaminen ja/tai kuluttajan vaatimusten mukainen muokkaus

(b)	internetyhteyden tarve ja yhteyden tekniset vaatimukset (kuten latauksen vähimmäisnopeus)

(c)	muiden käyttäjien mahdollisesti tarvitsema erityisohjelmisto (esim. viestintäohjelmisto)

(7)

käytön rajoitukset, kuten

(a)	digitaalisen sisällön tai palvelun katsomis-, luku- tai käyttökertoja tai -aikaa koskevat rajoitukset

(b)	uudelleenkäyttöä, esimerkiksi yksityiskäyttöön tehtäviä kopioita, koskevat rajoitukset

(c)	kuluttajan laitteiden sijaintiin perustuvat rajoitukset

(d)	mahdolliset toiminnot, jotka edellyttävät lisähankintoja, kuten maksullinen sisältö, jäsenyys tietyssä yhteisössä tai lisälaitteet tai -ohjelmistot

(8)	laitteet, joilla digitaalista sisältöä tai palvelua voidaan käyttää, tarvittava käyttöjärjestelmä ja lisäohjelmisto ohjelmistoversion numero mukaan luettuna sekä laitteistoa koskevat tiedot, kuten suorittimen nopeus ja näytönohjaimen ominaisuudet

(9)	digitaalisia elementtejä sisältävien tavaroiden erityispiirteet, jotka liittyvät esineiden internetiin.

3.3. Etäsopimuksia ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjä sopimuksia koskevat lisävaatimukset

3.3.1. Yksilöity hinta

6 artiklan 1 kohta

e a)	tapauksen mukaan tieto siitä, että hinta on yksilöity automaattisen päätöksenteon perusteella;

Tätä direktiivillä (EU) 2019/2161 käyttöön otettua tiedonantovaatimusta sovelletaan etäsopimuksiin ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtäviin sopimuksiin. Käytännössä se koskee vain verkossa tehtyjä sopimuksia, joissa sallitaan se, että tiettyjen kuluttajien tai kuluttajaryhmien hintojen yksilöimiseen voidaan käyttää automaattista päätöksentekoa ja kuluttajien käyttäytymisen profilointia.

Jos tällaista tekniikkaa käytetään hinnan yksilöimiseen, kuluttajille olisi ilmoitettava siitä selvästi ja näkyvästi, jotta he voivat ottaa ostopäätöksessään huomioon mahdolliset riskit.

Direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 45 kappaleessa todetaan näin: ”Tätä tiedonantovaatimusta ei olisi sovellettava dynaamisen tai reaaliaikaisen hinnoittelun kaltaisiin menetelmiin, joissa hinta muuttuu erittäin joustavasti ja nopeasti markkinakysynnän mukaan, kun kyseisiin menetelmiin ei liity automaattiseen päätöksentekoon perustuvaa yksilöimistä.”

Dynaamisella hinnoittelulla tarkoitetaan hintamuutosta, joka johtuu muista kuin asiakkaisiin liittyvistä muuttujista, kuten ajankohdasta, käytettävissä olevasta tarjonnasta tai kilpailijoiden hinnoista. Kun dynaamista hinnoittelua käytetään ilman hintojen yksilöintiä, eri kuluttajien tai kuluttajaryhmien olisi nähtävä sama hinta, jos he ostavat samaa tuotetta samaan aikaan, profiilistaan ja yksilöllisistä ominaisuuksistaan riippumatta.

Verojen tai sovellettavien maksujen vaihteluista (esim. jäsenvaltioiden arvonlisäverokantojen eroista) johtuvat hintaerot eivät tarkoita yksilöityä hinnoittelua. Yksilöidyn hinnoittelun luokkaan eivät myöskään kuulu yleisesti sovellettavat hinnanalennukset, jotka eivät kohdistu tiettyyn, automatisoidulla profiloinnilla valittuun henkilöön tai ryhmään.

Yksilöidyssä hinnoittelussa on kyse hintojen räätälöinnistä. Elinkeinonharjoittajat keräävät yksittäisistä kuluttajista dataa käyttämällä automaattista päätöksentekoa kuluttajien käyttäytymisen profiloimiseen. Kuluttajan profiilin määrittämiseen voidaan käyttää esimerkiksi hakuhistoriaa tai tietojenkäsittelylaitetta koskevaa dataa.

Yksi dynaamisen hinnoittelun muoto on se, että verkkokauppias voi esimerkiksi nostaa hintaa huomatessaan verkkosivustolla käyntien lisääntyneen. Kuluttajan käyttäytymistä voidaan myös profiloida algoritmin avulla ja hänelle tarjottava hinta mukauttaa sen perusteella, mikä hänen klikkaustensa määrä tietyllä verkkosivustolla on.

Kuluttajanoikeusdirektiivin vaatimus rajoittuu tietoon yksilöimisestä. Tämä on tiedonantoa koskeva lisävaatimus, jota on noudatettava yksilöidyn hinnan tarjoamisen yhteydessä. Se ”ei vaikuta asetukseen (EU) 2016/679, jossa säädetään muun muassa yksilön oikeudesta olla joutumatta automaattisesti tehtävien yksittäispäätösten, kuten profiloinnin, kohteeksi” (direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 45 kappale). Yksilöity hinnoittelu voi kuulua yleisen tietosuoja-asetuksen 22 artiklan automatisoituja päätöksiä koskevien erityissääntöjen soveltamisalaan. (94) Muita tässä yhteydessä merkityksellisiä yleisen tietosuoja-asetuksen vaatimuksia ovat 6 artiklan mukainen vaatimus oikeusperusteesta sekä 12–14 artiklan mukaiset tietojen antamista koskevat velvollisuudet.

Tietojen antaminen automatisoidusta päätöksenteosta elinkeinonharjoittajan tietosuojaselosteessa ei riitä täyttämään ennen sopimuksentekoa annettuja kuluttajanoikeusdirektiivin mukaisia tietoja koskevia vaatimuksia, jotka koskevat hinnan yksilöintiä. Tieto hintojen yksilöinnistä olisi annettava ennen kutakin liiketoimea, ei pelkästään osana yleistä elinkeinonharjoittajan suorittamaa henkilötietojen käsittelyä koskevaa tiedottamista.

3.3.2. Etäviestimen käyttämisestä aiheutuvat kulut

6 artiklan 1 kohta

f)	etäviestimen käyttämisestä sopimuksen tekemisessä aiheutuvat kulut, jos ne lasketaan muuten kuin perushintana;

Tätä tiedonantovaatimusta sovelletaan erityisesti tapauksissa, joissa elinkeinonharjoittaja mainostaa lisämaksullista palvelunumeroa, johon kuluttajan on soitettava tarjottua tavaraa tai palvelua koskevan sopimuksen tekemistä varten.

3.3.3. Talletukset ja muut takuut

6 artiklan 1 kohta

q)	tapauksen mukaan mahdolliset talletukset tai muut rahoitusta koskevat vakuudet, jotka kuluttajan on maksettava tai annettava elinkeinonharjoittajan pyynnöstä, sekä niihin liittyvät ehdot;

Talletukset ja rahoitusta koskevat vakuudet ovat tyypillisiä vuokrasopimuksissa, jotka koskevat arvokkaan esineen asettamista kuluttajan käyttöön, kuten autonvuokrauksen yhteydessä. Johdanto-osan 33 kappaleessa todetaankin seuraavaa: ”Elinkeinonharjoittajalla olisi oltava velvollisuus tiedottaa kuluttajalle etukäteen kaikista sellaisista järjestelyistä, joissa kuluttajan on suoritettava elinkeinonharjoittajalle talletus, mukaan lukien järjestelyt, joissa kuluttajan luotto- tai maksukortilta tehdään tietynsuuruinen katevaraus.”

—	Vakuuden ehtoja koskevissa tiedoissa olisi esimerkiksi selitettävä erityisesti, estetäänkö kyseisen summan käyttö vai veloitetaanko se kuluttajan tililtä sekä milloin ja millä ehdoin summa vapautetaan kuluttajan käyttöön tai maksetaan hänelle takaisin.

3.3.4. Tuomioistuimen ulkopuoliset oikeussuojamenettelyt

6 artiklan 1 kohta

t)	tapauksen mukaan mahdollisuus käyttää elinkeinonharjoittajaan sovellettavia tuomioistuimen ulkopuolisia valitus- ja oikeussuojamenettelyjä sekä tavat, joilla kyseisiin menettelyihin voi turvautua.

Edellä mainittu tiedonantovaatimus koskee kaikkia tuomioistuimen ulkopuolisia valitus- ja muutoksenhakumenettelyjä, joihin elinkeinonharjoittajaa sovelletaan, mukaan lukien menettelyt, jotka kuuluvat kuluttajariitojen vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/11/EU (95), jäljempänä ’vaihtoehtoista kuluttajariitojen ratkaisua koskeva direktiivi’, soveltamisalaan.

Vaihtoehtoista kuluttajariitojen ratkaisua koskevalla direktiivillä varmistetaan, että EU:n asukkailla on käytettävissään tuomioistuimen ulkopuoliset riidanratkaisumekanismit, joiden avulla he voivat ratkaista riitansa EU:hun sijoittautuneiden elinkeinonharjoittajien kanssa. Siinä säädetään vaihtoehtoisia riidanratkaisuelimiä ja -menettelyjä koskevista erityisistä laatuvaatimuksista. Vaihtoehtoista kuluttajariitojen ratkaisua koskevan direktiivin mukaan vaihtoehtoisiksi riidanratkaisuelimiksi hyväksytään ainoastaan sellaiset elimet, jotka jäsenvaltiot ovat arvioineet näitä vaatimuksia vastaaviksi ja joista on ilmoitettu komissiolle.

Vaihtoehtoista kuluttajariitojen ratkaisua koskevaa direktiiviä sovelletaan kansallisiin ja rajat ylittäviin riita-asioihin, jotka koskevat kauppa- tai palvelusopimuksista johtuvia sopimusvelvoitteita riippumatta siitä, minkä tuotteen tai palvelun kuluttaja on ostanut (vain terveydenhuoltoa ja korkeakoulutusta koskevat riidat eivät kuulu sen soveltamisalaan (96)), onko tuote tai palvelu ostettu verkosta vai muualta tai onko elinkeinonharjoittaja sijoittautunut kuluttajan jäsenvaltioon vai toiseen jäsenvaltioon.

Näin ollen jos tuomioistuimen ulkopuolinen mekanismi, josta elinkeinonharjoittaja ilmoittaa kuluttajalle kuluttajanoikeusdirektiivin 6 artiklan 1 kohdan t alakohdan mukaisesti, on vaihtoehtoista kuluttajariitojen ratkaisua koskevan direktiivin 4 artiklan 1 kohdan h alakohdassa määritelty ”vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin”, elinkeinonharjoittajan on myös noudatettava mainitun direktiivin 13 artiklassa säädettyjä vaatimuksia. Siinä edellytetään, että elinkeinonharjoittajat ilmoittavat yhden tai useamman vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen, jonka piiriin nämä elinkeinonharjoittajat kuuluvat, kun he sitoutuvat tai ovat velvollisia käyttämään näitä elimiä kuluttajien kanssa syntyneiden riitojen ratkaisuun. Näihin tietoihin on sisällyttävä asianomaisten vaihtoehtoisten riidanratkaisuelinten verkkosivusto-osoitteet. Vaihtoehtoista kuluttajariitojen ratkaisua koskevan direktiivin 13 artiklan 2 kohdan mukaan tiedot on annettava selkeästi, ymmärrettävästi ja helposti saatavilla olevalla tavalla elinkeinonharjoittajien verkkosivustolla, jos sellainen on, ja tarvittaessa elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen kauppa- tai palvelusopimuksen yleisissä ehdoissa.

Tuomioistuin totesi tältä osin, että vaihtoehtoista kuluttajariitojen ratkaisua koskevan direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ja kuluttajanoikeusdirektiivin 6 artiklan 1 kohdan t alakohdan mukaan ei ole riittävää, että kuluttaja saa tiedot näissä säännöksissä tarkoitetusta vaihtoehtoisesta riitojenratkaisemisesta vasta hetkellä, jolloin sopimus elinkeinonharjoittajan kanssa tehdään, sisältyivätpä nämä tiedot sitten sopimuksen yleisiin ehtoihin tai niistä erilliseen asiakirjaan. Sen sijaan kuluttajan on saatava ne hyvissä ajoin ennen sopimuksen tekemistä eikä vasta sopimuksen tekovaiheessa. (97)

Lisäksi kuluttajariitojen verkkovälitteisestä riidanratkaisusta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 524/2013 (98) (verkkovälitteistä kuluttajariitojen ratkaisua koskeva asetus) 14 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että unioniin sijoittautuneet elinkeinonharjoittajat, jotka tekevät verkossa kauppa- tai palvelusopimuksia, ja unioniin sijoittautuneet verkossa toimivat markkinapaikat tarjoavat sähköisen linkin verkkovälitteiselle riidanratkaisufoorumille (99)..

3.4. Verkossa toimivia markkinapaikkoja koskevat lisävaatimukset

Direktiivillä (EU) 2019/2161 muutetaan sekä kuluttajanoikeusdirektiiviä että sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevaa direktiiviä ottamalla käyttöön ”verkossa toimivia markkinapaikkoja” koskevia tiedotusvelvoitteita. Verkossa toimivat markkinapaikat määritellään kuluttajanoikeusdirektiivin 2 artiklan 17 kohdassa. (100)

2 artikla

17) ’verkossa toimivalla markkinapaikalla’ palvelua, joka antaa kuluttajille mahdollisuuden tehdä etäsopimuksia muiden elinkeinonharjoittajien tai kuluttajien kanssa hyödyntäen elinkeinonharjoittajan käyttämää tai hänen puolestaan käytettyä ohjelmaa, mukaan lukien verkkosivustot tai niiden osat tai sovellukset;

Direktiivillä (EU) 2019/2161 on lisätty kuluttajanoikeusdirektiiviin uusi 6 a artikla ”Verkossa toimivilla markkinapaikoilla tehtyihin sopimuksiin liittyvät tiedonantoa koskevat erityiset lisävaatimukset”.

Tämä 6 a artikla alkaa yleisellä lausekkeella, jossa esitetään verkossa toimivan markkinapaikan toimittamien tietojen saatavuutta koskevat vaatimukset. Nämä muodolliset vaatimukset vastaavat kaikkien etäsopimusten osalta 6 artiklan 1 kohdassa ja 8 artiklan 1 kohdassa esitettyjä vaatimuksia:

6 a artikla

1. Ennen kuin kuluttaja tulee sidotuksi etäsopimukseen tai vastaavaan tarjoukseen verkossa toimivalla markkinapaikalla, verkossa toimivan markkinapaikan tarjoajan on toimitettava kuluttajalle selvällä ja ymmärrettävällä tavalla sekä etäviestimelle soveltuvalla tavalla seuraavat tiedot, sanotun kuitenkaan rajoittamatta direktiivin 2005/29/EY soveltamista:

Erityisistä tiedonantovelvoitteista säädetään 6 a artiklan 1 kohdassa. Kohdan a alakohdassa edellytetään järjestystä määrittävien muuttujien avoimuutta, kun taas b–d alakohdassa esitetyt velvoitteet edellyttävät tietoja toisen sopimuspuolen asemasta, kuluttajanoikeuksien sovellettavuudesta ja siitä, kuka vastaa sopimuksen täyttämisestä.

3.4.1. Järjestyksen perusteet

6 a artiklan 1 kohta

yleiset tiedot, jotka on asetettu saataville tarjousten esittämissivulta suoraan ja helposti saatavilla olevaan tiettyyn verkkorajapinnan osioon ja jotka koskevat keskeisiä kuluttajalle hakukyselyn tuloksena esitettävien tuotteiden direktiivin 2005/29/EY 2 artiklan 1 kohdan m alakohdassa määriteltyä järjestystä määrittäviä muuttujia ja näiden muuttujien suhteellista merkitystä verrattuna muihin muuttujiin;

Direktiivillä (EU) 2019/2161 lisättiin samanlainen tiedonantovelvollisuus myös sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevaan direktiiviin harhaanjohtavia mainitsematta jättämisiä koskevan 7 artiklan uutena 4 a kohtana. Sillä lisättiin myös sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin liitteeseen I uusi 11 a kohta, jossa kielletään piilomainonta ja maksettu myynninedistäminen hakutuloksissa.

Kuluttajanoikeusdirektiivin velvoite koskee verkossa toimivia markkinapaikkoja, jotka mahdollistavat kuluttajasopimusten tekemisen suoraan kolmansien osapuolten kanssa (sekä yrityksen ja kuluttajan väliset että kahden yrityksen väliset sopimukset). Sen sijaan sitä ei sovelleta hintavertailuvälineisiin tai verkossa toimiviin hakukoneisiin silloin, kun ne eivät toimi verkossa olevina markkinapaikoina. Näihin välittäjiin sovelletaan ainoastaan sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin vaatimuksia.

Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 2 artiklan ensimmäisen kohdan m alakohdassa annetun määritelmän mukaan ’järjestyksellä’ tarkoitetaan ”suhteellista sijoitusta, jonka elinkeinonharjoittajat antavat tuotteille, kun ne esittävät, järjestävät tai antavat ne tiedoksi riippumatta teknologisista välineistä, joita esittämiseen, järjestämiseen tai tiedoksiantamiseen käytetään”. Samaa määritelmää sovelletaan myös kuluttajanoikeusdirektiivin yhteydessä.

Direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 19 kappaleessa todetaan lisäksi, että ”– – myös kun se on saatu käyttämällä algoritmisia yhdistely-, luokitus- tai arvostelumekanismeja, visuaalisia korostuksia tai muita tärkeysjärjestyksen määrittämismenetelmiä taikka niiden yhdistelmiä”.

Velvollisuus ilmoittaa järjestystä määrittävistä muuttujista syntyy, kun markkinapaikka esittää kuluttajan hakukyselyn jälkeen hakutuloksia, jotka viittaavat eri elinkeinonharjoittajien tai kuluttajien isännöidyllä markkinapaikalla tarjoamiin tuotteisiin. Sitä ei sitä vastoin sovelleta kuluttajalle näytettävään verkkorajapinnan oletusorganisaatioon, jota ei esitetä tietyn hakukyselyn tuloksena kyseisellä verkkorajapinnalla.

Tietojen sisällön osalta markkinapaikan on annettava ”yleistä” tietoa keskeisistä muuttujista, jotka määrittävät tuotteiden järjestyksen, sekä näiden muuttujien suhteellisesta merkityksestä verrattuna muihin muuttujiin.

Direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 22 kappaleessa todetaan seuraavaa: ”Järjestyksen määrittävillä muuttujilla tarkoitetaan kaikkia yleisiä perusteita, prosesseja, algoritmeihin sisältyviä erityisiä signaaleja tai muita mukautus- tai alentamismekanismeja, joita käytetään järjestykseen asettamisen yhteydessä.”

Tiedot järjestykseen asettamisesta eivät rajoita liikesalaisuuksia koskevan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2016/943 (101) soveltamista. Kuten verkkoalustojen ja yrityskäyttäjien välisistä suhteista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2019/1150 (102) 5 artiklassa säädetyssä kaikkien verkkoalustojen ja verkossa toimivien hakukoneiden rinnakkaista järjestystä koskevassa avoimuusvelvollisuudessa todetaan, tämä tarkoittaa sitä, että asianomaisten tarjoajien kaupallisten etujen huomioon ottaminen ei koskaan saisi johtaa siihen, että kieltäydytään keskeisten järjestystä määrittävien parametrien ilmaisemisesta. Direktiivissä (EU) 2016/943 tai verkkoalustojen ja yrityskäyttäjien välisistä suhteista annetussa asetuksessa ei kuitenkaan vaadita ilmoittamaan asianomaisten tarjoajien järjestykseen asettamisen yksityiskohtaisia toimintamekanismeja, kuten algoritmeja. (103) Sama lähestymistapa koskee kuluttajanoikeusdirektiivin mukaista tiedonantovaatimusta.

Järjestystä määrittävien oletusmuuttujien kuvaus voidaan antaa yleisellä tasolla, eikä sitä tarvitse esittää räätälöidysti kustakin yksittäisestä hakukyselystä. (104) Tietojen saatavuutta koskevien yleisten vaatimusten lisäksi tiedot järjestystä määrittävistä muuttujista on asetettava saataville hakutulosten esittämissivulta suoraan ja helposti saatavilla olevassa tietyssä verkkorajapinnan osiossa. (105)

Tiedonantovelvollisuutta sovelletaan myös silloin, kun elinkeinonharjoittaja mahdollistaa verkkokäyttöliittymän haun äänikomennoilla (”digitaalisten avustajien” avulla) kirjoittamisen sijaan. Tässäkin tapauksessa tiedot on asetettava saataville elinkeinonharjoittajan verkkosivustolle tai sovellukseen ”tiettyyn verkkorajapinnan osioon”.

Kuluttajiin kohdistuvaa järjestyksen määrittämisen avoimuutta koskevissa säännöissä (kuluttajanoikeusdirektiivissä ja sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevassa direktiivissä) ”järjestys” määritellään olennaisilta osin samalla tavalla kuin verkkoalustojen ja yrityskäyttäjien välisistä suhteista annetussa asetuksessa. Verkkoalustojen ja yrityskäyttäjien välisistä suhteista annetussa asetuksessa edellytetään, että alustat antavat tiedot yrityskäyttäjilleen yritysten välisissä ehdoissaan tai asettavat tiedot saataville ennen sopimuksen tekemistä.

Vaikka molemmat tiedotusvaatimukset ovat samanlaiset, niiden ”yleisöt” ovat erilaiset. Tämän vuoksi kuluttajanoikeusdirektiivissä (ja sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevassa direktiivissä) edellytetään ainoastaan ”yleisten” tietojen antamista tärkeimmistä järjestystä määrittävistä muuttujista ja niiden suhteellisesta merkityksestä. Tämä ero verkkoalustojen ja yrityskäyttäjien välisistä suhteista annettuun asetukseen on niiden kuluttajien tietotarpeiden mukainen, jotka tarvitsevat tietoja helposti ymmärrettävässä ja tiiviissä muodossa. Samasta syystä kuluttajanoikeusdirektiivin (ja sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin) säännöissä ei myöskään edellytetä perusteluja verkkoalustojen ja yrityskäyttäjien välisistä suhteista annetussa asetuksessa vaadittujen tärkeimpien järjestystä määrittävien muuttujien suhteelliselle merkitykselle.

Käytännössä verkossa toimivien välityspalvelujen tarjoajat voivat käyttää verkkoalustojen ja yrityskäyttäjien välisistä suhteista annetun asetuksen nojalla yrityskäyttäjilleen antamiaan yksityiskohtaisempia tietoja perustana järjestystä määrittävien muuttujien kuluttajille suunnatun selityksen suunnittelulle. Komissio on antanut verkkoalustojen ja yrityskäyttäjien välisistä suhteista annetun asetuksen nojalla suuntaviivat järjestykseen asettamisen avoimuudesta. (106) Näissä suuntaviivoissa käsitellään monia kysymyksiä, jotka ovat välillisesti merkityksellisiä myös kuluttajanoikeusdirektiivin ja sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin sääntöjen soveltamisessa järjestykseen asettamisen osalta, kuten käsitteitä ’keskeiset muuttujat’, ’suhteellinen sijoitus’ ja ’suora tai välillinen korvaus’.

3.4.2. Toisen sopimuspuolen asema

6 a artiklan 1 kohta

b)	tieto siitä, onko tavarat, palvelut tai digitaalisen sisällön tarjoava kolmas osapuoli elinkeinonharjoittaja vai muu taho, kyseisen kolmannen osapuolen verkossa toimivan markkinapaikan tarjoajalle tekemän ilmoituksen perusteella;

Vastaava kolmannen osapuolen toimittajan asemaa koskeva vaatimus vahvistetaan sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 7 artiklan 4 kohdan uudessa f alakohdassa, jossa käsitellään ostokehotusta.

Tämän tiedonantovaatimuksen tarkoituksena on erityisesti verkossa toimivien kauppapaikkojen osalta varmistaa, että kuluttajat tietävät aina, keneltä he ostavat verkossa toimivassa kauppapaikassa myytävän tavaran tai palvelun: elinkeinonharjoittajalta vai toiselta kuluttajalta. Virheellinen olettamus siitä, että ulkopuolinen toimittaja on elinkeinonharjoittaja, voi aiheuttaa ongelmia kuluttajalle, jos verkko-ostoksessa menee jokin vikaan (esim. tavara ei ole sopimuksenmukainen) ja sitten käy ilmi, että sopimusta eivät itse asiassa koske kuluttajansuojasäännöt, kuten 14 päivän peruuttamisoikeus tai lakisääteinen takuu.

Sekä kuluttajanoikeusdirektiivin että sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin säännösten mukaan ulkopuolisen toimittajan asemaa koskevien tietojen on perustuttava kyseisen toimittajan ilmoitukseen, jonka verkossa toimiva markkinapaikka välittää kuluttajalle. Verkossa toimiva markkinapaikka voi näin ollen tukeutua ensisijaisesti ulkopuolisen toimittajan antamaan ilmoitukseen. Tämä lähestymistapa vastaa sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin (107) mukaista kieltoa asettaa verkossa toimiville välittäjille yleisiä seurantavelvoitteita siltä osin kuin sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin asiaankuuluvia säännöksiä sovelletaan verkossa toimiviin markkinapaikkoihin. Se ei kuitenkaan rajoita markkinapaikalle asetettuja laittomaan sisältöön liittyviä velvoitteita, kuten toimimista silloin, kun alustalle ilmoitetaan tietyistä elinkeinonharjoittajien tekemistä vilpillisistä tarjouksista. (108)

On korostettava, että 6 a artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetään tiedonantovaatimuksesta, jonka tarkoituksena on lisätä selkeyttä ostoksia verkossa toimivilla markkinapaikoilla tekeville kuluttajille. Itse tehty ilmoitus on hyvä osoitus toimittajan oikeudellisesta asemasta, mutta se ei korvaa elinkeinonharjoittajan määritelmää, jota on edelleen sovellettava määriteltyjen perusteiden mukaisesti. Tältä osin olisi viitattava sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin liitteessä I olevan ”mustan listan” 22 kohtaan, jossa kielletään elinkeinonharjoittajia esiintymästä muuna kuin elinkeinonharjoittajana. Tätä kieltoa sovelletaan kaikkiin vääriin tai virheellisiin ilmoituksiin siitä, että elinkeinonharjoittaja ei ole elinkeinonharjoittaja tämän uuden tiedonantosäännön mukaisesti.

3.4.3. Tiedot EU:n kuluttajalainsäädännön soveltamatta jättämisestä

6 a artiklan 1 kohdan c alakohdan tarkoituksena on kannustaa elinkeinonharjoittajia ilmoittamaan asemansa oikein. Siinä vaaditaan verkossa toimivan markkinapaikan tarjoajaa varoittamaan kuluttajia siitä, että niillä ei ole oikeutta kuluttajansuojaan, jos ulkopuolinen toimittaja on ilmoittanut olevansa asemaltaan muu kuin elinkeinonharjoittaja.

6 a artiklan 1 kohta

c)	jos tavarat, palvelut tai digitaalisen sisällön tarjoava kolmas osapuoli ei ole elinkeinonharjoittaja, tieto siitä, että sopimukseen ei sovelleta unionin kuluttajansuojalainsäädännöstä johtuvia kuluttajan oikeuksia;

Tieto siitä, että sopimukseen ei sovelleta EU:n kuluttajanoikeuksia, on liitettävä mahdollisimman tiiviisti ja näkyvästi tietoihin, joiden mukaan ulkopuolinen toimittaja on ilmoittanut olevansa asemaltaan muu kuin elinkeinonharjoittaja. Ilmoituksen päätarkoituksena on varoittaa kuluttajia siitä, että he eivät voi luottaa tavallisesti odotettavissa olevaan oikeussuojaan, kuten peruuttamisoikeuteen tai lakisääteiseen vastuuseen, jotta he tekevät sopimuksen täysin tietoisina näistä rajoituksista.

3.4.4. Sopimuksen vastuiden jakautuminen

6 a artiklan 1 kohta

tapauksen mukaan tieto siitä, miten sopimukseen liittyvät velvoitteet jakautuvat tavarat, palvelut tai digitaalisen sisällön tarjoavan kolmannen osapuolen ja verkossa toimivan markkinapaikan tarjoajan välillä; tällainen tieto ei vaikuta mahdolliseen vastuuseen, joka verkossa toimivan markkinapaikan tarjoajalla tai kolmannen asemassa olevalla elinkeinonharjoittajalla on sopimukseen liittyen muun unionin oikeuden tai kansallisen lainsäädännön nojalla.

Verkossa toimivaa markkinapaikkaa käyttävät kuluttajat tekevät joko markkinapaikan tarjoajan tai ulkopuolisen toimittajan kanssa sopimuksen tiettyjen markkinoilla tarjottavien tuotteiden toimittamisesta. Lisäksi kuluttajalla on (puite-)sopimus verkossa toimivan markkinapaikan tarjoajan kanssa ja markkinapaikan tarjoajalla on sopimus markkinapaikalla toimivien toimittajien kanssa. Näillä sopimuksilla säännellään markkinapalvelun käyttöehtoja käyttäjille, mukaan lukien palvelut, joita markkinapaikka tarjoaa kuluttajalle niiden tiettyjen tuotteiden toimittajien kanssa tekemien sopimusten yhteydessä.

Direktiivin 6 a artiklan 1 kohdan d alakohdassa pyritään varmistamaan kuluttajille selvästi ”tieto siitä, miten sopimukseen liittyvät velvoitteet jakautuvat” ulkopuolisen toimittajan ja verkossa toimivan markkinapaikan tarjoajan välillä, kun he tekevät sopimuksia markkinapaikalla toimivien ulkopuolisten toimittajien kanssa. Se edellyttää, että markkinapaikka muistuttaa kuluttajia vastuista, joita markkinapaikalla voi olla suhteessa tällaisen sopimuksen tehneeseen kuluttajaan.

Nämä tiedot vastuiden jakautumisesta verkossa toimivan markkinapaikan tarjoajan ja ulkopuolisen toimittajan välillä on toimitettava ”tapauksen mukaan” -periaatteen mukaisesti. Tätä vaatimusta sovelletaan nimittäin ainoastaan silloin, kun verkossa toimivalla markkinapaikalla ja ulkopuolisella toimittajalla on yhteisiä vastuita kuluttajia kohtaan. Verkossa toimiva markkinapaikka voi esimerkiksi olla vastuussa tavaroiden toimittamisesta niin, että ulkopuolinen toimittaja vastaa edelleen tavaroiden sopimuksenmukaisuudesta.

Kuluttajanoikeusdirektiivillä ei säädellä sitä, miten vastuut jaetaan osapuolten kesken. Verkossa toimivan markkinapaikan ja ulkopuolisen elinkeinonharjoittajan on sovittava keskenään vastuistaan markkinapaikalla tehtyjen sopimusten osalta sovellettavan kansallisen lainsäädännön mukaisesti, ja markkinapaikan on ilmoitettava niistä kuluttajille.

Direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 27 kappaleessa annetaan esimerkki siitä, miten verkossa toimiva markkinapaikka voisi panna täytäntöön tämän uuden tiedonantovelvoitteen: ”Verkossa toimivan markkinapaikan tarjoaja voisi ilmoittaa, että ulkopuolinen elinkeinonharjoittaja on yksin vastuussa kuluttajan oikeuksien varmistamisesta, tai kuvata sen omat erityiset vastuualueet, joilla kyseinen tarjoaja vastaa tietyistä sopimuksen näkökohdista, esimerkiksi toimituksesta tai peruuttamisoikeuden käyttämisestä.” Johdanto-osan 27 kappaleessa mainitaan myös, että tieto olisi annettava selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla eikä pelkästään vakioehdoissa tai vastaavissa sopimusasiakirjoissa.

3.4.5. Mahdollisuus asettaa tiedonantoa koskevia lisävaatimuksia

Direktiivin 6 a artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat asettaa verkossa toimiville kauppapaikoille tiedonantoa koskevia lisävaatimuksia ottaen huomioon sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 2000/31/EY säännöt.

6 a artikla

2. Tämä artikla ei estä jäsenvaltioita asettamasta verkossa toimivien markkinapaikkojen tarjoajille tiedonantoa koskevia lisävaatimuksia, sanotun kuitenkaan rajoittamatta direktiivin 2000/31/EY soveltamista. Tällaisten säännösten on oltava oikeasuhteisia, syrjimättömiä ja perusteltuja kuluttajansuojaan liittyvistä syistä.

Näin ollen tämä sääntelyvaihtoehto vastaa 6 artiklan 8 kohdan yleisempää vaihtoehtoa, jonka mukaan jäsenvaltiot voivat asettaa tiedonantoa koskevia lisävaatimuksia (joita käsitellään edellä 3.1.5 kohdassa).

4. Etäsopimuksia koskevat erityisvaatimukset

4.1. Etäsopimuksen määritelmä

Direktiivin 2 artiklassa määritellään etäsopimus seuraavasti: ”7) ”etäsopimuksella” [tarkoitetaan] sopimusta, joka tehdään elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä etämyyntiä varten luodussa myynti- tai palveluntarjontajärjestelmässä ilman, että elinkeinonharjoittaja ja kuluttaja ovat samanaikaisesti fyysisesti läsnä, ja käyttäen pelkästään yhtä tai useampaa etäviestintä sopimuksen tekemiseen asti, sopimuksen tekemisen ajankohta mukaan lukien”.

Johdanto-osan 20 kappaleessa selitetään tätä käsitettä tarkemmin ja annetaan myös esimerkkejä etäviestimistä seuraavasti: ”Etäsopimuksen määritelmän olisi katettava kaikki tapaukset, joissa elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välinen sopimus tehdään etämyyntiä varten luodussa myynti- tai palveluntarjontajärjestelmässä käyttäen pelkästään yhtä tai useampaa etäviestintä ( kuten postia, Internetiä, puhelinta tai faksia ) sopimuksen tekemiseen asti, sopimuksen tekeminen mukaan lukien. Tämän määritelmän olisi katettava myös tilanteet, joissa kuluttaja käy toimitiloissa vain hankkimassa tietoa tavaroista tai palveluista ja myöhemmin neuvottelee ja tekee sopimuksen etäsopimuksena. Sitä vastoin sopimusta, joka neuvotellaan elinkeinonharjoittajan toimitiloissa ja tehdään lopullisesti etäviestimien avulla, ei olisi pidettävä etäsopimuksena. Myöskään sopimusta, jonka tekeminen aloitetaan etäviestimien avulla mutta joka lopullisesti tehdään elinkeinonharjoittajan toimitiloissa, ei olisi pidettävä etäsopimuksena. Samoin etäsopimuksen käsitteeseen ei olisi sisällytettävä kuluttajan etäviestimen avulla tekemiä varauksia palvelun pyytämiseksi ammatinharjoittajalta, kuten silloin, kun kuluttaja soittaa varatakseen ajan kampaajalle. – –”

Osapuolet voivat etäsopimusta tehdessään käyttää myös useiden eri etäviestimien yhdistelmää (esim. verkkosivustoa, mobiilisovellusta ja puhelinta). Se, että osapuolet tapaavat toisensa etäsopimuksen tekemisen jälkeen, yleensä toimituksen tai maksun ajankohtana, ei saisi muuttaa etäsopimuksen luokitusta muuksi sopimukseksi. Jos kuluttaja on käynyt toimitiloissa vain hankkimassa tietoa tavaroista tai palveluista, sopimusta, jonka hän neuvottelee ja tekee myöhemmin elinkeinonharjoittajan kanssa etäviestimen avulla, olisi pidettävä etäsopimuksena. Vaikka pelkkää elinkeinonharjoittajalle tehtävää ajanvarausta ei pidetä etäsopimuksena, esimerkiksi puhelimitse tehtävä sitova varaus tiettynä ajankohtana noudettavista tavaroista tai vastaanotettavista palveluista on todennäköisesti katsottava direktiivissä tarkoitetuksi etäsopimukseksi.

Direktiiviä sovelletaan vain sellaisiin etäsopimuksiin, jotka tehdään etämyyntiä varten luodussa myynti- tai palveluntarjontajärjestelmässä. Jos esimerkiksi elinkeinonharjoittaja tekee vain poikkeustapauksessa sopimuksen kuluttajan kanssa sähköpostitse tai puhelimitse kuluttajan yhteydenoton jälkeen, kyseistä sopimusta ei olisi pidettävä direktiivissä tarkoitettuna etäsopimuksena. Elinkeinonharjoittajan ei kuitenkaan tarvitse perustaa etämyyntiä varten monimutkaista organisaatiota, kuten verkkorajapintaa. Myös yksinkertaisemmat järjestelyt, kuten sähköpostin tai puhelimen käyttö sopimusten tekemiseen kuluttajien kanssa, aiheuttaisivat kuluttajanoikeusdirektiivin vaatimusten soveltamisen tarpeen.

Elinkeinonharjoittaja voi käyttää direktiivin soveltamisalaan kuuluvien sopimusten tekemiseen verkossa toimivaa markkinapaikkaa. Johdanto-osan 20 kappaleessa todetaankin seuraavaa: ”– – Etämyyntiä varten luodun myynti- tai palveluntarjontajärjestelmän käsitteeseen olisi kuuluttava kolmannen osapuolen eli muun kuin elinkeinonharjoittajan tarjoamat järjestelmät, joita elinkeinonharjoittaja käyttää, kuten esimerkiksi verkkosivustot. Tähän ei kuitenkaan olisi kuuluttava tapaukset, joissa verkkosivustot antavat vain elinkeinonharjoittajaa, hänen tavaroitaan ja/tai palvelujaan koskevia tietoja sekä hänen yhteystietonsa.”

Kuluttajanoikeusdirektiivin soveltaminen ei riipu elinkeinonharjoittajan käyttämästä tekniikasta. Sillä ei ole merkitystä, tekeekö kuluttaja normaalin etäsopimuksen internetissä vai käyttääkö hän lohkoketjutoteutustekniikkaa. (109)

4.2. Ennen sopimuksen tekoa annettavat tiedot

4.2.1. Tiedot, jotka on esitettävä suoraan ennen tilauksen tekemistä

8 artikla

2. Jos sähköisessä muodossa tehtävässä etäsopimuksessa kuluttajalle asetetaan maksuvelvollisuus, elinkeinonharjoittajan on ilmoitettava kuluttajalle selvästi ja helposti havaittavasti ja välittömästi ennen kuin kuluttaja tekee tilauksensa 6 artiklan 1 kohdan a, e, o ja p alakohdassa tarkoitetut tiedot.

Direktiivin 8 artiklan 2 kohdassa viitataan tietoihin, jotka on toimitettava kuluttajille suoraan ennen sopimusten tekemistä sähköisesti ja joihin liittyy hinnan maksaminen.

Direktiivissä ei määritellä ilmaisua ”sähköisessä muodossa”, mutta johdanto-osan 39 kappaleessa olevan selityksen perusteella sen olisi tulkittava viittaavan verkkosivustojen tai muiden verkkoalustojen kautta tehtäviin sopimuksiin: ”Kun on kyse verkkosivuston kautta tehtävistä etäsopimuksista, on tärkeää varmistaa, että kuluttaja kykenee kaikilta osin lukemaan ja ymmärtämään sopimuksen pääkohdat ennen tilauksensa tekemistä. Siksi tässä direktiivissä olisi säädettävä, että näiden kohtien on oltava näkyvillä tilauksen tekemiseksi vaaditun vahvistuksen välittömässä läheisyydessä. – –” Lisäksi jos otetaan huomioon Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä (EU) 2015/1535 (110) esitetty määritelmä ilmaisulle ”sähköisessä muodossa”, 8 artiklan 2 kohtaa voidaan soveltaa myös muihin tekniikoihin, kuten tv-sovittimen välityksellä tarjottavaan digitaaliseen sisältöön.

Kuluttajanoikeusdirektiivin 8 artiklan 2 kohtaa olisi tarkasteltava niiden kansallisten sääntöjen yhteydessä, joilla saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä sähköistä kaupankäyntiä koskevaan direktiiviin 2000/31/EY sisältyvät sopimuksen tekemistä koskevat säännökset, joita sovelletaan ”tietoyhteiskunnan palvelun” määritelmän piiriin kuuluviin sopimuksiin. Tällaisia ovat sopimukset, jotka koskevat etäpalveluina sähköisessä muodossa palvelun vastaanottajan henkilökohtaisesta pyynnöstä toimitettavia palveluja, joista tavallisesti maksetaan korvaus.

Kuluttajanoikeusdirektiivin 8 artiklan 9 kohdassa säädetään nimenomaisesti, ettei artiklalla rajoiteta direktiivin 2000/31/EY 9 ja 11 artiklan säännösten soveltamista, joten elinkeinonharjoittajan on tarjottava kuluttajalle mahdollisuus tarkistaa sähköisessä muodossa oleva tilaus ennen sen tekemistä.

Tämän mukaisesti kuluttajanoikeusdirektiivin 8 artiklan 2 kohtaa sovelletaan käytännössä sillä hetkellä, kun kuluttajaa pyydetään tarkistamaan tilaus sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin mukaisesti eli tarkistamaan ostoskorin sisältö ennen ”osta”-painikkeen napsauttamista. (111)

Direktiivin 8 artiklan 2 kohdan ilmaisun ”välittömästi ennen” on ensinnäkin katettava ajallinen näkökohta. Lisäksi ilmaisu 8 artiklan 2 kohdan ilmaisu ”helposti havaittavasti” ja johdanto-osan 39 kappaleessa oleva ilmaisu ”välittömässä läheisyydessä” viittaavat tiukempiin tietojen esittämistä koskeviin vaatimuksiin 6 artiklan 1 kohdan ja 8 artiklan 1 kohdan mukaisiin yleisiin vaatimuksiin verrattuna. Tiedot olisi esitettävä niin, että kuluttaja voi todellakin nähdä ja lukea ne ennen tilauksen tekemistä siirtymättä pois tilauksen tekemiseen käytettävältä sivulta.

Ennen sopimuksen tekoa on annettava seuraavat 8 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut tiedot:

(1)	pääominaisuudet (6 artiklan 1 kohdan a alakohta)

(2)	kokonaishinta (6 artiklan 1 kohdan e alakohta)

(3)	sopimuksen kesto ja sopimuksen päättymistä koskevat ehdot (6 artiklan 1 kohdan o alakohta)

(4)	tapauksen mukaan sopimukseen perustuvien kuluttajan velvoitteiden vähimmäiskesto (6 artiklan 1 kohdan p alakohta).

4.2.2. Tilauksen vahvistusnäppäin

8 artikla

2. – –

Elinkeinonharjoittajan on varmistettava, että kuluttaja tilausta tehdessään hyväksyy nimenomaisesti, että tilaukseen liittyy maksuvelvollisuus. Jos tilauksen tekeminen edellyttää näppäimen tai vastaavan toiminnon käyttöä, näppäin tai vastaava toiminto on merkittävä helposti luettavalla tavalla ainoastaan sanoilla ”tilaukseen liittyy maksuvelvollisuus” tai vastaavalla yksiselitteisellä ilmaisulla, josta käy ilmi, että tilauksen tekemiseen liittyy velvollisuus maksaa elinkeinonharjoittajalle. Jos elinkeinonharjoittaja ei ole noudattanut tätä alakohtaa, sopimus tai tilaus ei sido kuluttajaa.

Direktiivin 8 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa edellytetään, että verkkosivustolla tilauksen tekemiseen käytettävä näppäin on merkittävä selkeästi. Vastaavan merkinnän on oltava painikkeessa tai välittömästi sen vieressä. Merkintä voidaan toteuttaa eri tavoin, kunhan siinä ilmaistaan selvästi, että tilaukseen liittyy maksuvelvollisuus (112):

—	Esimerkiksi ilmaisut ”osta nyt”, ”maksa nyt” tai ”vahvista ostos” välittäisivät tässä säännöksessä edellytetyn viestin.

—	Sitä vastoin sellaiset ilmaisut kuin ”rekisteröi”, ”vahvista” tai ”tilaa nyt” taikka tarpeettoman pitkät ilmaisut, joihin maksuvelvollisuutta koskeva viesti käytännössä kätkeytyy, eivät yhtä todennäköisesti täytä tiedonantovaatimusta.

Tätä vaatimusta sovelletaan myös silloin, kun elinkeinonharjoittaja on järjestänyt kuluttajalle ennen sopimuksen tekoa annettavien tietojen esittämisen 8 artiklan 4 kohdan mukaisesti.

4.2.3. Tiedot toimitusrajoituksista ja maksuvälineistä

8 artikla

3. Verkkosivustoilla, joilla harjoitetaan kaupankäyntiä, on ilmoitettava selvästi ja helposti luettavasti viimeistään tilausmenettelyn käynnistyessä, sovelletaanko toimitusrajoituksia ja mitkä maksuvälineet hyväksytään.

Direktiivin 8 artiklan 3 kohdan mukaan verkkosivustojen, joilla harjoitetaan kaupankäyntiä, on ilmoitettava kuluttajille toimitusrajoituksista, myös maantieteellisistä, tarjoamalla helposti ymmärrettäviä tietoja selvästi näkyvällä tavalla. Näitä tietoja ei esimerkiksi pitäisi mainita ainoastaan elinkeinonharjoittajan yleisissä ehdoissa tai vain erillisillä verkkosivuilla, joita ei ole otsikoitu selvästi ja joille kuluttajat eivät siksi todennäköisesti päädy ostostenteon aikana.

Direktiivin 8 artiklan 3 kohdan mukaan annettavien ”toimitusrajoituksia” koskevien tietojen on vastattava kuluttajanoikeusdirektiivin 6 artiklan 1 kohdan g alakohdan mukaisesti annettuja toimitusjärjestelyjä koskevia tietoja.

Toimitus- ja maksurajoituksiin sovelletaan maarajoituksia koskevaa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2018/302 (113). Erityisesti toimitusrajoituksia koskevien tietojen automaattinen muuttaminen käyttäjän maantieteellisen sijainnin perusteella saattaa rikkoa maarajoitusasetuksen 4 artiklaa, etenkin jos se estää tavaroiden saannin alueella, jonne elinkeinonharjoittaja yleensä toimittaa tavaroita.

—

Esimerkiksi elinkeinonharjoittaja, joka tarjoaa toimituksia tietyssä jäsenvaltiossa kansainvälisellä ”.com”-sivustollaan sovellettavien yleisten ehtojen mukaisesti, ei saa automaattisesti sulkea pois tätä toimitusvaihtoehtoa huomatessaan, että kuluttaja ottaa yhteyttä kyseisestä jäsenvaltiosta ja tämän käytettävissä on myös erityinen kansallinen verkkosivusto.

Maksuvälineiden osalta maarajoitusasetuksen 5 artiklassa kielletään elinkeinonharjoittajia rajoittamasta hyväksymistään asiakkaan kansalaisuuden, EU:ssa sijaitsevan asuin- tai sijoittautumispaikan tai esimerkiksi pankkikortin myöntämispaikan perusteella.

4.2.4. Sellaista etäviestintää käyttäen tehtävät sopimukset, jossa on rajoitetusti tilaa tai aikaa

Direktiivin 8 artiklan 4 kohta koskee etäviestimiä, joissa on rajoitetusti tilaa tai aikaa tietojen näyttämistä varten:

8 artikla

4. Jos sopimus tehdään käyttäen sellaista etäviestintä, jossa on rajoitetusti tilaa tai aikaa tietojen näyttämistä varten, elinkeinonharjoittajan on ennen sopimuksen tekemistä ilmoitettava kyseisellä viestimellä ainakin 6 artiklan 1 kohdan a, b, e, h ja o alakohdassa tarkoitetut, ennen sopimuksen tekoa annettavat tiedot tavaroiden tai palvelujen pääominaisuuksista, elinkeinonharjoittajan henkilöllisyydestä, kokonaishinnasta, peruuttamisoikeudesta, sopimuksen kestosta ja toistaiseksi voimassa olevien sopimusten osalta niiden päättymistä koskevista ehdoista, h alakohdassa tarkoitettua liitteessä I olevassa B osassa vahvistettua malliperuuttamislomaketta lukuun ottamatta. Elinkeinonharjoittajan on annettava kuluttajalle muut 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut tiedot, malliperuuttamislomake mukaan lukien, soveltuvalla tavalla tämän artiklan 1 kohdan mukaisesti.

Siten 8 artiklan 4 kohta sisältää samat tiedonantovaatimukset kuin 8 artiklan 2 kohta ja lisäksi seuraavia tietoja koskevat vaatimukset:

(1)	elinkeinonharjoittajan henkilöllisyys (6 artiklan 1 kohdan b alakohta)

(2)	peruuttamisoikeus (6 artiklan 1 kohdan h alakohta) eli oikeuden käyttämiseen liittyviä ehtoja, määräaikoja ja menettelyjä koskevat tiedot.

Direktiivin 8 artiklan 4 kohta ei sisällä 6 artiklan 1 kohdan p alakohdan mukaista vaatimusta, joka koskee tietojen antamista ”sopimukseen perustuvien kuluttajan velvoitteiden vähimmäiskestosta”. Kuten edellä 3.2.7 kohdassa todettiin, vähimmäiskesto on kuitenkin toistaiseksi voimassa olevien sopimusten tai automaattisesti jatkettavien sopimusten kyseessä ollessa myös yksi 6 artiklan 1 kohdan o alakohdan mukaisista merkittävistä sopimuksen päättymistä koskevista ehdoista. Näin ollen olisi katsottava, että 8 artiklan 4 kohta kattaa myös tämän tiedon.

Direktiivin 8 artiklan 4 kohtaa sovelletaan sopimuksiin, jotka on tehty tekniikan avulla, esimerkiksi puhelimella, ääniohjatun ostosavustajan välityksellä, tekstiviestillä tai muulla etäviestimellä, ja joissa asetetaan teknisiä rajoituksia kuluttajille esitettävien tietojen määrälle. (114) Direktiivin mukaan tällaisissa tilanteissa elinkeinonharjoittaja voi antaa kuluttajalle ennen etäsopimuksen tekemistä rajoitetumman määrän tietoja, kun taas muut 6 artiklan 1 kohdassa vaaditut tiedot on toimitettava selkeällä ja ymmärrettävällä kielellä muuta lähdettä käyttäen. (Ks. myös johdanto-osan 36 kappale, jossa mainitaan ”maksuton puhelinnumero tai hyperlinkki elinkeinonharjoittajan verkkosivulle”.)

Direktiivillä (EU) 2019/2161 muutettiin kuluttajanoikeusdirektiivin 8 artiklan 4 kohtaa niin, että tiedonantovelvollisuuksista poistettiin velvollisuus antaa käyttöön liitteessä I olevassa B osassa vahvistettu malliperuuttamislomake. Näin ollen riittää, että kyseinen lomake toimitetaan selkeällä ja ymmärrettävällä kielellä muuta lähdettä käyttäen. (115) Sopimuksen tekemisen jälkeen 8 artiklan 7 kohdan mukaisesti pysyvällä välineellä kuluttajalle toimitettavaan sopimuksen vahvistukseen olisi sisällytettävä täydelliset tiedot.

Tuomioistuin käsitteli 8 artiklan 4 kohdan soveltamista asiassa C-430/17, Walbusch Walter Busch, joka liittyi etämyyntiin postitettavan tilauskortin (sanoma- ja aikakauslehtien mukana jaettava tilauskortti) avulla.

Tuomioistuin päätti seuraavaa: ”Sen arvioiminen, onko etäviestimessä tietyssä konkreettisessa tapauksessa rajoitetusti tilaa tai aikaa tietojen näyttämistä varten direktiivin 2011/83 8 artiklan 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla, on tehtävä huomioiden kaikki elinkeinonharjoittajan kaupallisen viestinnän tekniset ominaisuudet. Tämän osalta on selvitettävä, voidaanko kaikki kyseisen direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut tiedot esittää objektiivisesti kyseisessä viestimessä, kun otetaan huomioon viestimessä käytettävissä oleva tila ja aika sekä vähimmäiskirjasinkoko, joka on asianmukainen keskivertokuluttajalle, jolle viestintä on suunnattu.

Asianomaisen elinkeinonharjoittajan tekemillä valinnoilla , jotka koskevat sen tilan ja ajan jakamista ja käyttöä, jotka sillä on käytettävissään sen etäviestimen perusteella, jota se on päättänyt käyttää, ei puolestaan ole merkitystä kyseisen arvioinnin kannalta.” (116)

Käytännössä ”etäviestintä, jossa on rajoitetusti tilaa tai aikaa tietojen näyttämistä varten”, mihin viitataan 8 artiklan 4 kohdassa, tarkoittaa viestintää, joka ei mahdollista tiedon antamista kerrostetusti (esim. laajennettavilla otsikoilla tai hyperlinkeillä, jotka ohjaavat kuluttajat olennaisten tietojen yksityiskohtaisempaan esitykseen) – ks. tähän liittyen 3.1.1 kohta, joka koskee tietojen antamista kuluttajalle selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla.

Älypuhelin ei ole ”[etäviestin], jossa on rajoitetusti tilaa tai aikaa tietojen näyttämistä varten”, koska myös tällaisten näyttöjen käyttäjille voidaan aina antaa lisätietoja laajennettavien sisältöpuiden tai lisäsivujen avulla. Jos elinkeinonharjoittaja on räätälöinyt tällaisten laitteiden verkkorajapinnan sisällön ja esitystavan, se voi käyttää 8 artiklan 4 kohtaa ja siihen liittyvää oikeuskäytäntöä ohjenuorana valitessaan tietoja, jotka olisi annettava näkyvimmin. Näissä tapauksissa elinkeinonharjoittaja voi keskittyä 8 artiklan 4 kohdassa vaadittuihin tietoihin tarvittaessa laajennettavassa (117) muodossa ja toimittaa loput pakolliset tiedot lisäsivuilla.

4.3. Puhelimitse tehtävät sopimukset

8 artikla

5. Jos elinkeinonharjoittaja ottaa yhteyden kuluttajaan puhelimitse etäsopimuksen tekemistä varten, hänen on kuluttajan kanssa käymänsä keskustelun aluksi ilmoitettava henkilöllisyytensä ja tapauksen mukaan sen henkilön henkilöllisyys, jonka puolesta hän ottaa yhteyttä, sekä puhelun kaupallinen tarkoitus, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 4 kohdan soveltamista.

Direktiivin 8 artiklan 5 kohta sisältää puhelimitse tehtäviä sopimuksia koskevan erityisen säännön, jonka mukaan elinkeinonharjoittajan on todettava selvästi puhelinkeskustelun alussa henkilöllisyytensä ja puhelun kaupallinen tarkoitus. Koska sääntöä sovelletaan ”rajoittamatta 4 kohdan soveltamista”, elinkeinonharjoittajat voivat rajoittaa puhelinkeskustelun aikana annettavia tietoja 8 artiklan 4 kohdan mukaisesti.

8 artikla

6. Puhelimitse tehtävien etäsopimusten osalta jäsenvaltiot voivat säätää, että elinkeinonharjoittajan on vahvistettava tarjous kuluttajalle, joka tulee sidotuksi vasta allekirjoitettuaan tarjouksen tai lähetettyään kirjallisen hyväksyntänsä. Jäsenvaltiot voivat myös säätää, että tällaiset vahvistukset on tehtävä pysyvällä välineellä.

Direktiivin 8 artiklan 6 kohtaan sisältyy toinen jäsenvaltioiden käytettävissä oleva sääntelymahdollisuus. Jotkin jäsenvaltiot ovat käyttäneet tätä sääntelymahdollisuutta rajallisemmin, eli ne ovat soveltaneet kyseisiä lisävaatimuksia vain sopimuksiin, jotka tehdään elinkeinonharjoittajan aloitteesta käydyn puhelinkeskustelun välityksellä.

”Pysyvä väline” viittaa tässä säännöksessä paperiin tai muuhun pysyvään välineeseen, kuten johdanto-osan 23 kappaleessa todetaan: ”Kuluttajan olisi voitava pysyvän välineen avulla tallentaa tiedot niin pitkäksi aikaa kuin hän tarvitsee niitä suojellakseen etujaan, jotka liittyvät hänen ja elinkeinonharjoittajan väliseen sopimussuhteeseen. Tällaisiin välineisiin olisi kuuluttava erityisesti paperi, muistitikut, CD-ROM-levyt, DVD-levyt, muistikortit ja tietokoneen kovalevyt sekä sähköposti.” Näin ollen jäsenvaltiot voivat edellyttää, että sekä elinkeinonharjoittajan antama tarjouksen vahvistus että kuluttajan suostumus toimitetaan pysyvällä välineellä. Tällä ei välttämättä tarkoiteta paperia vaan myös esimerkiksi sähköpostiviestejä.

4.4. Vahvistus sopimuksen tekemisestä

8 artikla

7. Elinkeinonharjoittajan on toimitettava kuluttajalle vahvistus tehdystä sopimuksesta pysyvällä välineellä kohtuullisen ajan kuluessa etäsopimuksen tekemisestä ja viimeistään tavaroiden toimitusajankohtana tai ennen kuin palvelun suorittaminen alkaa. Tämän vahvistuksen on sisällettävä:

(a)	kaikki 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut tiedot ellei elinkeinonharjoittaja ole jo antanut kyseisiä tietoja kuluttajalle pysyvällä välineellä ennen etäsopimuksen tekemistä; ja

(b)	tapauksen mukaan vahvistus 16 artiklan m alakohdassa tarkoitetusta kuluttajan nimenomaisesta ennakkosuostumuksesta ja hänen saamastaan ilmoituksesta.

Elinkeinonharjoittajan olisi toimitettava kuluttajalle sopimuksesta vahvistus, joka sisältää kaikki 6 artiklan 1 kohdassa edellytetyt tiedot, ellei niitä ole jo annettu pysyvällä välineellä, kuten postimyyntiluettelossa, tekstiviestissä tai sähköpostiviestissä, ennen sopimuksen tekemistä.

Unionin tuomioistuin tarkasteli ’pysyvän välineen’ käsitettä asiassa C-49/11, Content Services, joka koski etämyyntidirektiiviä 97/7/EY. Direktiivin 5 artiklan 1 kohdassa edellytettiin, että kuluttajan on saatava etäsopimuksesta vahvistus pysyvällä tavalla. Tuomioistuimen tuomion mukaan pelkän tietojen antamisen verkkosivustolla ei voida katsoa olevan pysyvä tapa: ”Kuluttajansuojasta etäsopimuksissa 20.5.1997 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY 5 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että liiketoimintakäytäntö, joka muodostuu siitä, että kyseisessä säännöksessä säädetyt tiedot ovat saatavilla yksinomaan asianomaisen yrityksen internetsivustolle johtavan hyperlinkin kautta, ei täytä kyseisen säännöksen vaatimuksia , koska kyseinen yritys ei ’toimita’ näitä tietoja eikä kuluttaja ’saa’ niitä samassa säännöksessä tarkoitetulla tavalla, ja siten, ettei voida katsoa, että pääasiassa kyseessä olevan kaltainen internetsivusto on direktiivin 97/7 5 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu ’pysyvä tapa’.” (118)

Tuomioistuin ei myöskään sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että tietyt verkkosivustot voidaan katsoa pysyväksi välineeksi, jos ne täyttävät edellytetyt vaatimukset: ”Asiakirja-aineistosta ei kuitenkaan ilmene, että myyjän internetsivusto, johon kuluttajalle mainittu linkki johtaa, mahdollistaisi sen, että tämä voisi tallentaa hänelle henkilökohtaisesti osoitettuja tietoja siten, että hän voisi tutustua niihin ja toisintaa ne muuttumattomina asianmukaisen ajan eikä myyjä pääsisi muuttamaan niiden sisältöä yksipuolisesti. (119)”

”Pysyvän välineen” käsitettä analysoitiin tarkemmin asiassa C-375/15, BAWAG, liittyen maksupalveluista sisämarkkinoilla annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2007/64/EY (120), joka sisälsi samankaltaisen ’pysyvän välineen’ määritelmän. Tuomioistuin katsoi, että tietyt verkkosivustot voidaan luokitella pysyviksi välineiksi, jos seuraavat edellytykset täyttyvät:

—	kuluttaja voi tämän internetsivuston kautta tallentaa hänelle henkilökohtaisesti osoitettuja tietoja siten, että hän voi tutustua niihin ja toisintaa ne muuttumattomina asianmukaisen ajan, ilman että kyseisen tarjoajan tai muun ylläpitäjän on mahdollista muuttaa niiden sisältöä yksipuolisesti ja

—

jos kuluttajan on käytävä mainitulla internetsivustolla saadakseen mainitut tiedot tietoonsa, näiden tietojen toimittamisen on tapahduttava tarjoajan aktiivisella toiminnalla siten, että tarkoituksena on saattaa kyseisen käyttäjän tietoon se, että nämä tiedot löytyvät mainitulta internetsivustolta ja ovat saatavilla siellä. (121)

Tämän perusteella elinkeinonharjoittajalla verkossa olevaa, asiakkaan henkilökohtaista tiliä, jolle elinkeinonharjoittaja lataa kuluttajalle osoitetut tiedot ja jolta hän ei voi poistaa tai jolla hän ei voi muuttaa tietoja yksipuolisesti, voitaisiin pitää direktiivin mukaisena pysyvänä välineenä. Jos tällainen tili on ainoa tapa, jolla elinkeinonharjoittaja toimittaa sopimuksen vahvistuksen, olisi varmistettava, että tili on jatkuvasti kuluttajan käytettävissä riittävän pitkän ajan myös sen jälkeen, kun kuluttajan sopimus elinkeinonharjoittajan kanssa on päättynyt.

Sen osalta, mitä voidaan pitää aktiivisena toimintana uuden tiedon saattamiseksi käyttäjän tietoon, unionin tuomioistuin vahvisti asiassa BAWAG, että sähköpostiviestin lähettäminen kuluttajan henkilökohtaiseen sähköpostilaatikkoon voi riittää sillä edellytyksellä, että i) kuluttaja käyttää kyseistä sähköpostilaatikkoa tavanomaisesti yhteydenpitoon muiden henkilöiden kanssa ja ii) osapuolet ovat sopineet sen käyttämisestä kyseisessä elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä tehdyssä palvelusopimuksessa. Näin valittu osoite ei kuitenkaan voi olla mainitulle käyttäjälle elinkeinonharjoittajan ylläpitämällä verkkosivustolla osoitettu sähköpostilaatikko. (122)

Elinkeinonharjoittajaan olisi sovellettava 8 artiklan 7 kohdan mukaista velvoitetta toimittaa sopimuksen vahvistus pysyvällä välineellä myös silloin, kun ennen sopimuksen tekoa annettavat tiedot annetaan 8 artiklan 4 kohdan mukaisesti. Tämä velvoite voidaan katsoa asianmukaisesti täytetyksi muun muassa silloin, kun elinkeinonharjoittaja lähettää kuluttajan suostumuksella vahvistuksen sopimuksesta sähköpostilla.

Vahvistuksen toimittamisen ajankohdasta todetaan 8 artiklan 7 kohdassa, että vahvistus on toimitettava ”kohtuullisen ajan kuluessa etäsopimuksen tekemisestä”. Lisäksi edellytetään, että vahvistus toimitetaan viimeistään tavaroiden toimitusajankohtana tai ennen palvelun suorittamisen alkamista.

Palvelujen osalta ei vaadita, että vahvistus toimitettaisiin ennen peruuttamista koskevan määräajan päättymistä (jos sopimuksen täyttäminen alkaa määräajan päättymisen jälkeen). Vaatimus, että vahvistus on toimitettava ”kohtuullisen ajan kuluessa”, tarkoittaa kuitenkin sitä, että se on toimitettava niin varhaisessa vaiheessa, että kuluttaja voi käyttää peruuttamisoikeuttaan. Se, onko myöhään toimitettua vahvistusta pidettävä 8 artiklan 7 kohdassa tarkoitetussa mielessä kohtuuttomana, olisi ratkaistava tapauskohtaisesti.

Direktiivissä ei esitetä selvästi ilmaistua absoluuttista määräaikaa yleishyödyllisten palvelujen toimittamista ja digitaalista verkkosisältöä koskevien sopimusten vahvistamiselle. Palvelusopimuksia koskevia sääntöjä olisi sovellettava näihin sopimuksiin analogisesti, eli vahvistus olisi toimitettava viimeistään ennen kuin sopimuksen täyttäminen alkaa. Analogista soveltamista näyttävät tukevan direktiivin mukaiset yhteiset säännöt, jotka koskevat näiden sopimusten peruuttamisen määräajan laskemista 9 artiklan 2 kohdan a alakohdan ja c alakohdan mukaisesti.

Digitaalista verkkosisältöä koskevat sopimukset täytetään tavallisesti välittömästi eli ennen peruuttamisen määräajan päättymistä, ja sopimuksen vahvistamiseen yleisimmin käytetty väline on sähköposti. Tässä yhteydessä on pyrittävä ratkaisemaan kysymys, onko elinkeinonharjoittajien varmistettava, että kuluttaja todella vastaanottaa sähköpostitse lähetetyn vahvistuksen ennen digitaalisen sisällön lataamisen tai suoratoiston aloittamista, vai riittääkö, että elinkeinonharjoittaja lähettää kyseisen sähköpostin ennen kuin sopimuksen täyttäminen alkaa.

On huomattava, ettei 8 artiklan 7 kohdassa viitata siihen, että kuluttaja vastaanottaa vahvistuksen, vaan säännöksessä edellytetään, että elinkeinonharjoittaja toimittaa vahvistuksen. Unionin tuomioistuin tarkasteli termien ”saada”, ”vastaanottaa” ja ”toimittaa” merkitystä etämyyntidirektiivin 97/7/EY yhteydessä edellä mainitussa asiassa C-49/11, Content Services. Etämyyntidirektiivin 5 artiklan 1 kohdassa todetaan, että kuluttajan on saatava kirjallinen vahvistus tai vahvistus muulla kuluttajan saatavissa ja käytettävissä olevalla pysyvällä tavalla hyvissä ajoin, jollei tietoja ole jo ennen sopimuksen tekemistä toimitettu kuluttajalle kirjallisina tai muulla pysyvällä tavalla.

Tuomioistuin totesi tuomiossaan, että sanat ”saada” ja ”vastaanottaa” poikkeavat termistä ”toimittaa” (suomeksi ”kuluttajalle on annettava”), jota käytetään direktiivin muissa säännöksissä ja jonka tuomioistuin katsoi edustavan ”neutraalia” muotoilua: ”Tästä on myös todettava, että kun useimmissa kieliversioissa unionin lainsäätäjä on valinnut direktiivin 97/7 4 artiklassa neutraalin muotoilun, jonka mukaan kuluttajalla on ’oltava’ [suomeksi ’kuluttajalle on annettava’] asiaan liittyvät tiedot , se on puolestaan valinnut elinkeinonharjoittajaa velvoittavamman sanan kyseisen direktiivin 5 artiklan 1 kohdassa, jonka mukaan kuluttajan on ’saatava’ vahvistus kyseisistä tiedoista. – –” (123)

Olisi myös tiedostettava, ettei elinkeinonharjoittaja ole vastuussa sähköpostin välitysprosessista. Edellä olevan perusteella 8 artiklan 7 kohdan vaatimukset täyttyvät, jos vahvistusta koskeva sähköpostiviesti lähetetään välittömästi ennen digitaalisen sisällön toimittamista eli ennen suoratoiston tai lataamisen aloittamista.

5. Peruuttamisoikeus

5.1. Peruuttamisen määräajan laskeminen

5.1.1. Johdanto

9 artikla

1. Jollei 16 artiklassa säädettyjen poikkeusten soveltamisesta muuta johdu, kuluttajalla on oikeus perusteluja esittämättä ja ilman, että hänelle koituu muita kustannuksia kuin ne, joista säädetään 13 artiklan 2 kohdassa ja 14 artiklassa, peruuttaa etäsopimus tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehty sopimus 14 päivän kuluessa.

Direktiivin 9 artiklassa annetaan kuluttajalle oikeus peruuttaa 14 päivän kuluessa etäsopimus tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehty sopimus perusteluja esittämättä. Jäsenvaltiot voivat jatkaa 14 päivän peruuttamisaikaa 30 päivään sopimuksissa, jotka tehdään elinkeinonharjoittajan kuluttajan kotiin pyytämättä tekemän käynnin tai elinkeinonharjoittajan järjestämän tutustumiskäynnin yhteydessä ja joiden tarkoituksena tai seurauksena on tuotteiden markkinointi tai myynti kuluttajille. Pyytämättä tehtäviin käynteihin tai tutustumiskäynteihin liittyvien sääntelymahdollisuuksien soveltamista käsitellään 5.9 kohdassa.

Johdanto-osan 41 kappaleessa todetaan, että ”– – kaikki tähän direktiiviin sisältyvät määräajat olisi katsottava ilmaistuiksi kalenteripäivinä . Jos päivinä ilmaistu määräaika on määrä laskea jonkin tapahtuman toteutumisesta tai toimen suorittamisesta lukien, päivää, jonka aikana tapahtuma toteutuu tai toimi suoritetaan, ei olisi luettava kyseiseen määräaikaan.”

Näin ollen säännöksen ilmaisun ”14 päivän / 30 päivän kuluessa” olisi tarkoitettava sitä 14 tai 30 kalenteripäivän ajanjaksoa, joka alkaa tapahtuman toteutumispäivää (eli sopimuksen tekemistä tai tavaroiden toimittamista) seuraavasta päivästä.

—	Jos esimerkiksi tavarat toimitetaan tai palvelusopimus tehdään 1. maaliskuuta, peruuttamisoikeutta olisi käytettävä viimeistään 15. maaliskuuta tai 1 a kohdassa säädetyissä tapauksissa 31. maaliskuuta.

Johdanto-osan 41 kappaleessa todetaan, että direktiiviin sovelletaan neuvoston asetusta (ETY, Euratom) N:o 1182/71 (124). Asetuksessa (3 artiklan 3 kohta) säädetään seuraavaa: ”Kyseisiin määräaikoihin luetaan yleiset vapaapäivät, sunnuntait ja lauantait, jollei niitä nimenomaisesti ole jätetty ulkopuolelle tai jos määräajat on ilmaistu työpäivinä.”

Yleiset vapaapäivät, sunnuntait ja lauantait siis sisältyvät kyseiseen 14 päivän / 30 päivän ajanjaksoon.

Jos peruuttamisen määräaika päättyy yleisenä vapaapäivänä, sunnuntaina tai lauantaina, määräaikaa olisi kuitenkin jatkettava seuraavaan työpäivään, sillä asetuksen 1182/71 3 artiklan 4 kohdassa todetaan seuraavaa: ”Jos muina kuin tunteina ilmaistun määräajan viimeinen päivä on yleinen vapaapäivä, sunnuntai tai lauantai, määräaika päättyy seuraavan työpäivän viimeisen tunnin kuluttua umpeen.”

Luettelot päivistä, jotka jäsenvaltiot ovat määritelleet asetuksessa 1182/71 tarkoitetuiksi yleisiksi vapaapäiviksi, julkaistaan Euroopan unionin virallisessa lehdessä. (125)

—	Jos esimerkiksi romanialaisen kuluttajan kanssa tehdyn sopimuksen 14-päiväinen peruuttamisen määräaika päättyy 25. joulukuuta 2021, määräaikaa olisi jatkettava 27. joulukuuta asti, koska 25. ja 26. joulukuuta on määritelty Romaniassa vuoden 2021 yleisiksi vapaapäiviksi.

Vaikka elinkeinonharjoittajan olisi hyväksyttävä kuluttajan oikeus peruuttaa sopimus jatketun määräajan aikana, hänellä ei ole nimenomaista velvoitetta tiedottaa kuluttajalle, että määräajan jatkaminen on mahdollista (ks. myös direktiivin liitteenä oleva ”Peruuttamisohjeen malli”).

5.1.2. Peruuttamisen määräajan alkamisajankohta

9 artikla

2. Rajoittamatta 10 artiklan soveltamista tämän artiklan 1 kohdassa tarkoitettu peruuttamisen määräaika päättyy 14 päivän kuluttua tai 30 päivän kuluttua tapauksissa, joissa jäsenvaltiot ovat antaneet tämän artiklan 1 a kohdan mukaisia sääntöjä:

(a)	palvelusopimuksen ollessa kyseessä sopimuksen tekopäivästä;

(b)

kauppasopimuksen ollessa kyseessä päivästä, jona kuluttaja tai kuluttajan osoittama kolmas osapuoli, joka ei ole rahdinkuljettaja, on saanut tavarat fyysisesti hallintaansa, tai

i)	jos kuluttaja on tilannut useita tavaroita samassa tilauksessa ja tavarat toimitetaan erikseen, siitä päivästä, jona kuluttaja tai kuluttajan osoittama kolmas osapuoli, joka ei ole rahdinkuljettaja, on saanut viimeisen tavaran fyysisesti hallintaansa;

ii)	jos tavara toimitetaan useassa erässä tai osina, siitä päivästä, jona kuluttaja tai kuluttajan osoittama kolmas osapuoli, joka ei ole rahdinkuljettaja, on saanut viimeisen erän tai osan fyysisesti hallintaansa;

iii)	jos kyseessä on sopimus tavaroiden säännöllisestä toimittamisesta määrätyn ajan kuluessa, siitä päivästä, jona kuluttaja tai kuluttajan osoittama kolmas osapuoli, joka ei ole rahdinkuljettaja, on saanut ensimmäisen tavaran fyysisesti hallintaansa;

(c)	jos kyseessä on sopimus veden, kaasun tai sähkön toimittamisesta, jos niitä ei pidetä kaupan tiettynä tilavuutena tai määrättynä määränä, tai kaukolämmön tai sellaisen digitaalisen sisällön toimittamisesta, jota ei toimiteta aineellisella välineellä, sopimuksen tekopäivästä.

Se, mistä päivästä 14 päivän / 30 päivän peruuttamismääräaika lasketaan alkavaksi, riippuu siitä, onko kyse kauppasopimuksesta, palvelusopimuksesta, digitaalista verkkosisältöä koskevasta sopimuksesta vai yleishyödyllisten palvelujen toimittamista koskevasta sopimuksesta. Direktiivissä säädetään kahdesta määräajan alkamisajankohdasta:

—	sopimuksen tekopäivästä: sovelletaan palvelusopimusten, yleishyödyllisten palvelujen toimittamista koskevien sopimusten ja digitaalista verkkosisältöä koskevien sopimusten ollessa kyseessä

—

päivästä, jona tavarat on saatu fyysisesti hallintaan (toimitus): sovelletaan kauppasopimusten ollessa kyseessä mutta useampien erityissääntöjen mukaisesti, jotka koskevat 1) useita samassa tilauksessa tilattuja tavaroita, jotka toimitetaan erikseen, 2) useassa erässä tai osina toimitettavia tavaroita ja 3) säännöllisesti määrätyn ajan kuluessa toimitettavia tavaroita.

Toimitettavilla tavaroilla peruuttamisen määräaika alkaa sitä päivää seuraavana päivänä, jona kuluttaja tai kuluttajan osoittama toinen henkilö, joka ei ole rahdinkuljettaja, saa tavarat fyysisesti hallintaansa (9 artiklan 2 kohdan b alakohta). Tämä poikkeaa 20 artiklasta, jossa säädetään, että riski siirtyy kuluttajalle, kun tavarat luovutetaan rahdinkuljettajalle, jos kuluttaja on antanut tavaroiden kuljetuksen rahdinkuljettajan tehtäväksi eikä valittu rahdinkuljettaja ollut elinkeinonharjoittajan ehdottamien rahdinkuljettajien joukossa.

Jos toimituksia on enemmän kuin yksi, peruuttamisen määräaika alkaa samassa tilauksessa tilattujen mutta erikseen toimitettujen tavaroiden viimeisen tavaran toimitusta seuraavana päivänä (9 artiklan 2 kohdan b alakohdan i luetelmakohta). Tämä sääntö on perusteltu, koska on kuluttajan oikeutetun edun mukaista, että hän saa kaikki saman tilauksen osat ennen kuin hän päättää tilauksen peruuttamisesta, kun on kyse esimerkiksi

—	päätuotteesta ja lisätarvikkeista, kuten kamerasta ja linssistä

—	sellaisista vaatteista kuin takista ja housuista, jotka on tilattu yhdessä ja jotka on tarkoitettu yhdessä pidettäviksi.

Tällaisissa tapauksissa olisi sovellettava vain yhtä peruuttamisen määräaikaa, joka alkaa viimeisen tavaran toimituspäivää seuraavasta päivästä.

Johdanto-osan 40 kappaleessa todetaan seuraavaa: ”– – kuluttajan olisi voitava käyttää peruutusoikeuttaan ennen kuin hän saa tavarat fyysisesti hallintaansa.” Tällöin mikään ei myöskään estä kuluttajaa kieltäytymästä ottamasta tavaroita hallintaansa.

—	Esimerkiksi tilattuaan tuotteen elinkeinonharjoittaja X:ltä kuluttaja löytää elinkeinonharjoittaja Y:n tekemän, samaa tuotetta koskevan paremman tarjouksen, minkä vuoksi kuluttaja ilmoittaa elinkeinonharjoittaja X:lle, että hän käyttää peruuttamisoikeuttaan, eikä nouda tuotetta postitoimistosta.

5.2. Tietoja peruuttamisoikeudesta

Direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa elinkeinonharjoittaja velvoitetaan toimittamaan tiettyjä tietoja etäsopimusten ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten peruuttamisoikeudesta.

6 artiklan 1 kohta

h)	jos peruuttamisoikeus on olemassa, kyseisen oikeuden käyttämiseen liittyvät ehdot, määräajat ja menettelyt 11 artiklan 1 kohdan mukaisesti, sekä liitteessä I olevassa B osassa vahvistettu malliperuuttamislomake;

i)	tapauksen mukaan tieto siitä, että kuluttajan on vastattava tavaroiden palauttamiskustannuksista peruuttamistapauksessa, ja tieto tavaroiden palauttamiskustannuksista, jos kyse on etäsopimuksista ja tavarat ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä voida palauttaa tavanomaisesti postitse;

j)	ilmoitus siitä, että jos kuluttaja käyttää peruuttamisoikeutta tehtyään 7 artiklan 3 kohdan tai 8 artiklan 8 kohdan mukaisen pyynnön, kuluttajan on maksettava elinkeinonharjoittajalle kohtuulliset kustannukset 14 artiklan 3 kohdan mukaisesti;

k)	jos peruuttamisoikeutta ei anneta 16 artiklan mukaisesti, ilmoitus siitä, että kuluttajalla ei ole peruuttamisoikeutta, tai tapauksen mukaan ilmoitus olosuhteista, joissa kuluttaja menettää peruuttamisoikeutensa; – –

Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan tietojen on oltava selviä ja ymmärrettäviä. Elinkeinonharjoittaja voi 6 artiklan 4 kohdan mukaan käyttää direktiivin liitteessä I olevassa A osassa vahvistettua peruuttamisohjeen mallia antaessaan h–j alakohdassa tarkoitettuja tietoja. Elinkeinonharjoittajan katsotaan täyttäneen kyseiset tiedonantovaatimukset, jos hän on toimittanut kuluttajalle tiedot oikein täytettyinä.

Liitteessä I olevassa A osassa esitetty peruuttamisohjeen malli ei kuitenkaan ole pakollinen. Elinkeinonharjoittaja voi myös muuttaa sanamuotoa ja käyttää esimerkiksi pronominia ”minä” pronominin ”me” sijasta, jos hän on yksityisyrittäjä tai jos hänen tunniste- ja yhteystietonsa esitetään lomakkeen ylätunnisteessa ja niihin viitataan tekstissä.

Jos sitä vastoin sovelletaan 6 artiklan 1 kohdan h alakohdassa tarkoitettua peruuttamisoikeutta, elinkeinonharjoittajan olisi aina toimitettava kuluttajalle liitteessä I olevassa B osassa vahvistettu malliperuuttamislomake, vaikka myös elinkeinonharjoittajan verkkosivustolla tarjottaisiin kuluttajalle mahdollisuus peruuttamisoikeutta koskevan lomakkeen täyttämiseen ja lähettämiseen 11 artiklan 3 kohdan mukaisesti. Malliperuuttamislomakkeen toimittamiseen sovelletaan eri sääntöjä, kun sopimuksia tehdään käyttäen etäviestimiä, joissa on rajoitetusti tilaa tai aikaa 8 artiklan 4 kohdan mukaisesti – ks. 4.2.4 kohta.

Lisäperuuttamislomake, jonka elinkeinonharjoittaja voi halutessaan antaa käyttöön verkkosivustollaan 11 artiklan 3 kohdan mukaisesti, voi olla erilainen kuin kuluttajanoikeusdirektiivin liitteessä I olevassa B osassa vahvistettu malliperuuttamislomake. Jos elinkeinonharjoittaja haluaa kuitenkin pyytää käyttämällään erilaisella sähköisellä lomakkeella kuluttajalta lisätietoja, kuten peruuttamisen syyt, tämäntyyppiset muut kysymykset olisi esitettävä erikseen ja lomake olisi pystyttävä lähettämään vastaamatta niihin.

Kun annetaan tietoja 6 artiklan 1 kohdan h alakohdassa tarkoitetuista määräajoista, jotka koskevat kauppasopimusten peruuttamista 9 artiklan mukaisesti (lukuun ottamatta sopimuksia tavaroiden säännöllisestä toimittamisesta), elinkeinonharjoittaja voi ilmoittaa kuluttajalle, että peruuttamisen määräaika päättyy 14 päivän / 30 päivän kuluttua siitä, kun kuluttaja tai kuluttajan osoittama kolmas osapuoli, joka ei ole rahdinkuljettaja, on saanut tilauksen viimeisen erän tai tavaran fyysisesti hallintaansa, jos tarkkaa toimitustapaa (yksi vai useita toimituksia) ei tiedetä etukäteen.

Jos kyseessä on jokin 16 artiklassa mainittu poikkeus peruuttamisoikeudesta, kuluttajalle olisi ilmoitettava poikkeuksesta 6 artiklan 1 kohdan k alakohdan mukaisesti.

Jos tapaus koskee jotakin ehdottomista poikkeuksista, elinkeinonharjoittajan on ilmoitettava ainoastaan 6 artiklan 1 kohdan k alakohdassa vaaditut tiedot eikä 6 artiklan 1 kohdan h ja i alakohdassa tarkoitettuja tietoja peruuttamisoikeudesta.

—

Esimerkiksi 16 artiklan ensimmäisen kohdan d alakohdassa tarkoitetun poikkeuksen mukaisten tavaroiden, kuten kukkien, tapauksessa ainoastaan 6 artiklan 1 kohdan k alakohdassa vaaditut tiedot ovat merkityksellisiä. Toisin sanoen elinkeinonharjoittajan on ilmoitettava kuluttajalle, että sopimusta ei ole oikeutta peruuttaa, koska kyseiset tavarat todennäköisesti pilaantuvat tai niiden käyttöaika päättyy nopeasti.

Sitä vastoin vain tietyissä olosuhteissa sovellettavia poikkeuksia varten on toimitettava 6 artiklan 1 kohdan k alakohdassa vaaditut tiedot 6 artiklan 1 kohdan h ja j alakohdassa vaadittujen tietojen lisäksi.

—

Esimerkiksi tarjotessaan piilolinssejä tai hammasharjaa, jonka pakkaus on 16 artiklan ensimmäisen kohdan e alakohdassa tarkoitettu sinetöity tavara, elinkeinonharjoittajan olisi ilmoitettava kuluttajalle 6 artiklan 1 kohdan h alakohdassa edellytetyt peruuttamista koskevat ehdot, määräajat jne. Elinkeinonharjoittajan olisi myös ilmoitettava kuluttajalle, että tämä menettää peruuttamisoikeuden terveyden suojeluun ja hygieniaan liittyvistä syistä, jos tavaroiden pakkaus avataan.

Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan i alakohdan mukaan elinkeinonharjoittajan on ilmoitettava sellaisten tavaroiden palauttamiskustannukset, joita ei voida palauttaa tavanomaisesti postitse.

—	Tämä koskee esimerkiksi kookkaita esineitä, kuten huonekaluja tai suuria laitteita (jääkaappeja, pyykinpesukoneita jne.), jotka yleensä toimitetaan ovelta ovelle sen sijaan, että ne jätettäisiin postin toimitettaviksi.

Johdanto-osan 36 kappaleessa todetaan, että tämä tiedonantovaatimus katsotaan täytetyksi esimerkiksi, jos elinkeinonharjoittaja nimeää yhden rahdinkuljettajan (esim. rahdinkuljettajan, jolle tavaran toimittaminen on annettu tehtäväksi) ja yhden hinnan tavaroiden palauttamiselle.

Johdanto-osan 36 kappaleessa todetaan myös, että ”jos elinkeinonharjoittaja ei voi kohtuudella laskea tavaroiden palauttamiskustannuksia etukäteen esimerkiksi siksi, että hän ei tarjoudu järjestämään tavaroiden palautusta itse, elinkeinonharjoittajan olisi ilmoitettava, että kustannukset on maksettava ja että ne voivat olla suuria, sekä esitettävä enimmäiskustannuksista kohtuullinen arvio, joka voisi perustua kustannuksiin, jotka aiheutuivat tavaroiden toimittamisesta kuluttajalle”.

Jos elinkeinonharjoittaja ehdottaa erilaisia toimitustapoja, palauttamiskustannukset voidaan arvioida kuluttajan valitseman toimitustavan kustannusten pohjalta.

—	Jos tavarat esimerkiksi toimitetaan kuluttajan katuosoitteeseen, palauttamiskustannukset voivat perustua kustannuksiin, jotka koskevat tavaroiden noutamista kyseisestä katuosoitteesta.

Palauttamiskustannusten tai niitä koskevan arvion ilmoitusvelvollisuuden ei pitäisi merkitä sitä, että elinkeinonharjoittaja velvoitetaan ilmoittamaan kyseiset tiedot erilaisista palauttamismahdollisuuksista (kuten paketissa kokoamattomana toimitetun huonekalun palauttaminen koottuna).

5.3. Peruuttamisoikeuden käyttö

Direktiivin 11 artiklassa säädetään, että kuluttaja voi peruuttaa sopimuksen joko käyttämällä malliperuuttamislomaketta tai antamalla minkä tahansa muun yksiselitteisen ilmoituksen. Asiaa koskevassa johdanto-osan 44 kappaleessa mainitaan ”tavaroiden palauttaminen selkeällä ilmoituksella varustettuna”: ”– – Kuluttajan olisi kuitenkin voitava tehdä peruutus vapaamuotoisella ilmaisulla , kunhan hänen elinkeinonharjoittajalle osoittamansa ilmoitus, jossa hän ilmoittaa päätöksestään peruuttaa sopimus, on yksiselitteinen. Kirje, puhelu tai tavaroiden palauttaminen selkeällä ilmoituksella varustettuna voisivat täyttää tämän vaatimuksen, mutta todistustaakka peruuttamisesta tämän direktiivin mukaisten määräaikojen kuluessa olisi oltava kuluttajalla. Tästä syystä on kuluttajan etujen mukaista käyttää pysyvää välinettä ilmoitettaessa elinkeinonharjoittajalle sopimuksen peruuttamisesta.”

Siten sopimusta ei pitäisi pystyä peruuttamaan niin, että tavarat pelkästään palautettaisiin ilman selkeää ilmoitusta peruuttamisesta. Kieltäytyminen vastaanottamasta toimitusta tai tavaroiden noutamatta jättäminen postista ei sellaisenaan riittäisi ilmoitukseksi sopimuksen peruuttamisesta. Tällä tavoin direktiivissä varmistetaan, että elinkeinonharjoittaja ei väärin perustein katsoisi paketin palauttamisen merkitsevän sopimuksen peruuttamista, jos pakettia ei ole toimitettu asiakkaalle jostakin teknisestä syystä.

Toisaalta sopimuksen peruuttamista koskevassa kuluttajan ilmoituksessa ei välttämättä ole viitattava peruuttamisoikeuteen juridisin termein.

—	Esimerkiksi ilmoitus, jossa puhutaan sopimuksen ”purkamisesta” tai ”irtisanomisesta” tai käytetään muita vastaavia termejä, olisi katsottava riittävän yksiselitteiseksi, kunhan kuluttaja ja sopimus ovat tunnistettavissa.

Koska peruuttamisoikeuden käyttöön liittyvä todistustaakka on kuluttajalla, johdanto-osan 44 kappaleessa korostetaan, että pysyvän välineen käyttämisestä on hyötyä mahdollisissa riitatapauksissa. Lisäksi todistus ilmoituksen lähettämisestä tarjoaisi luonnollisesti kuluttajalle lisätakeen tapauksensa toteennäyttämiseksi.

—	Kuluttaja voisi esimerkiksi säilyttää kopion lähetetystä sähköpostiviestistä tai kirjatun kirjeen postituskuitista.

5.4. Tietoja koskevat peruuttamisen seuraukset

Kuluttajanoikeusdirektiivin 13 artiklassa vahvistetaan elinkeinonharjoittajan velvollisuudet peruuttamisen yhteydessä. Direktiivillä (EU) 2019/2161 muutettiin kyseistä artiklaa antamalla säännöksiä tietojen käsittelemistä koskevista peruuttamisoikeuden seurauksista.

13 artikla

4. Elinkeinonharjoittajan on noudatettava asetuksen (EU) 2016/679 mukaisesti sovellettavia velvoitteita kuluttajan henkilötietojen suhteen.

5. Elinkeinonharjoittajan on pidättäydyttävä käyttämästä kuluttajan elinkeinonharjoittajan toimittamaa digitaalista sisältöä tai digitaalista palvelua käyttäessään luovuttamaa tai luomaa muuta sisältöä kuin henkilötietoja paitsi silloin kun

a)	tällainen sisältö ei ole käyttökelpoista muuten kuin elinkeinonharjoittajan toimittaman digitaalisen sisällön tai digitaalisen palvelun yhteydessä;

b)	tällainen sisältö liittyy ainoastaan kuluttajan toimintaan elinkeinonharjoittajan toimittamaa digitaalista sisältöä tai digitaalista palvelua käytettäessä;

c)	elinkeinonharjoittaja on yhdistänyt tällaisen sisällön muihin tietoihin, joista sitä ei voida erottaa tai se voidaan erottaa vain kohtuuttomin ponnistuksin; tai

d)	kuluttaja ja muut henkilöt ovat luoneet yhdessä tällaisen sisällön ja muut kuluttajat voivat edelleen käyttää kyseistä sisältöä.

6. Elinkeinonharjoittajan on kuluttajan pyynnöstä annettava kuluttajan saataville kaikki sisältö, pois lukien henkilötiedot, jonka kuluttaja on luovuttanut tai luonut käyttäessään elinkeinonharjoittajan toimittamaa digitaalista sisältöä tai digitaalista palvelua, lukuun ottamatta 5 kohdan a, b tai c alakohdassa tarkoitettuja tilanteita.

7. Kuluttajalla on oltava oikeus saada kyseinen digitaalinen sisältö takaisin maksutta, elinkeinonharjoittajan estämättä, kohtuullisessa ajassa ja yleisesti käytetyssä ja koneellisesti luettavassa tallennusmuodossa. – –

Nämä säännökset ovat samat kuin digitaalista sisältöä koskevan direktiivin 16 artiklan 2–4 kohdassa. Molemmissa käsitellään sopimuksen purkamisen seurauksia: kuluttajanoikeusdirektiivissä käsitellään sopimuksen purkamista peruuttamisoikeuden perusteella, kun taas digitaalista sisältöä koskevassa direktiivissä käsitellään sopimuksen purkamista sopimuksenvastaisuuden vuoksi.

Yleisessä tietosuoja-asetuksessa säädetään sopimuksen purkamisen seurauksista henkilötietojen osalta. Kuluttajanoikeusdirektiivin 13 artiklan (ja digitaalista sisältöä koskevan direktiivin 16 artiklan) uudet säännökset koskevat tietoja, jotka kuluttaja on ladannut tai tuottanut digitaalisen palvelun avulla ja jotka eivät ole henkilötietoja.

Erityisesti kuluttajanoikeusdirektiivin 13 artiklan 6 kohdan mukaan elinkeinonharjoittajan on peruuttamisoikeuden käyttämisen jälkeen toimitettava kuluttajalle tämän pyynnöstä tiedot sopimuksen purkamishetkellä yleisesti käytetyssä, koneellisesti luettavassa tallennusmuodossa.

Jos kuluttajat käyttävät kuluttajanoikeusdirektiivin mukaista peruuttamisoikeuttaan (tai digitaalista sisältöä koskevan direktiivin mukaista sopimuksen purkamista koskevaa oikeussuojakeinoa), tarkoituksena on arvioida yleisen tietosuoja-asetuksen mukaan, tarkoittaako sopimuksen peruuttaminen myös henkilötietojen käsittelyn oikeusperustan peruuttamista. Monissa tilanteissa on hyvin todennäköistä, että kuluttajan ilmoitus peruuttamisoikeuden käyttämisestä ja sopimuksen purkamisesta voidaan tulkita niin, että siihen sisältyy oikeusperustan peruuttaminen, mukaan lukien muuhun henkilötietojen käsittelyyn annetun suostumuksen peruuttaminen, jos se ei ole yleisessä tietosuoja-asetuksessa tarkoitetun sopimuksen täyttämisen kannalta tarpeen. Tällaisessa tilanteessa elinkeinonharjoittajan tai rekisterinpitäjän on arvioitava, onko tällaiselle henkilötietojen muulle käsittelemiselle edelleen pätevä oikeusperusta, kuten lakisääteisen velvoitteen noudattaminen. Jos pätevää oikeusperustaa ei ole, käsittely on lopetettava.

Direktiivillä (EU) 2019/2161 lisättiin kuluttajanoikeusdirektiiviin myös erityissäännöt, jotka koskevat elinkeinonharjoittajan oikeuksia ja kuluttajan velvollisuuksia peruuttamistapauksessa. Nämä 13 artiklan 8 kohdan ja 14 artiklan 2 a kohdan säännökset ovat samat kuin digitaalista sisältöä koskevan direktiivin 16 artiklan 5 kohdan ja 17 artiklan 1 kohdan säännökset.

13 artikla

8. Jos sopimus peruutetaan, elinkeinonharjoittaja voi estää kuluttajaa käyttämästä digitaalista sisältöä tai digitaalista palvelua, erityisesti estämällä tämän pääsyn digitaaliseen sisältöön tai digitaaliseen palveluun tai sulkemalla kuluttajan käyttäjätilin, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 6 kohdan soveltamista.

14 artikla

2 a. Jos sopimus peruutetaan, kuluttajan on pidättäydyttävä käyttämästä digitaalista sisältöä tai digitaalista palvelua ja saattamasta sitä kolmansien osapuolten saataville.

5.5. Tavaroita koskeva peruuttamisoikeus

5.5.1. Useita tavaroita koskevat sopimukset tai vialliset tavarat

Kuluttaja voi haluta peruuttaa osittain useita tavaroita kattavan sopimuksen, jos hän haluaa peruuttaa yhden tai usean tuotteen hankinnan.

Vaikka direktiivissä ei nimenomaisesti säädetä tämäntyyppisestä oikeudesta, siinä ei myöskään estetä elinkeinonharjoittajaa ja kuluttajaa sopimasta sopimuksen osittaisesta peruuttamisesta siten, että kuluttaja palauttaa ainoastaan yhden tavaran tai useita tavaroita, jotka on ostettu yhden tilauksen yhteydessä. Jos tällaisessa tilanteessa tietyn sopimuksen yhteydessä toimitettuihin tavaroihin sisältyy myynninedistämistarkoituksessa toimitettuja tuotteita, elinkeinonharjoittajaa ei pitäisi velvoittaa hyväksymään ainoastaan täydellä hinnalla myytyjen tuotteiden palautusta.

Tilanne on toinen, jos kuluttaja ei ole sopinut lahjan vastaanottamisesta mutta elinkeinonharjoittaja on toimittanut sen. Tällaista lahjaa voidaan pitää tavarana, jota ei ole tilattu, ja siten siihen sovelletaan tällaisia toimituksia koskevia säännöksiä. Sopimattomista kaupallisista menettelyistä annetun direktiivin 2005/29/EY 27 artiklassa ja liitteessä I olevassa 29 kohdassa kielletään ”maksun vaatiminen heti tai myöhemmin elinkeinonharjoittajan toimittamista tuotteista, joita kuluttaja ei ole tilannut, tai tällaisten tuotteiden palautuksen tai säilyttämisen vaatiminen – –”.

Jos kuluttajalle on toimitettu viallinen tuote, joka ei ole sopimuksen mukainen tavarakauppaa koskevassa direktiivissä säädetyllä tavalla, kuluttajan olisi voitava peruuttamisen määräajan kuluessa toimituksesta valintansa mukaisesti joko vaatia oikaisua kyseisen direktiivin mukaisesti tai peruuttaa sopimus.

5.5.2. Tavaroiden palautus

14 artikla

1. Kuluttajan on lähetettävä tai luovutettava tavarat elinkeinonharjoittajalle tai henkilölle, jonka tämä on valtuuttanut vastaanottamaan tavarat, ilman aiheetonta viivytystä ja joka tapauksessa viimeistään 14 päivän kuluttua päivästä, jona kuluttaja on ilmoittanut elinkeinonharjoittajalle päätöksestään peruuttaa sopimus 11 artiklan mukaisesti, paitsi jos elinkeinonharjoittaja on tarjoutunut noutamaan tavarat itse. Määräaikaa on noudatettu, jos kuluttaja lähettää tavarat takaisin ennen kyseisen 14 päivän määräajan päättymistä.

Kuluttaja vastaa vain tavaroiden palauttamisesta johtuvista välittömistä kuluista, paitsi jos elinkeinonharjoittaja on suostunut vastaamaan niistä tai laiminlyönyt ilmoittaa kuluttajalle, että kuluttajan on vastattava niistä.

Jos kyseessä on muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehty sopimus ja jos tavarat on toimitettu kuluttajan kotiin sopimuksentekohetkellä, elinkeinonharjoittajan on noudettava tavarat omalla kustannuksellaan, jos tavarat ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä voida palauttaa tavanomaisesti postitse.

Direktiivin 14 artiklan 1 kohdassa kuluttaja velvoitetaan palauttamaan tavarat elinkeinonharjoittajalle ja lähettämään ne takaisin viimeistään 14 päivän kuluessa päivästä, jona kuluttaja on ilmoittanut elinkeinonharjoittajalle sopimuksen peruuttamisesta. Koska kuluttaja on kuitenkin vastuussa tavaroiden käsittelystä ja niiden arvon vähenemisestä peruuttamisoikeuden voimassaoloaikana (ks. myös 5.5.4 kohta), on kuluttajan etujen mukaista palauttaa tavarat mahdollisimman nopeasti sen sijaan, että hän odottaisi määräajan päättymistä.

Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin sovelletaan poikkeusta. Jos tavarat on toimitettu kuluttajan kotiin sopimuksentekohetkellä, elinkeinonharjoittajan on noudettava omalla kustannuksellaan tavarat, joita ei ”voida palauttaa tavanomaisesti postitse”.

Tämä vaatimus on vastaavasti poikkeus 6 artiklan 1 kohdan i alakohdassa esitetystä yleisestä säännöstä, jonka mukaan elinkeinonharjoittaja velvoitetaan ilmoittamaan kuluttajalle sellaisten tavaroiden palauttamiskustannukset, joita ei ”voida palauttaa tavanomaisesti postitse” (ks. 5.2 kohta).

Kuluttaja maksaa tavaroiden palauttamisesta aiheutuvat välittömät kustannukset, paitsi jos elinkeinonharjoittaja ei ole ilmoittanut kuluttajalle tästä vaatimuksesta 6 artiklan 1 kohdan i alakohdan mukaisesti tai jos elinkeinonharjoittaja on suostunut vastaamaan kustannuksista. Nämä molemmat tiedot sisältyvät myös liitteessä I olevassa A osassa esitettyyn peruuttamisohjeen malliin, jota elinkeinonharjoittaja voi käyttää täyttääkseen velvollisuutensa kuluttajalle ilmoittamisesta. ”Välittömien kulujen” käsitteen ei pitäisi kattaa tavaroiden palauttamiseen liittyviä hallinnollisia kuluja tai käsittely- tai täydennyskuluja, joista elinkeinonharjoittaja vastaa.

Elinkeinonharjoittajan tarjoutuminen ”noutamaan tavarat itse” voi sitoa kuluttajaa ainoastaan, jos elinkeinonharjoittaja on tarjoutunut myös vastaamaan kuluista. Jos näin ei ole ja jos kuluttaja löytää jonkin tunnustetun, palveluntoimittajan tarjoaman edullisemman mutta silti luotettavan palautustavan, direktiivin ei pitäisi velvoittaa kuluttajaa hyväksymään elinkeinonharjoittajan tarjousta tavaroiden noutamisesta.

5.5.3. Kuluttajalta saatujen maksujen palauttaminen

13 artikla

1. Elinkeinonharjoittajan on palautettava kaikki kuluttajalta saadut maksut, tapauksen mukaan toimituskustannukset mukaan luettuina, ilman aiheetonta viivytystä ja joka tapauksessa viimeistään 14 päivän kuluttua päivästä, jona elinkeinonharjoittaja saa tietää kuluttajan päätöksestä peruuttaa sopimus 11 artiklan mukaisesti.

Elinkeinonharjoittajan on suoritettava ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettu maksujen palautus sillä maksuvälineellä, jota kuluttaja käytti alkuperäisessä liiketoimessa, jollei kuluttaja ole nimenomaisesti sopinut toisin ja edellyttäen, että kuluttajalle ei aiheudu maksujen palautuksesta kustannuksia.

2. Sen estämättä, mitä 1 kohdassa säädetään, elinkeinonharjoittajan ei tarvitse palauttaa ylimääräisiä kustannuksia, jos kuluttaja on nimenomaisesti valinnut muun kuin elinkeinonharjoittajan tarjoaman edullisimman vakiotoimitustavan.

3. Elinkeinonharjoittaja voi kauppasopimusten osalta pidättyä maksujen palautuksesta kunnes hän on saanut tavarat takaisin tai kunnes kuluttaja on esittänyt näyttöä siitä, että on lähettänyt tavarat takaisin, sen mukaan kumpi ajankohta on aikaisempi, paitsi jos elinkeinonharjoittaja on tarjoutunut noutamaan tavarat itse.

Direktiivin 13 artiklan 1 kohdassa elinkeinonharjoittaja velvoitetaan palauttamaan maksut ilman aiheetonta viivytystä ja viimeistään 14 päivän kuluttua päivästä, jona kuluttaja ilmoittaa elinkeinonharjoittajalle päätöksestään peruuttaa sopimus.

Kauppasopimusten osalta elinkeinonharjoittaja voi 13 artiklan 3 kohdan nojalla pidättyä maksujen palautuksesta tämän määräajan jälkeen ainoastaan, kunnes hän on saanut tavarat takaisin tai kunnes kuluttaja on ainakin esittänyt näyttöä siitä, että tavarat on lähetetty takaisin.

Jos tavarat tai näyttö saadaan 14 päivän määräajan päätyttyä, elinkeinonharjoittajan olisi palautettava maksut kuluttajalle ilman aiheetonta viivytystä. Se, mikä katsotaan ”aiheettomaksi” viivytykseksi, on arvioitava tapauskohtaisesti; tavanomaisissa olosuhteissa maksujen palautus saisi kuitenkin kestää enintään muutamia työpäiviä.

Vaatimus, jonka mukaan kuluttajan on esitettävä ”näyttöä siitä, että on lähettänyt tavarat takaisin”, on tärkeä, kun sovelletaan 13 artiklan 3 kohtaa. Periaatteessa ”näytön” olisi tarkoitettava vakiintuneen kuljetus- tai postipalvelun tarjoajan antamaa kirjallista ilmoitusta, jossa mainitaan lähettäjä ja vastaanottaja.

Näytön ei periaatteessa tarvitse sisältää kolmannen osapuolen antamaa takuuta siitä, että kyseiset tavarat on tarkastettu ja todennettu. Tämäntyyppiset lisäpalvelut ovat todennäköisesti kalliita, ja ne saattaisivat saada kuluttajan luopumaan peruuttamisoikeuden käytöstä, mikä direktiivissä pyritään nimenomaan estämään (ks. johdanto-osan 47 kappale: ”– – Kuluttajalle peruuttamistapauksessa aiheutuvien velvoitteiden ei tulisi saada kuluttajaa luopumaan peruuttamisoikeuden käyttämisestä.”)

Vaikka 14 artiklan 2 kohdassa elinkeinonharjoittaja oikeutetaan saattamaan kuluttaja vastuuseen tavaroiden arvon alenemisesta, joka on seurausta vääränlaisesta käsittelystä peruuttamisoikeuden kestoaikana, 13 artiklan 3 kohdan nojalla elinkeinonharjoittajan on palautettava maksut kuluttajalle saatuaan näytön siitä, että tavarat on lähetetty takaisin.

Jos kuluttaja hyväksyy elinkeinonharjoittajan tarjouksen tavaroiden noutamisesta tai jos elinkeinonharjoittaja on tarjoutunut noutamaan ne omalla kustannuksellaan, elinkeinonharjoittajalla ei pitäisi olla oikeutta pidättyä maksujen palautuksesta 13 artiklan 3 kohdan nojalla. Tämä kannustaisi elinkeinonharjoittajaa järjestämään tavaroiden palautuksen mahdollisimman nopeasti.

Direktiivin 13 artiklan 1 kohdassa edellytetään nimenomaisesti, että elinkeinonharjoittaja käyttää maksujen palautuksessa samaa maksuvälinettä, jota kuluttaja käytti alkuperäisessä liiketoimessa. Erityisesti elinkeinonharjoittajan on palautettava kuluttajan maksama summa kokonaan maksun valuutassa:

—	Esimerkiksi jos kuluttaja on maksanut 50 euroa elinkeinonharjoittajan pankkitilille, elinkeinonharjoittajan olisi maksettava kuluttajalle takaisin sama summa samoin kuin kuluttajan pankin jälkimmäisestä tilisiirrosta mahdollisesti perimät maksut.

—	Elinkeinonharjoittajan ei kuitenkaan pidä korvata kuluttajan alkuperäisen maksun yhteydessä mahdollisesti suorittamia pankkimaksuja.

—	Jos kuluttajan pankkitili on tietyssä valuutassa mutta maksu ja maksun palautus on suoritettu eri valuutassa, elinkeinonharjoittajan ei pitäisi olla vastuussa mahdollisista menetyksistä, jotka ovat seurausta kuluttajan pankin palautuksen yhteydessä suorittamasta valuutanvaihdosta.

Direktiivin 13 artiklan 1 kohdan nojalla elinkeinonharjoittaja ja kuluttaja voivat myös nimenomaisesti sopia erilaisesta maksutavasta, kuten maksun palauttamisesta sekillä pankkisiirron sijasta tai palautuksen suorittamisesta jossakin muussa valuutassa kuin alkuperäisen maksun valuutassa, edellyttäen, että kuluttajalle ei aiheudu mitään kustannuksia eri maksutavan käyttämisestä:

—

Jos elinkeinonharjoittaja esimerkiksi saa kuluttajan suostumuksen siihen, että maksu palautetaan sekillä pankkisiirron sijasta, elinkeinonharjoittajan on vastattava kuluttajalle mahdollisesti aiheutuvista lisäkuluista, esimerkiksi valuutanvaihto- tai pankkikuluista, jotka ovat seurausta elinkeinonharjoittajan käyttämästä eri maksutavasta.

Johdanto-osan 46 kappaleessa todetaan maksuseteleiden käytöstä seuraavaa: ”Palautusta ei olisi suoritettava maksuseteleillä, ellei kuluttaja ole käyttänyt maksuseteleitä alkuperäisessä liiketoimessa tai nimenomaisesti suostunut niiden käyttöön.”

5.5.4. Kuluttajan vastuu tavaroiden vääränlaisesta käsittelystä

14 artikla

2. Kuluttaja on vastuussa vain sellaisesta tavaroiden arvon alenemisesta, joka on seurausta tavaroiden muusta kuin niiden luonteen, ominaisuuksien ja toimivuuden toteamiseksi tarvittavasta käsittelystä. Kuluttaja ei missään tapauksessa ole vastuussa tavaroiden arvon alenemisesta, jos elinkeinonharjoittaja ei ole antanut tietoja peruuttamisoikeudesta 6 artiklan 1 kohdan h alakohdan mukaisesti. – –

5. Edellä 13 artiklan 2 kohdassa ja tässä artiklassa säädettyä lukuun ottamatta kuluttajalle ei aiheudu vastuita peruuttamisoikeuden käyttämisestä.

Kuten johdanto-osan 47 kappaleessa todetaan, kuluttajat voivat peruuttaa sopimuksen riippumatta siitä, miten tavaroita on käsitelty peruuttamisen määräaikana: ”Jotkut kuluttajat käyttävät peruuttamisoikeuttaan käytettyään tavaraa enemmän kuin olisi tarpeen sen luonteen, ominaisuuksien ja toimivuuden toteamiseksi. Tällöin kuluttajan ei pitäisi menettää peruutusoikeuttaan, mutta hänen olisi vastattava tavaran arvon alenemisesta. – –”.

Tällaisissa tapauksissa kuluttaja on kuitenkin 14 artiklan 2 kohdan mukaan vastuussa ”sellaisesta tavaroiden arvon alenemisesta , joka on seurausta tavaroiden muusta kuin niiden luonteen, ominaisuuksien ja toimivuuden toteamiseksi tarvittavasta käsittelystä”. Johdanto-osan 47 kappaleessa selitetään tätä velvoitetta tarkemmin: ”– –. Tavaran luonteen, ominaisuuksien ja toimivuuden toteamiseksi kuluttajan olisi käsiteltävä sitä ja tarkastettava se samalla tavoin kuin hän voisi tehdä myymälässä . Kuluttajan pitäisi esimerkiksi vain sovittaa vaatetta, ei käyttää sitä. Kuluttajan olisi näin ollen käsiteltävä ja tutkittava tavaraa varoen peruuttamisen määräajan aikana.”

Tavaran arvon alenemisella voidaan tarkoittaa erityisesti puhdistus- ja korjauskuluja ja, jos tavaroita ei enää voida myydä uusina, elinkeinonharjoittajan puolueettomasti perusteltua tulonmenetystä, kun palautetut tavarat joudutaan myymään käytettynä tavarana.

Riitatapauksissa on arvioitava tapauskohtaisesti, onko kuluttaja käyttänyt tavaraa enemmän kuin olisi ollut tarpeen sen luonteen, ominaisuuksien ja toimivuuden toteamiseksi. Hyvänä vertailukohteena voidaan käyttää esimerkiksi sitä, mitä kuluttaja voi tavanomaisesti tehdä hankkiessaan tavaroita fyysisesti liikkeestä:

—	Ennen audio-, video- ja tallennuslaitteiden hankkimista kuluttaja voi yleensä testata kuvan tai äänen laatua.

—	Valmistajan lappuja ei poisteta, kun vaatetta sovitetaan kaupassa.

—	Kuluttaja ei yleensä pysty testaamaan käytännössä kodinkoneita, kuten keittiökoneita, joiden varsinaisesta käytöstä jää väistämättä jälkiä.

—	Kuluttaja ei voi konfiguroida ohjelmistoa tietokoneelle, joten myös laitteiden tehdasasetusten mahdollisesta palauttamisesta aiheutuvat kohtuulliset kulut laskettaisiin tavaroiden arvon alenemiseksi.

—

Kuluttaja voi testata hajuvesiä ja vastaavia kosmeettisia valmisteita, joita voi tavallisesti testata myymälöissä, ilmaisella testerillä, jonka elinkeinonharjoittaja voi sisällyttää tuotteeseen. Tällä tavoin kuluttajat eivät joudu avaamaan valmisteen pakkausta käyttääkseen oikeuttaan varmistaa valmisteen luonne ja ominaisuudet. (Tiettyjä kosmeettisia valmisteita voidaan sinetöidä terveydensuojelu- tai hygieniasyistä – ks. 5.11.4 kohta.)

On otettava huomioon, että tässä yhteydessä tavaroiden toimivuuden toteamisella ei tarkoiteta tarkastusta, jolla varmistettaisiin tavaroiden olevan kaikin puolin virheettömiä. Jos tavara osoittautuu myöhemmässä käytössä vialliseksi, kuluttajaa suojaa tavarakauppaa koskeva direktiivi (EU) 2019/771.

Periaatteessa kuluttajan olisi pystyttävä avaamaan paketti sen sisällön esille saamiseksi, jos samantyyppisiä tavaroita on kaupoissa yleensä esillä pakkaamattomina. Siten pakkaukselle pelkästään avaamisesta aiheutunutta vahinkoa ei tarvitse korvata. Kuitenkin tavaran mahdollinen suojakalvo voidaan poistaa ainoastaan, mikäli se on ehdottoman välttämätöntä tavaran testaamiseksi.

Jos tavara palautetaan ilman alkuperäistä pakkausta (126) (esim. elektronisen laitteen laatikkoa) tai pakkaus on poistettu poikkeavalla tavalla, sen voidaan katsoa alentavan tavaran arvoa.

Euroopan unionin tuomioistuin päätti asiassa C-681/17, slewo, että suojakalvon peittämiin patjoihin ei sovelleta 16 artiklan ensimmäisen kohdan e alakohdassa säädettyä peruuttamisoikeuden poissulkemista, joka koskee terveydensuojelu- tai hygieniasyistä sinetöityjä tavaroita, joiden sinetin kuluttaja on aukaissut. Tuomioistuin katsoi, että patjat voidaan rinnastaa vaatteisiin, joiden sovittamiseen kuluttajalla on nimenomaisesti oikeus. Siksi katsottiin, että patjat, joiden suojakalvon kuluttaja on poistanut ja joita hän on mahdollisesti käyttänyt, sopivat myytäväksi uudelleen ja uuden ostajan käyttöön, jos elinkeinonharjoittaja pystyy saattamaan patjat (tai vaatteet) sellaisiksi, että kolmas voi käyttää niitä uudelleen, ja saattaa ne siis jälleen myyntikelpoisiksi terveyden tai hygienian vaarantumatta esimerkiksi puhdistamalla tai desinfioimalla. (127)

Samalla tuomioistuin viittasi erityisesti käytettyjen patjojen markkinoiden olemassaoloon. (128) Vielä tärkeämpää on, että tuomioistuin viittasi myös kuluttajan vastuuseen tavaroiden arvon alenemisesta, joka on seurausta tavaroiden muusta kuin niiden luonteen, ominaisuuksien ja toimivuuden toteamiseksi tarvittavasta käsittelystä 14 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

Näiden havaintojen perusteella tällainen vastuu voi syntyä, jos patja (tai vaatteet ja vastaavat tavarat) on tarpeen puhdistaa terveydensuojelu- tai hygieniasyistä, jotta se voidaan myydä uudelleen uudelle ostajalle. Vastuu voi syntyä myös silloin, kun tällaisia puhdistettuja tavaroita ei voida myydä uusina tavaroina vaan vain käytettynä tavarana (merkittävästi) alhaisempaan hintaan. Tässä asiassa elinkeinonharjoittaja ei saa johtaa puhdistettujen tavaroiden uutta ostajaa harhaan sen suhteen, ovatko ne uusia vai käytettyjä, koska tämä seikka on tärkeä osa tuotteiden ominaisuuksia myös sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin yhteydessä.

Yhteisöjen tuomioistuin totesi korvatun etämyyntidirektiivin 97/7/EY mukaisesta peruuttamisoikeudesta asiassa C-489/07, Pia Messner (129), antamassaan tuomiossa, että kansallisessa säännöksessä kuluttajalle asetettu toteennäyttämisvelvollisuus siitä, ettei hän ole käyttänyt tavaraa peruuttamisoikeutta koskevan määräajan kuluessa tavalla, joka ylittäisi sen, mikä on tarpeen hänen peruuttamisoikeutensa tarkoituksenmukaiseksi käyttämiseksi, vaikuttaisi kielteisesti peruuttamisoikeuden tehtävään ja tehokkuuteen.

Direktiivin 14 artiklan 5 kohdan mukaan kuluttajalle ei aiheudu vastuuta peruuttamisoikeuden käyttämisestä direktiivissä säädettyä vastuuta lukuun ottamatta. Tältä osin asiassa Messner annetussa tuomiossa vahvistettiin myös, että myyjä ei voi vaatia korvausta siitä, mitä arvoa kuluttaja on saanut tavaran käytöstä ennen sen palauttamista elinkeinonharjoittajalle. (130)

Kuluttajanoikeusdirektiivissä ei säädetä tavaroiden arvon alenemiseen liittyvän kuluttajavastuun soveltamisesta. Etenkään siinä ei määritetä, tarkoitetaanko vastuulla ainoastaan sitä, että elinkeinonharjoittaja voi käynnistää oikeudellisen menettelyn kuluttajaa vastaan, vai sitä, että elinkeinonharjoittaja voi yksipuolisesti syyttää kuluttajaa vahingosta tai alentaa kuluttajalle palautettavan maksun määrää tavaroiden arvon väitetyn alenemisen korvaamiseksi.

Näissä asioissa sovelletaan sen vuoksi 3 artiklan 5 kohdassa tarkoitettua kansallista yleistä sopimusoikeutta. Jäsenvaltiot voivat esimerkiksi myöntää elinkeinonharjoittajille mahdollisuuden alentaa palautettavista tavaroista takaisin maksettavaa summaa ja kattaa näin arvon aleneminen, joka on seurausta tavaroiden vääränlaisesta käsittelystä peruuttamisoikeuden määräajan aikana.

Direktiivin 14 artiklan 2 kohdan mukaan ”kuluttaja ei missään tapauksessa ole vastuussa tavaroiden arvon alenemisesta, jos elinkeinonharjoittaja ei ole antanut tietoja peruuttamisoikeudesta 6 artiklan 1 kohdan h alakohdan mukaisesti”.

Direktiivin 10 artiklan mukaisen tietojen antamisen laiminlyönnin toisena seurauksena on se, että peruuttamisaikaa jatketaan enintään 12 kuukaudella. Tämä merkitsee sitä, että kuluttaja voi peruuttaa sopimuksen melko huomattavan ajan kuluttua ja että hän on kyseisenä aikana voinut tosiasiallisesti käyttää tavaroita olematta millään tavoin vastuussa niiden kulumisesta (ks. myös 5.3 kohta, joka koskee sitä, mitä seurauksia on sillä, että kuluttajille ei ilmoiteta peruuttamisoikeudesta).

Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan h alakohdassa ei säädetä mistään erityisvaatimuksesta, jonka mukaan kuluttajalle olisi ilmoitettava tavaroiden arvon alentumisesta palautusoikeuden käyttämisen yhteydessä. Tavaroiden arvon alentamista koskevat tiedot sisältyvät kuitenkin liitteessä I olevassa A osassa esitettyyn peruuttamisohjeen malliin. Näiden tietojen antaminen voisi olla hyödyllistä sekä kuluttajille että elinkeinonharjoittajille, vaikka elinkeinonharjoittaja ei noudattaisi näitä malliohjeita.

5.5.5. Vastuu palautettaessa tavaroita elinkeinonharjoittajalle

Direktiivissä ei säädetä siitä, kuka on vastuussa tavaroiden tahattomasta vahingoittumisesta tai katoamisesta niiden palauttamisen aikana, kun kuluttaja peruuttaa sopimuksen. Sen vuoksi tästä asiasta on säädettävä myös kansallisessa lainsäädännössä, jossa voidaan esimerkiksi säätää, että kuluttaja on vastuussa tavaroista niiden palauttamisen aikana, sillä vastuu on siirtynyt hänelle tavaroiden toimitusajankohtana 20 artiklan mukaisesti.

Tavaroita palautettaessa kuluttajan olisi periaatteessa huolehdittava kohtuuden rajoissa siitä, että tavarat saapuvat elinkeinonharjoittajalle ja etteivät ne vahingoitu kuljetuksen aikana, ja valittava sitä varten vakiintunut kuljetus- tai postipalvelun tarjoaja.

Riippumatta siitä, onko kuluttaja antanut elinkeinonharjoittajalle nimenomaisen ilmoituksen sopimuksen peruuttamisesta, jos kuluttaja ei ole missään vaiheessa saanut tavaroita fyysisesti hallintaansa esimerkiksi siksi, että hän on kieltäytynyt toimituksen vastaanottamisesta, vastuu tavaroiden katoamisesta tai vahingoittumisesta pysyy elinkeinonharjoittajalla, sillä se ei ole siirtynyt kuluttajalle 20 artiklan mukaisesti.

5.6. Oikeus peruuttaa julkisia palveluja ja yleishyödyllisiä palveluja koskevat sopimukset

5.6.1. Kuluttajan suostumus sopimuksen välittömään suorittamiseen

Kuluttajanoikeusdirektiivin 7 artiklan 3 kohdassa ja 8 artiklan 8 kohdassa säädetään muodollisista vaatimuksista, joita sovelletaan silloin, kun kuluttajat haluavat aloittaa muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen palvelusopimusten tai yleishyödyllisiä palveluja koskevien sopimusten suorittamisen ennen peruuttamisoikeuden voimassaolon päättymistä. Nämä kaksi säännöstä ovat muuten samanlaiset, mutta 7 artiklan 3 kohdassa edellytetään, että elinkeinonharjoittaja edellyttää kuluttajalta pyyntöä välittömästä suorittamisesta pysyvällä välineellä:

7 artiklan 3 kohta ja 8 artiklan 8 kohta

Jos kuluttaja haluaa, että palvelujen toimittaminen tai veden, kaasun tai sähkön, jos niitä ei pidetä kaupan tiettynä tilavuutena tai määrättynä määränä, tai kaukolämmön toimittaminen alkaa 9 artiklan 2 kohdassa säädetyn peruuttamisen määräaikana ja sopimuksessa kuluttajalle asetetaan maksuvelvollisuus, elinkeinonharjoittajan on edellytettävä, että kuluttaja tekee [tällaisen] (*1) nimenomaisen pyynnön [pysyvällä välineellä] (*1) ja pyydettävä kuluttajaa ilmaisemaan hyväksyvänsä, että kuluttajalla ei enää ole peruuttamisoikeutta, kun elinkeinonharjoittaja on täyttänyt sopimuksen kokonaisuudessaan.

Sen vuoksi näitä määräyksiä sovelletaan, jos kuluttaja haluaa, että palvelu tai yleishyödyllinen palvelu alkaa peruuttamista koskevan määräajan aikana. Näiden määräysten ei pitäisi kuitenkaan estää elinkeinonharjoittajaa aktiivisesti ehdottamasta kuluttajalle tällaisen pyynnön esittämistä. Elinkeinonharjoittajaa ei myöskään saisi velvoittaa tarjoamaan tällaista vaihtoehtoa tai hyväksymään kuluttajan pyyntöä.

Direktiivin 14 artiklan 3 kohdan mukaan kuluttaja saa peruuttaa palvelun tai yleishyödyllisen palvelun toimittamisen, vaikka hän olisi nimenomaisesti pyytänyt sitä. Tämä vahvistetaan myös johdanto-osan 50 kappaleessa: ”kuluttajalla olisi oltava peruutusoikeus myös silloin, kun hän on pyytänyt palvelujen suorittamista ennen peruuttamisen määräajan päättymistä”.

Palvelusopimusten osalta kuluttaja menettää kuitenkin 16 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdan nojalla peruuttamisoikeuden, kun palvelu suoritetaan kokonaan, tietyin edellytyksin:

16 artikla

Jäsenvaltiot eivät saa säätää 9–15 artiklan mukaista peruuttamisoikeutta etäsopimusten ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta, jos kyse on

palvelusopimuksista, joiden osalta palvelu on kokonaan suoritettu, ja silloin kun sopimuksessa kuluttajalle asetetaan maksuvelvollisuus, ainoastaan jos sopimuksen täyttäminen on alkanut kuluttajan nimenomaisella ennakkosuostumuksella ja hyväksynnän ilmaisemisella siitä, että hän menettää peruuttamisoikeutensa , kun elinkeinonharjoittaja on täyttänyt sopimuksen kokonaisuudessaan.

Kuluttajanoikeusdirektiivin 7 artiklan 3 kohtaa ja 8 artiklan 8 kohtaa muutettiin direktiivillä (EU) 2019/2161. Tarkistuksella varmistettiin, että ne ovat yhdenmukaisia 16 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdan kanssa. Näin ollen 7 artiklan 3 kohdassa ja 8 artiklan 8 kohdassa on nyt samat kaksi vaatimusta kuin 16 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdassa: 1) kuluttajan välitöntä suoritusta koskeva pyyntö ja 2) kuluttajan hyväksyntä sille, että hänellä ei enää ole peruuttamisoikeutta, kun elinkeinonharjoittaja on täyttänyt sopimuksen kokonaisuudessaan.

Muutoksissa selvennettiin myös, että näitä vaatimuksia sovelletaan ainoastaan maksullisiin palveluihin. Tämä oli tarpeen, koska kuluttajanoikeusdirektiivin soveltamisalaa laajennettiin koskemaan digitaalisten palvelujen alaa 3 artiklan 1 a kohdan mukaisesti. (131)

Jos elinkeinonharjoittaja ei noudata kuluttajan välitöntä suorittamista koskevan pyynnön pyytämistä koskevaa vaatimusta, siitä aiheutuu 14 artiklan 4 kohdan a alakohdassa säädettyjä seurauksia eli kuluttajan oikeus olla maksamatta palvelun tai yleishyödyllisten palvelujen kustannuksia – ks. 5.8 kohta.

Direktiivin 16 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdassa tarkoitettu kuluttajan nimenomainen ennakkosuostumus olisi tulkittava samalla tavoin kuin 7 artiklan 3 kohdassa ja 8 artiklan 8 kohdassa edellytetty nimenomainen pyyntö.

Direktiivin 22 artiklan lisämaksuja koskevien säännösten mukaisesti ilmaisuja ”nimenomainen pyyntö” ja ”nimenomainen ennakkosuostumus” olisi tässä yhteydessä tulkittava siten, että ne edellyttävät kuluttajalta aktiivista toimenpidettä, kuten rastin merkitsemistä ruutuun verkkosivustossa. Ennalta rastitetun ruudun tai erityislausekkeen sisällyttäminen yleisiin sopimusehtoihin ei todennäköisesti täytä tätä vaatimusta. (132)

Kuluttajan nimenomainen suostumus ja hyväksyntä voidaan pyytää ennen sopimuksen tekemistä, sen aikana tai sen jälkeen, kunhan se tapahtuu ennen suorituksen alkamista. Kuluttaja voi ilmaista pyynnön ja hyväksynnän samalla kertaa. Esimerkiksi seuraava sanamuoto voisi täyttää sekä 7 artiklan 3 kohdan ja 8 artiklan 8 kohdan että 16 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdan vaatimukset:

—	– – Pyydän, että palvelusopimus [suoritetaan välittömästi tai suoritetaan tiettynä päivänä tai tietystä päivästä alkaen peruuttamisen määräaikana], ja hyväksyn sen, että menetän sopimuksen peruuttamista koskevan oikeuteni sen jälkeen, kun palvelusopimus on täytetty kokonaisuudessaan.

Kun kyse on muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyistä sopimuksista, joihin sovelletaan 7 artiklan 3 kohtaa, ”pysyvää välinettä” koskeva vaatimus täyttyisi, jos kuluttajan pyyntö ja hyväksyntä tallennettaisiin välineeseen, jonka avulla osapuolet voivat tallentaa tiedot niin, että ne ovat saatavilla myöhempää käyttöä varten ja voidaan toisintaa muuttumattomina (lisätietoja on 4.4 kohdassa). Yleensä riittää, että kuluttaja rastittaa asiaa koskevan ruudun tilausasiakirjassa, jos pyyntö ja hyväksyntä on toisinnettu asianmukaisesti kuluttajalle toimitetussa jäljennöksessä.

5.6.2. Kuluttajan korvausvelvollisuus

14 artikla

3. Jos kuluttaja käyttää peruuttamisoikeutta tehtyään 7 artiklan 3 kohdan tai 8 artiklan 8 kohdan mukaisen pyynnön, hänen on maksettava elinkeinonharjoittajalle määrä, joka on suhteessa saatuun suoritukseen siihen ajankohtaan asti, jona kuluttaja ilmoittaa elinkeinonharjoittajalle peruuttamisoikeuden käytöstä, kun vertauskohtana on sopimukseen sisältyvät suoritukset kokonaisuudessaan. Suhteellinen osuus, joka kuluttajan on maksettava elinkeinonharjoittajalle, lasketaan sopimuksen mukaisen kokonaishinnan perusteella. Jos kokonaishinta on kohtuuton, suhteellinen osuus lasketaan saadun suorituksen markkina-arvon perusteella.

Jos kuluttaja peruuttaa sopimuksen peruuttamisoikeuden määräajan kuluessa pyydettyään palvelun välitöntä suoritusta, 14 artiklan 3 kohdassa edellytetään, että kuluttaja maksaa elinkeinonharjoittajalle määrän, joka on suhteessa saatuun suoritukseen sopimuksen mukaisen kokonaishinnan perusteella:

—	Jos esimerkiksi kuluttaja peruuttaa matkapuhelinpalvelua koskevan sopimuksen käytettyään palvelua 10 päivän ajan, hänen olisi maksettava elinkeinonharjoittajalle kolmasosa kuukausimaksusta (133) sekä kyseisenä aikana mahdollisesti saatujen lisäpalvelujen hinta.

Jos palvelujen toimittaminen kuluttajalle aiheuttaa elinkeinonharjoittajalle kertaluonteisia kuluja, tämä voi ottaa ne huomioon korvausta laskiessaan:

—	Elinkeinonharjoittaja voi esimerkiksi laskea korvaukseen mukaan kulut, jotka liittyvät kiinteitä viestintäpalveluja koskevan sopimuksen yhteydessä suoritettuihin asennustöihin, jotka on toimitettu kuluttajan asuinpaikassa ennen kuin kuluttaja peruuttaa sopimuksen.

Korvauksen olisi kuitenkin perustuttava toimituksen markkina-arvoon, jos kokonaishinta on kohtuuton. Johdanto-osan 50 kappaleessa esitetään hyödyllisiä selityksiä siitä, miten markkina-arvo määritetään: ”– – Suhteellisen osuuden laskennan olisi perustuttava sopimuksessa sovittuun hintaan, ellei kuluttaja osoita, että kokonaishinta itsessään on kohtuuton, jolloin maksettava määrä olisi laskettava suoritetun palvelun markkina-arvon perusteella. Markkina-arvo olisi määritettävä vertaamalla hintaa muiden elinkeinonharjoittajien sopimuksen tekoajankohtana suorittamien vastaavien palvelujen hintaan. – –”

Johdanto-osan 14 kappaleessa viitataan jäsenvaltioiden kohtuuttomia hintoja tai kiskontahintoja koskeviin sääntöihin, jotka saattavat olla merkityksellisiä 14 artiklan 3 kohtaa sovellettaessa.

Unionin tuomioistuin selvensi asiassa C-641/19, PE Digital, että sovellettaessa 14 artiklan 3 kohtaa sen suhteellinen osuuden määrittämiseksi, joka kuluttajan on maksettava elinkeinonharjoittajalle, kun kyseinen kuluttaja peruuttaa sopimuksen sen jälkeen, kun hän on nimenomaisesti vaatinut, että suoritus alkaa sopimuksen peruuttamista koskevan määräajan kuluessa, on lähtökohtaisesti otettava huomioon kyseisessä sopimuksessa sovittu hinta kaikkien sopimuksen kohteena olevien suoritusten osalta ja kyseinen osuus on laskettava aikaan suhteutettuna .

Ainoastaan siinä tapauksessa, että tehdyssä sopimuksessa määrätään nimenomaisesti, että yksi tai useampi suorituksista on toteutettava i) kokonaisuudessaan sopimuksen täyttämisen alussa ja ii) erillisesti maksettavaan hintaan, tällaisen suorituksen osalta sovittu hinta on otettava kokonaisuudessaan huomioon laskettaessa elinkeinonharjoittajalle kyseisen direktiivin 14 artiklan 3 kohdan mukaisesti maksettavaa määrää. (134)

Unionin tuomioistuin selvensi vielä asiassa PE Digital, että elinkeinonharjoittajan vaatiman korvauksen kohtuuttomuuden testaaminen on markkinaperusteista. Kuluttajanoikeusdirektiivin 14 artiklan 3 kohdan, tarkasteltuna sen johdanto-osan 50 kappaleen kanssa, mukaan sen arvioimiseksi, onko kokonaishinta kyseisessä säännöksessä tarkoitetulla tavalla kohtuuton, on otettava huomioon asianomaisen elinkeinonharjoittajan muille kuluttajille samoissa olosuhteissa tarjoaman palvelun hinta ja muiden elinkeinonharjoittajien sopimuksen tekohetkellä tarjoaman vastaavan palvelun hinta. (135)

Myyntisopimuksen yhteydessä toimitetuista palveluista todetaan johdanto-osan 50 kappaleessa seuraavaa: ”– – Jos sopimus koskee sekä tavaroita että palveluja, tavaroihin olisi sovellettava tämän direktiivin säännöksiä tavaroiden palauttamisesta ja palveluihin olisi sovellettava tämän direktiivin säännöksiä korvausjärjestelmästä.”

Peruuttamisoikeuden määräaikana suoritettuja palveluja koskevasta korvausjärjestelmästä säädetään 14 artiklan 3 kohdassa ja 4 kohdan a alakohdassa – ks. myös 5.8.2 kohta. Tilanteissa, joissa palvelu toimitetaan myyntisopimuksen peruuttamisoikeuden määräajan aikana (esim. asennuspalvelu suoritetaan välittömästi tavaran toimituksen jälkeen), elinkeinonharjoittajan olisi saatava kuluttajalta nimenomainen pyyntö siitä, että palvelu suoritetaan peruuttamisoikeuden määräajan aikana, jotta elinkeinonharjoittaja saisi korvauksen palvelusta myös siinä tapauksessa, että kuluttaja peruuttaa kauppasopimuksen:

—

Esimerkiksi etäsopimuksessa tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyssä sopimuksessa voidaan määrätä kodinkoneen toimittamisesta ja asentamisesta. Jos kuluttaja nimenomaisesti pyytää elinkeinonharjoittajaa asentamaan laitteen heti toimituksen jälkeen mutta päättää sen jälkeen peruuttaa sopimuksen peruuttamisoikeuden määräaikana (14 päivän kuluessa toimituksesta), elinkeinonharjoittajalla on oikeus saada korvaus asennuskustannuksista (mahdollisen laitteen arvon alenemisen lisäksi).

Elinkeinonharjoittajan velvollisuus pyytää kuluttajaa ilmaisemaan hyväksyvänsä sen, että kun elinkeinonharjoittaja on suorittanut sopimuksen kokonaisuudessaan, kuluttajalla ei enää ole peruuttamisoikeutta, joka lisättiin 7 artiklan 3 kohtaan ja 8 artiklan 8 kohtaan direktiivillä (EU) 2019/2161, ei koske kauppasopimusten mukaisia palveluita. Tämä velvollisuus koskee ainoastaan palvelusopimuksia, koska ainoastaan palvelusopimuksiin sovelletaan 16 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdassa säädettyä peruuttamisoikeutta koskevaa poikkeusta.

5.7. Oikeus peruuttaa digitaalista verkkosisältöä koskevat sopimukset

Oikeutta peruuttaa digitaalisia palveluja koskevat sopimukset käsitellään edellisessä 5.6 kohdassa, jossa käsitellään palvelusopimuksia yleisellä tasolla.

Digitaalista verkkosisältöä koskevien sopimusten peruuttamisoikeutta koskevista erityisrajoituksista säädetään 16 artiklan ensimmäisen kohdan m alakohdassa.

Direktiivillä (EU) 2019/2161 muutettiin tätä säännöstä lisäämällä siihen kolmas edellytys, joka elinkeinonharjoittajan on täytettävä, jotta kuluttajat voisivat menettää oikeuden peruuttaa sopimus. Tämä vastaa 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan edellytyksiä. Ne koskevat sitä, mitä seurauksia on sillä, että tietoja koskevia tai muodollisia vaatimuksia ei noudateta.

16 artikla

Jäsenvaltiot eivät saa säätää 9–15 artiklan mukaista peruuttamisoikeutta etäsopimusten ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta, jos kyse on

– – m) sellaisen digitaalisen sisällön toimittamista koskevista sopimuksista, jota ei toimiteta aineellisella välineellä, jos sopimuksen täyttäminen on alkanut ja, kun sopimuksessa kuluttajalle asetetaan maksuvelvollisuus, jos:

(i)	kuluttaja on antanut nimenomaisen ennakkosuostumuksensa siihen, että sopimuksen täyttäminen alkaa peruuttamisoikeuden voimassaolon aikana;

(ii)	kuluttaja on ilmaissut hyväksyvänsä, että hän näin ollen menettää peruuttamisoikeutensa; ja

(iii)

elinkeinonharjoittaja on toimittanut vahvistuksen 7 artiklan 2 kohdan tai 8 artiklan 7 kohdan mukaisesti.

Direktiivin 16 artiklan ensimmäisen kohdan m alakohdan tavoite on vastaavanlainen kuin 16 artiklan ensimmäisen kohdan i alakohdassa olevalla säännöllä, jonka nojalla peruuttamisoikeutta ei sovelleta sinetöityihin aineellisiin tietovälineisiin (CD-levyt, DVD-levyt jne.), jos kuluttaja on avannut sinetin. Tämä merkitsee sitä, että kummassakaan näistä tapauksista kuluttajalla ei ole oikeutta ”kokeilla” digitaalista sisältöä peruuttamisoikeuden määräaikana toisin kuin palveluja peruutettaessa (ks. 5.6 kohta).

Näin ollen kuluttaja menettää peruuttamisoikeuden heti sopimuksen suorittamisen alkaessa annettuaan suostumuksensa sekä hyväksyttyään peruuttamisoikeutensa menettämisen, jos elinkeinonharjoittaja on vahvistanut sopimuksen tekemisen. Kuten muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjä sopimuksia koskevassa 7 artiklan 2 kohdassa ja etäsopimuksia koskevassa 8 artiklan 7 kohdassa säädetään, vahvistuksessa on vahvistettava myös kuluttajan nimenomainen ennakkosuostumus ja hyväksyntä (ks. myös sopimuksen vahvistamista koskeva 4.4 kohta).

Suoritus alkaa video- tai äänitiedoston lataamisen tai suoratoiston käynnistyessä. Jos elinkeinonharjoittaja antaa linkin, jonka kautta suoratoisto tai lataus aloitetaan, kuluttaja menettää peruuttamisoikeutensa vasta sen jälkeen, kun hän on aktivoinut kyseisen linkin.

Kuluttajan nimenomainen suostumus ja hyväksyntä voidaan pyytää ennen sopimuksen tekemistä, sen aikana tai sen jälkeen, kunhan se tapahtuu ennen suorituksen alkamista. Kuluttajanoikeusdirektiivin 7 artiklan 2 kohdassa ja 8 artiklan 7 kohdassa edellytetään nimenomaisesti, että sopimuksen vahvistamisen yhteydessä on vahvistettava kuluttajan nimenomainen ennakkosuostumus ja hyväksyntä 16 artiklan ensimmäisen kohdan m alakohdan mukaisesti. Jos siis kuluttaja antaa suostumuksensa välittömään suoritukseen ja hyväksyntänsä sen jälkeen, kun elinkeinonharjoittaja on jo lähettänyt vahvistuksen sopimuksesta, elinkeinonharjoittajan on annettava kuluttajalle erillinen lisävahvistus suostumuksesta ja hyväksynnästä ennen suorituksen alkamista.

”Nimenomainen” suostumus ja peruuttamisoikeuden menettämisen hyväksyminen olisi 16 artiklan ensimmäisen kohdan m alakohdan tarkoituksessa tulkittava samalla tavoin kuin lisäpalveluista maksettavia lisämaksuja koskevassa 22 artiklassa annetuissa säännöissä tarkoitettu nimenomainen suostumus. Sen mukaan kuluttajalta edellytetään aktiivista toimenpidettä, kuten rastin merkitsemistä ruutuun elinkeinonharjoittajan verkkosivustossa. Direktiivin 16 artiklan ensimmäisen kohdan m alakohdan vaatimusten täyttämiseen ei todennäköisesti riitä se, että suostumus ja hyväksyntä annetaan ennalta rastitetulla ruudulla tai hyväksymällä yleiset ehdot.

Kuluttajan nimenomainen suostumus ja hyväksyntä voidaan antaa yhdessä ilmoituksessa, jossa myös annetaan tieto 6 artiklan 1 kohdan k alakohdan mukaisesta peruuttamisoikeudesta poikkeamisesta, esimerkiksi näin:

—	– – Annan suostumukseni siihen, että sopimus suoritetaan välittömästi, ja hyväksyn sen, että menetän sopimuksen peruuttamista koskevan oikeuteni sen jälkeen, kun digitaalisen sisällön lataus tai suoratoisto on alkanut.

Elinkeinonharjoittajan on noudatettava 6 artiklan 1 kohdan h alakohdan mukaisia peruuttamisoikeutta koskevia tiedonantovelvoitteita. Elinkeinonharjoittajan ei tarvitse toimittaa 6 artiklan 1 kohdan h alakohdan mukaisia tietoja, mukaan lukien liitteessä I olevassa B osassa esitetty malliperuuttamislomake, ainoastaan silloin, kun on kyse digitaalista verkkosisältöä koskevista sopimuksista, jotka täytetään välittömästi, jos kuluttaja antaa suostumuksen ja hyväksynnän, joka käynnistää suorituksen.

5.8. Peruuttamissoikeudesta ilmoittamatta jättämisen seuraukset

Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan elinkeinonharjoittajan on toimitettava kuluttajalle ennen sopimuksen tekoa annettavat tiedot selvällä ja ymmärrettävällä tavalla. Erityisesti silloin, kun peruuttamisoikeus on olemassa, 6 artiklan 1 kohdan h alakohdassa edellytetään, että elinkeinonharjoittaja tiedottaa kuluttajalle kyseisen oikeuden käyttöä koskevista ehdoista, määräajasta ja menettelyistä sekä liitteessä I olevassa B kohdassa vahvistetusta malliperuuttamislomakkeesta. (136) Näiden velvoitteiden noudattamatta jättäminen johtaa 10 artiklan 1 kohdan mukaisiin seurauksiin. Artiklassa säädetään peruuttamisoikeuden määräajan pidentämisestä kaikkien sopimusten osalta. Jos elinkeinonharjoittaja ei anna näitä tietoja, määräaikaa pidennetään 12 kuukaudella.

10 artikla

1. Jos elinkeinonharjoittaja ei ole 6 artiklan 1 kohdan h alakohdan mukaisesti antanut kuluttajalle tietoja peruuttamisoikeudesta, peruuttamisen määräaika päättyy 12 kuukauden kuluttua 9 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun alkuperäisen peruuttamisen määräajan päättymisestä.

Direktiivin 10 artiklan 2 kohdassa käsitellään tilannetta, jossa elinkeinonharjoittaja antaa 6 artiklan 1 kohdan h alakohdassa vaaditut tiedot 12 kuukauden kuluessa 9 artiklan 2 kohdan mukaisesti lasketun alkuperäisen määräajan päättymisestä. Tällöin peruuttamisen määräaika päättyy 14 päivän kuluttua päivästä, jona kuluttaja vastaanottaa nämä tiedot.

10 artikla

2. Jos elinkeinonharjoittaja on antanut kuluttajalle tämän artiklan 1 kohdassa säädetyt tiedot 12 kuukauden kuluessa 9 artiklan 2 kohdassa tarkoitetusta päivästä, peruuttamisen määräaika päättyy 14 päivän kuluttua tai tapauksissa, joissa jäsenvaltiot ovat antaneet 9 artiklan 1 a kohdan mukaisia sääntöjä, 30 päivän kuluttua päivästä, jona kuluttaja vastaanottaa nämä tiedot.

5.8.1. Tavaroihin liittyvät seuraukset

Edellä mainitun määräajan pidentämisen lisäksi 14 artiklan 2 kohdassa säädetään, että kuluttajat eivät ole vastuussa tavaroiden arvon alenemisesta, jos elinkeinonharjoittaja ei ole ilmoittanut heille peruuttamisoikeudesta 6 artiklan 1 kohdan h alakohdan mukaisesti.

14 artikla

Kun kyseessä ovat räätälöidyt tai pilaantuvat tavarat (ks. 5.11.2 ja 5.11.3 kohta), joille on myönnetty poikkeus 16 artiklan ensimmäisen kohdan c ja d alakohdan mukaisesta peruuttamisoikeudesta, kuluttajanoikeusdirektiivissä ei säädetä seurauksista sille, että elinkeinonharjoittaja ei noudata 6 artiklan 1 kohdan k alakohdan mukaista vaatimusta toimittaa tieto peruuttamisoikeuden puuttumisesta. Kuitenkin silloin, kun kuluttajalle ei ilmoiteta peruuttamisoikeuden puuttumisesta tällaisessa tilanteessa, kyse voi olla sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevassa direktiivissä 2005/29/EY kielletystä sopimattomasta kaupallisesta menettelystä (harhaanjohtava laiminlyönti), jos kuluttaja tekee ostopäätöksen, jota hän ei olisi muutoin tehnyt.

5.8.2. Palveluihin ja yleishyödyllisiin palveluihin liittyvät seuraukset

Palvelujen (myös digitaalisten palvelujen) ja yleishyödyllisten palvelujen osalta kuluttaja ei 14 artiklan 4 kohdan a alakohdan mukaan ole velvollinen vastaamaan kustannuksista, toisin sanoen kuluttajalla on oikeus joko saada takaisin maksettu summa tai olla suorittamatta maksua, jos elinkeinonharjoittaja ei ole toimittanut vaadittuja tietoja peruuttamisoikeudesta 6 artiklan 1 kohdan h tai j alakohdan mukaisesti tai jos kuluttaja ei ole 7 artiklan 3 kohdan tai 8 artiklan 8 kohdan mukaisesti nimenomaisesti pyytänyt, että palvelun suorittaminen alkaa peruuttamisen määräajan aikana.

14 artikla

4. Kuluttaja ei ole velvollinen maksamaan

sellaisten palvelujen suorittamisesta tai veden, kaasun tai sähkön toimittamisesta, jos niitä ei pidetä kaupan tiettynä tilavuutena tai määrättynä määränä, tai kaukolämmön toimittamisesta, jotka on suoritettu kokonaan tai osittain peruuttamisen määräajan aikana, jos

i)	elinkeinonharjoittaja ei ole toimittanut tietoja 6 artiklan 1 kohdan h tai j alakohdan mukaisesti; tai

ii)	kuluttaja ei ole 7 artiklan 3 kohdan ja 8 artiklan 8 kohdan mukaisesti nimenomaisesti pyytänyt, että palvelun suorittaminen alkaa peruuttamisen määräajan aikana; – –

Näin ollen kuluttaja voi näissä tapauksissa peruuttaa sellaisen palvelusopimuksen tai yleishyödyllisiä palveluja koskevan sopimuksen, jonka suorittaminen on alkanut ja on edelleen käynnissä jatketun 12 kuukauden ajan 9 artiklan 2 kohdan mukaisesti lasketun alkuperäisen peruuttamisen määräajan päättymisestä, eikä hän joudu vastaamaan tarjotuista palveluista aiheutuvista kustannuksista.

Jos elinkeinonharjoittaja ilmoittaa kuluttajalle peruuttamisoikeudesta 12 kuukauden kuluessa 9 artiklan 2 kohdan mukaisesti lasketun alkuperäisen peruuttamisajan päättymisestä, kuluttaja voi peruuttaa sopimuksen 14 päivän kuluessa siitä, kun hän on saanut ilmoituksen, eikä hän joudu vastaamaan suoritetuista palveluista aiheutuvista kustannuksista siihen saakka, kun hänelle on ilmoitettu peruuttamisoikeudesta.

Kuluttaja ei vastaa suoritetuista palveluista aiheutuneista kustannuksista silloinkaan, kun palvelut tai yleishyödylliset palvelut on suoritettu kokonaan ennen peruuttamisoikeuden käyttämistä, ei myöskään 10 artiklan mukaisena jatkettuna määräaikana suoritetuista, paitsi jos elinkeinonharjoittaja on täyttänyt 7 artiklan 3 kohdan tai 8 artiklan 8 kohdan muodolliset vaatimukset, jotka johtavat siihen, että kuluttaja menettää peruuttamisoikeuden 16 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdan mukaisesti (lisätietoja on 5.6.1 kohdassa).

5.8.3. Digitaaliseen verkkosisältöön liittyvät seuraukset

Jos digitaalista verkkosisältöä koskeva sopimus ei täytä jotakin 16 artiklan ensimmäisen kohdan m alakohdassa säädetyistä kolmesta edellytyksestä (ks. 5.7 kohta) ja kuluttaja käyttää peruuttamisoikeutta, sovelletaan 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaa ja kuluttajalla on oikeus joko olla maksamatta vastaanotettua sisältöä tai saada takaisin maksamansa määrät:

14 artikla

4. Kuluttaja ei ole velvollinen maksamaan

[…]

sellaisen digitaalisen sisällön toimittamisesta kokonaisuudessaan tai osittain, jota ei toimiteta aineellisella välineellä, jos

i)	kuluttaja ei ole antanut etukäteen nimenomaista suostumustaan siihen, että suoritus alkaa ennen 9 artiklassa tarkoitetun 14 päivän määräajan päättymistä;

ii)	kuluttaja ei ole saanut ilmoitusta siitä, että antaessaan suostumuksensa hän menettää peruuttamisoikeutensa; tai

iii)	elinkeinonharjoittaja ei ole toimittanut vahvistusta 7 artiklan 2 kohdan tai 8 artiklan 7 kohdan mukaisesti.

5.9. Sopimuksen päättyminen peruuttamisoikeuden käytön jälkeen

12 artikla

Peruuttamisoikeuden käyttäminen lakkauttaa osapuolten velvoitteet

a)	täyttää kyseinen etäsopimus tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehty sopimus; tai

b)	tehdä etäsopimus tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtävä sopimus tapauksissa, joissa kuluttaja on tehnyt tarjouksen.

Direktiivin 12 artiklassa todetaan, että peruuttamisoikeuden käyttäminen lakkauttaa osapuolten velvoitteet täyttää sopimus ja erityisesti kuluttajan velvoitteen suorittaa maksu tai tehdä sopimus, jos kuluttaja on tehnyt tarjouksen.

Tämä sääntö ei kuitenkaan 3 artiklan 2 kohdan mukaan vaikuta muihin tiettyjä aloja säänteleviin EU:n sääntöihin, jotka koskevat sopimuksen purkamista.

—

Esimerkiksi sähkön sisämarkkinoista annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä (EU) 2019/944 (137) ja maakaasun sisämarkkinoista annetussa direktiivissä 2009/73/EY (138) säädetään, että jos asiakas haluaa sopimusehtojen mukaisesti vaihtaa toimittajaa, kyseinen verkonhaltija tai kyseiset verkonhaltijat on saatettava muutos voimaan kolmen viikon kuluessa.

Jos kuluttaja päättää peruuttaa sähkö- tai kaasusopimuksen ja siirtyä uudelle toimittajalle, aikaisemman toimittajan ja kuluttajan sopimus siis sitoo näitä enintään kolmen viikon ajan poikkeuksena 14 artiklan 3 kohdan säännöistä, jotka koskevat ennen peruuttamista saadusta suorituksesta maksettavia korvauksia.

5.10. Liitännäissopimukset

15 artikla

1. Jos kuluttaja käyttää tämän direktiivin 9–14 artiklan mukaisesti oikeuttaan peruuttaa etäsopimus tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehty sopimus, kaikki liitännäissopimukset peruuntuvat automaattisesti ilman, että kuluttajalle koituu mitään kustannuksia tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdassa ja 14 artiklassa tarkoitettuja kustannuksia lukuun ottamatta, sanotun kuitenkaan rajoittamatta kulutusluottosopimuksista 23 päivänä huhtikuuta 2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY 15 artiklan soveltamista.

2. Jäsenvaltioiden on säädettävä tällaisten sopimusten peruuntumista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä.

Direktiivin 2 artiklan 15 kohdan mukaan liitännäissopimuksella tarkoitetaan ”sopimusta, jonka mukaan kuluttaja hankkii etäsopimukseen tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyyn sopimukseen liittyviä tavaroita tai palveluja, jotka elinkeinonharjoittaja tai kolmas osapuoli toimittaa tai suorittaa kyseisen kolmannen osapuolen ja elinkeinonharjoittajan välisen järjestelyn perusteella”, ja joka voi olla esimerkiksi

—	toimitus-, huolto- tai asennussopimus

—	hankinnan rahoittamiseksi tehty vakuutus- ja luottosopimus

—	kaupallinen lisätakuu.

Mahdolliset liitännäiset vakuutus- ja luottosopimukset peruuntuvat 15 artiklan mukaisesti, vaikka ne eivät yleensä kuulukaan direktiivin soveltamisalaan 3 artiklan 3 kohdan d alakohdan nojalla.

Erillisten, toisiinsa liittyvien sopimusten välistä suhdetta olisi arvioitava ja määritettävä, kumpi on pääsopimus ja kumpi liitännäissopimus.

—

Esimerkiksi jos kuluttaja hankkii samalta elinkeinonharjoittajalta erillisten sopimusten perusteella matkapuhelinpalveluja ja älypuhelimen, joka maksetaan erissä palvelun kuukausimaksun yhteydessä, palvelusopimusta olisi pidettävä pääsopimuksena. Tämän ei pitäisi estää kuluttajaa peruuttamasta erikseen ainoastaan liitännäistä myyntisopimusta, vaikka hän säilyttäisi palvelusopimuksen.

Jos liitännäissopimus kuuluu direktiivin soveltamisalaan (esim. toimitusta tai asennusta koskeva sopimus), kuluttajan olisi korvattava elinkeinonharjoittajalle saadun suorituksen kustannukset 13 artiklan 2 kohdan ja 14 artiklan mukaisesti.

Toisaalta jos liitännäissopimus (kuten vakuutus- tai luottosopimus) ei yleensä kuulu direktiivin soveltamisalaan, peruuntumisen seurauksiin sovelletaan jäsenvaltioiden alakohtaisia sääntöjä tai yleisen sopimusoikeuden sääntöjä.

Jäsenvaltiot säätävät liitännäissopimusten peruuntumista koskevat tarkat säännöt. Niissä voidaan esimerkiksi velvoittaa elinkeinonharjoittaja välittämään muille asiaankuuluville elinkeinonharjoittajille tieto siitä, että kuluttaja on ilmoittanut elinkeinonharjoittajalle päätöksestään peruuttaa pääsopimus.

5.11. Poikkeukset peruuttamisoikeudesta

Direktiivin 16 artiklan ensimmäisessä kohdassa luetellaan 13 sopimusta tai tilannetta, joissa kuluttajalla ei ole peruuttamisoikeutta tai joissa hän menettää sen tietyin edellytyksin.

Lisäksi direktiivillä (EU) 2019/2161 otettiin jäsenvaltioille käyttöön kaksi sääntelymahdollisuutta: toinen koskee sopimuksia, jotka on tehty elinkeinonharjoittajan kuluttajan kotiin pyytämättä tekemän käynnin tai elinkeinonharjoittajan järjestämän tutustumiskäynnin yhteydessä, ja toinen tilannetta, jossa kuluttaja on nimenomaisesti pyytänyt käymään luonaan korjaustöiden tekemiseksi.

Tässä yhteydessä on kiinnitettävä erityistä huomiota alla kuvattuihin tilanteisiin tai sopimuksiin. Kokonaan suoritettuja palvelusopimuksia ja digitaalista verkkosisältöä koskevia poikkeuksia käsitellään erikseen 5.6 ja 5.7 kohdassa.

5.11.1. Tavarat tai palvelut, joiden hinta on riippuvainen rahoitusmarkkinoilla tapahtuvista vaihteluista

16 artikla

b)	sellaisten tavaroiden toimittamisesta tai sellaisten palvelujen suorituksesta, joiden hinta on riippuvainen rahoitusmarkkinoilla tapahtuvista vaihteluista, joihin elinkeinonharjoittaja ei voi vaikuttaa ja jotka voivat ilmetä peruuttamisen määräaikana;

Direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 43 kappaleessa selvennettiin, että muista kuin verkkoenergian yksittäisistä toimituksista tehdyt sopimukset olisi jätettävä 16 artiklan ensimmäisen kohdan b alakohdan mukaisen peruuttamisoikeuden ulkopuolelle, sillä sen ”hinta on riippuvainen raaka-aine- tai energiamarkkinoilla tapahtuvista vaihteluista, joihin elinkeinonharjoittaja ei voi vaikuttaa ja jotka voivat ilmetä peruuttamisen määräaikana”.

5.11.2. Kuluttajan vaatimusten mukaisesti tai selvästi henkilökohtaisia tarpeita vastaaviksi valmistetut tavarat

16 artikla

c)	sellaisten tavaroiden toimittamisesta, jotka on valmistettu kuluttajan vaatimusten mukaisesti tai selvästi henkilökohtaisia tarpeita vastaaviksi;

”Kuluttajan vaatimusten mukaisesti valmistettu tavara” määritetään kuluttajanoikeusdirektiivin 2 artiklassa tavaraksi, ”jota ei ole valmistettu etukäteen vaan joka valmistetaan kuluttajan henkilökohtaisen valinnan tai päätöksen perusteella”. Kuluttajanoikeusdirektiivin johdanto-osan 49 kappaleessa mainitaan ”mittatilausverhot” esimerkkinä tavaroista, jotka on valmistettu kuluttajan vaatimusten mukaisesti tai selvästi henkilökohtaisia tarpeita vastaaviksi.

Koska tämä sääntö on poikkeus kuluttajanoikeusdirektiivin yleisestä säännöstä, jolla kuluttajille taataan peruuttamisoikeus etäsopimusten tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten yhteydessä, sitä olisi tulkittava suppeasti.

Siten tämän poikkeuksen piiriin olisi kuuluttava esimerkiksi

—	tavaroiden, joita varten kuluttaja on toimittanut erityisvaatimuksia, kuten kalusteiden mitat tai vaatteen koon

—

tavaroiden, joihin kuluttaja on pyytänyt henkilökohtaisten tarpeidensa mukaisia erityisominaisuuksia, kuten erityisen suunnitelman mukainen erikoisvalmisteinen auto tai tietokoneen erityiskomponentti, joka on hankittava erikseen kyseistä tilausta varten ja joka ei kuulu elinkeinonharjoittajan yleensä tarjoamaan valikoimaan

—	osoitemerkintöjen, joissa on kuluttajan yhteystiedot, tai t-paitojen, joissa on kuluttajan vaatimusten mukainen painatus.

Tässä yhteydessä ”vaatimusten mukaisella” tai ”henkilökohtaisia tarpeita vastaavalla” olisi tarkoitettava sitä, että tavarat ovat periaatteessa ainutlaatuisia ja että ne on valmistettu kuluttajan esittämien ja elinkeinonharjoittajan kanssa sovittujen henkilökohtaisten toiveiden ja vaatimusten mukaisesti.

Sitä vastoin jos kuluttaja ainoastaan valitsee tavaroihin elinkeinonharjoittajan tarjoamia (ennalta määritettyjä) vakio-optioita, ei pitäisi olla mahdollista puhua ”vaatimusten mukaisesta” tai ”henkilökohtaisia tarpeita vastaavasta” tämän määräyksen suppeassa merkityksessä. Näin ollen poikkeusta ei sovellettaisi seuraaviin esimerkkeihin:

—	kun valitaan valmistajan luettelosta tietyn väriset ja tietystä materiaalista valmistetut huonekalut

—	kun valitaan valmistajan luettelosta auto ja sen lisävarusteet

—	kun ostetaan peruselementeistä koostuvia huonekaluja.

Poikkeusta ei myöskään sovelleta palvelusopimuksiin, joiden tulokset ovat aineellisia. Unionin tuomioistuin katsoi asiassa C-208/19, NK (omakotitalohanke), että arkkitehdin ja kuluttajan välistä sopimusta, jonka mukaan viimeksi mainitun on laadittava suunnitelma uuden rakennuksen rakentamiseksi, ei voida pitää kuluttajanoikeusdirektiivin 16 artiklan ensimmäisen kohdan c alakohdan mukaisena. Vaikka suunnitelmat voitaisiin toimittaa aineellisessa muodossa paperilla tai digitaalisena sisältönä, sopimuksen kohteena on henkinen suoritus eli arkkitehdin toteuttama suunnittelu. Sitä seuraava toimitus on vain oheistehtävä. (139)

Unionin tuomioistuimen perusteluissa korostetaan ratkaisevana tekijänä sopimuksen luokittelussa luovan prosessin merkitystä aineellisen tuloksen syntymiselle. Vastaavia perusteluja voitaisiin soveltaa muihin aineettomiin palveluihin (esim. kirjanpitopalvelun tai oikeudellisen neuvonnan tarjoamiseen tai perhetapahtuman kuvaamiseen), joiden tulokset voitaisiin esittää aineellisesti.

Sen sijaan silloin, kun poikkeusta voidaan soveltaa, sellaisten tavaroiden toimittamisesta, jotka on valmistettu kuluttajan vaatimusten mukaisesti tai selvästi henkilökohtaisia tarpeita vastaaviksi, tehtyjen sopimusten peruuttamista koskeva rajoitus on ehdoton eikä ole riippuvainen siitä, onko elinkeinonharjoittaja aloittanut tilauksen toteuttamisen vai ei. Tämä vahvistettiin asiassa C-529/19, Möbel Kraft, annetussa tuomiossa, jossa unionin tuomioistuin totesi, että tämä on ainoa kuluttajanoikeusdirektiivin 16 artiklan ensimmäisen kohdan c alakohdan tulkinta, jolla voidaan varmistaa oikeusvarmuus, joka on yksi direktiivin tavoitteista, kuten sen johdanto-osan 7 ja 40 kappaleessa todetaan. (140) Kuluttajan peruuttamisoikeuden olemassaolo olisi kiistanalainen, jos se riippuisi siitä, mihin vaiheeseen sopimuksen täyttäminen olisi edennyt elinkeinonharjoittajan osalta, mistä kuluttajalle ei pääsääntöisesti anneta tietoja ja mihin hän ei varsinkaan voi vaikuttaa. Tällainen tulkinta ei myöskään olisi sopusoinnussa sen kanssa, että elinkeinonharjoittajalla on velvollisuus antaa selkeät tiedot ennen sopimuksen tekemistä.

5.11.3. Tavarat, jotka voivat pilaantua tai vanhentua nopeasti

16 artikla

d)	sellaisten tavaroiden toimittamisesta, jotka voivat pilaantua tai vanhentua nopeasti;

Kyseisten tavaroiden objektiivinen ominaisuus on se, että ne ”voivat pilaantua tai vanhentua nopeasti”. Edellä d kohdassa tarkoitettuja tavaroita, jotka voivat pilaantua tai vanhentua nopeasti, ovat esimerkiksi

—	elintarvikkeet ja juomat, myös kylmässä säilytettävät, joiden säilyvyysaika on lyhyt

—	ravintoloiden noutoruokatoimitukset

—	tuoreet kukat.

Kun kyseessä on säännöllisiä ravintoloiden noutoruokatoimituksia koskeva tilaussopimus, kuluttaja voi kuitenkin 9 artiklan 2 kohdan b alakohdan iii alakohdan mukaisesti peruuttaa tilauksen tavaroiden säännöllistä toimittamista koskevien peruuttamissääntöjen mukaisesti eli 14 päivän kuluessa ensimmäisen toimituksen vastaanottamisesta.

Kasveilla on luonnostaan rajallinen elinkaari, jonka aikana niiden ominaisuudet säilyvät. Periaatteessa vaatimus jonkin tahon (esim. kuljetuspalveluyrityksen tai kuluttajan) aktiivisista toimista, joiden avulla kasvien ominaisuudet saadaan säilymään, tekee niistä objektiivisesti erilaisia muihin tavaroihin (kuten tekstiileihin tai elektronisiin laitteisiin) verrattuna. Nämä muut tavarat eivät todennäköisesti pilaannu tai vanhene nopeasti, jos ne varastoidaan asianmukaisissa olosuhteissa, ja kuluttajan on vain vältettävä niiden altistamista epätavallisille olosuhteille ennen niiden palauttamista 14 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun vastuun välttämiseksi.

Siksi on tehtävä tapauskohtainen arviointi, jossa otetaan huomioon, miten kasveja on hoidettava, jotta niiden ominaispiirteet säilyvät pidempään, myös silloin, kun kuluttaja palauttaa ne. Näin ollen peruuttamisoikeutta olisi sovellettava vain silloin, kun kyseiset kasvit eivät todennäköisesti pilaannu tai vanhene nopeasti.

5.11.4. Terveydensuojelu- tai hygieniasyistä sinetöidyt tavarat

16 artikla

e)	sellaisten sinetöityjen tavaroiden toimittamisesta, joita ei voida palauttaa terveydensuojelu- tai hygieniasyistä ja joiden sinetti on avattu toimituksen jälkeen;

Jotta tuote laskettaisiin e kohdan nojalla poikkeukseksi, sinettiä olisi käytettävä todellisista terveydensuojelu- tai hygieniasyistä. Sinetti voi olla suojakääre tai -kalvo. Tätä poikkeusta voitaisiin soveltaa esimerkiksi seuraaviin tavaroihin, jos kuluttaja on avannut sinetin tavaran toimituksen jälkeen:

—	kosmeettiset valmisteet, kuten huulipunat

—	hammasharjat, partahöylät ja vastaavat henkilökohtaiset hygieniatarvikkeet.

Unionin tuomioistuimen asiassa C-681/17, slewo, antaman tuomion mukaan tätä poikkeusta ei sovelleta patjoihin. Tuomioistuin totesi erityisesti, että tavaran luonteella voidaan perustella tavaran pakkauksen sinetöinti terveydensuojelu- tai hygieniasyistä ja että näin ollen tällaisen pakkauksen sinetin avaaminen johtaa siihen, että pakkauksessa olevan tavaran terveydensuojeluun ja hygieniaan liittyviä vaatimuksia ei voida enää taata. (141)

Näin ollen peruuttamisoikeudesta voidaan poiketa 16 artiklan e alakohdan nojalla vain, jos pakkauksessa oleva tavara on pakkauksen sinetin avaamisen jälkeen terveydensuojelu- tai hygieniasyistä lopullisesti myyntikelvoton, koska elinkeinonharjoittaja ei voi, vaarantamatta jompaakumpaa näistä edellytyksistä, tavaran luonteen vuoksi toteuttaa toimenpiteitä, joiden avulla se voidaan saattaa uudelleen myyntiin, tai tällaisten toimenpiteiden toteuttaminen on erittäin vaikeaa. (142)

5.11.5. Tavarat, jotka ovat sekoittuneet erottamattomasti muiden tavaroiden kanssa

16 artikla

f)	sellaisten tavaroiden toimittamisesta, jotka ovat toimittamisen jälkeen luonteensa mukaisesti erottamattomasti sekoittuneet muiden tavaroiden kanssa;

Kuluttajanoikeusdirektiivin johdanto-osan 49 kappaleessa mainitaan polttoaineen toimittaminen esimerkkinä sellaisen tavaran toimittamisesta, joka sekoittuu muihin tuotteisiin niin, että sitä ei voi erottaa.

5.11.6. Sopimukset, joissa edellytetään suoritusta määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa

16 artikla

l)	majoituksen tarjoamisesta muuhun kuin asumistarkoitukseen, tavaroiden kuljetuksesta, autonvuokrauspalveluista, ravintolapalveluista tai vapaa-ajanpalveluista, jos sopimus edellyttää suoritusta määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa;

Jotta tätä poikkeusta sovellettaisiin, sopimuksessa olisi ilmoitettava suorituksen määrätty ajankohta tai suoritusaika. Myös tätä sääntöä on tulkittava suppeasti, koska kyseessä on poikkeus. (143) Sitä sovellettaessa olisi sen vuoksi otettava huomioon johdanto-osan 49 kappaleessa ilmoitetut syyt: ”– – Peruuttamisoikeuden myöntäminen kuluttajalle voisi olla epäasianmukaista myös tiettyjen palvelujen osalta, kun sopimuksen tekeminen merkitsee kapasiteetin varaamista sopimuksen täyttämiseksi ja elinkeinonharjoittajan voi olla vaikea löytää tälle kapasiteetille muuta käyttöä, jos peruuttamisoikeutta käytetään. Näin olisi esimerkiksi silloin, kun hotelliin, lomamökkeihin tai kulttuuri- tai urheilutapahtumiin tehdään varauksia.” Siksi 16 artiklan ensimmäisen kohdan l alakohdan mukaista peruuttamisoikeutta ei olisi sovellettava sellaisiin vapaa-ajan toimintaa koskeviin sopimuksiin, joissa ei ole kapasiteettirajoitusta.

Johdanto-osan 49 kappaleessa esitetään seuraavat esimerkit siitä, missä sovelletaan 16 artiklan ensimmäisen kohdan l alakohdassa tarkoitettua poikkeusta:

—	hotelli- ja lomamökkivaraukset

—	kulttuuri- tai urheilutapahtumat ja teatteriesitykset tiettynä päivänä

—	catering-palvelu syntymäpäivänä tai hääjuhlissa tiettynä päivänä.

Vastaavasti ilmaisua ”tavaroiden kuljetus” olisi tulkittava laajasti. Kuluttajansuojasta etäsopimuksissa annettua direktiiviä 97/7/EY koskevassa asiassa C-336/03, easyCar, antamassaan tuomiossa yhteisöjen tuomioistuin totesi, että käsite ”kuljetus” kattaa myös kulkuneuvon antamisen kuluttajan käyttöön. (144) Tämän tulkinnan mukaan kuorma-autojen vuokraaminen tavaroiden kuljettamiseen tiettynä päivänä voisi kuulua 16 artiklan ensimmäisen kohdan 1 alakohdassa tarkoitetun tavaroiden kuljetusta koskevan poikkeuksen soveltamisalaan.

Vaikka 16 artiklan ensimmäisen kohdan l alakohta kattaa tavaroiden kuljetusta koskevat sopimukset, sitä ei sovelleta varastointipalveluihin, vaikka ne suoritettaisiin tiettyinä päivämäärinä.

5.11.7. Kuluttajan pyytämät korjaukset

16 artikla

sopimuksista, joihin liittyen kuluttaja on nimenomaisesti pyytänyt elinkeinonharjoittajaa käymään luonaan kiireellisten korjaus- tai huoltotöiden tekemiseksi. Jos elinkeinonharjoittaja tällaisen käynnin yhteydessä suorittaa muita kuin kuluttajan nimenomaisesti pyytämiä palveluja tai toimittaa muita tavaroita kuin huolto- tai korjaustöiden suorittamiseksi välttämättömiä varaosia, peruuttamisoikeutta sovelletaan näihin muihin palveluihin tai tavaroihin;

Kuluttajanoikeusdirektiivin 16 artiklan ensimmäisen kohdan h alakohdassa säädetty poikkeus peruuttamisoikeudesta koskee kiireellisiä korjaus- tai huoltotöitä.

Muiden kuin kiireellisten korjaustöiden osalta kuluttajilla on peruuttamisoikeus, ja elinkeinonharjoittajien on ilmoitettava heille muun muassa tästä oikeudesta. Jos elinkeinonharjoittajat eivät ole toimittaneet kuluttajille tietoja peruuttamisoikeudesta tai ovat toimittaneet tiedot viipeellä, sovelletaan 10 artiklaa ja 14 artiklan 4 kohdan a alakohtaa. Kuluttajat voivat käyttää peruuttamisoikeuttaan 14 päivän kuluessa sopimuksen tekemisestä. Kuluttaja kuitenkin menettää 16 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdan mukaan peruuttamisoikeuden, kun sopimus on täytetty kokonaisuudessaan. Jotta tätä rajoitusta voitaisiin soveltaa, elinkeinonharjoittajan on hankittava 1) kuluttajan nimenomainen ennakkosuostumus ja 2) kuluttajan hyväksyntä peruuttamisoikeuden menettämiselle, kun sopimus on täytetty kokonaan. Näistä kahdesta edellytyksestä palvelun suorittamisen aloittamiselle ennen peruuttamisoikeuden määräajan päättymistä säädetään muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta 7 artiklan 3 kohdassa ja etäsopimusten osalta 8 artiklan 8 kohdassa.

16 artikla

Jäsenvaltiot voivat säätää, että kuluttaja menettää peruuttamisoikeuden, kun on kyse palvelusopimuksista, joiden osalta palvelu on kokonaan suoritettu ja joihin liittyen kuluttaja on nimenomaisesti pyytänyt elinkeinonharjoittajaa käymään luonaan korjaustöiden tekemiseksi, ja edellyttäen, että palvelun suorittaminen on alkanut kuluttajan nimenomaisella ennakkosuostumuksella ja kun sopimuksessa kuluttajalle asetetaan maksuvelvollisuus.

Tällä direktiivillä (EU) 2019/2161 käyttöön otetulla 16 artiklan kolmannella kohdalla annetulla sääntelymahdollisuudella (145) annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus poiketa 16 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdan mukaisista peruuttamisoikeuden menettämisen edellytyksistä siten, että 16 artiklan kolmannen kohdan soveltamisalaan kuuluvien korjaustöiden osalta riittää, että elinkeinonharjoittaja saa kuluttajalta nimenomaisen ennakkosuostumuksen suorituksen aloittamiseen. Näin ollen elinkeinonharjoittajan ei tässä tapauksessa tarvitse myöskään saada kuluttajalta 7 artiklan 3 kohdan tai 8 artiklan 8 kohdan mukaista vahvistusta peruuttamisoikeuden menettämisestä.

5.12. Pyytämättä tehtäviä käyntejä tai tutustumiskäyntejä koskevat sääntelymahdollisuudet

5.12.1. Johdanto

Direktiivillä (EU) 2019/2161 muutettiin sekä sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevaa direktiiviä että kuluttajanoikeusdirektiiviä antamalla jäsenvaltioille mahdollisuus antaa säännöksiä kuluttajien oikeutettujen etujen suojaamiseksi, kun kyseessä ovat aggressiiviset tai harhaanjohtavat markkinointi- tai myyntimenettelyt elinkeinonharjoittajan kuluttajan kotiin pyytämättä tekemän käynnin tai sellaisen elinkeinonharjoittajan järjestämän tutustumiskäynnin yhteydessä, jonka tarkoituksena tai seurauksena on tuotteiden esitteleminen tai myyminen kuluttajalle. Tällaisten säännösten on oltava oikeasuhteisia, syrjimättömiä ja perusteltuja kuluttajansuojaan liittyvistä syistä. Säännösten perustelut esitetään direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 54–57 kappaleessa, joissa korostetaan toissijaisuusperiaatetta ja täytäntöönpanon helpottamista koskevaa tavoitetta.

Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi sisältää yleisen säännöksen, jonka nojalla jäsenvaltiot voivat antaa oikeasuhteisia, syrjimättömiä ja perusteltuja kansallisia säännöksiä kuluttajien suojelemiseksi aggressiivisilta tai harhaanjohtavilta pyytämättä tehdyiltä käynneiltä ja/tai elinkeinonharjoittajan järjestämiltä tutustumiskäynneiltä (ks. lisätiedot sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin suuntaviivojen 1.1 kohdassa).

Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin yleisen säännöksen lisäksi jäsenvaltiot voivat muutetun kuluttajanoikeusdirektiivin nojalla antaa kansallisia säännöksiä, joissa säädetään suotuisammista peruuttamisoikeutta koskevista säännöistä. Tätä tarkoitusta varten jäsenvaltiot voivat kuluttajanoikeusdirektiivin 9 artiklan 1 a kohdan, 10 artiklan 2 kohdan, 14 artiklan 4 kohdan ja 16 artiklan mukaisesti säätää pidemmästä 30 päivän (14 päivän sijasta) peruuttamisoikeudesta tai poiketa useista voimassa olevista peruuttamisoikeutta koskevista poikkeuksista, kun on kyse pyytämättä tehdyistä käynneistä tai tutustumiskäynneistä.

Kuluttajanoikeusdirektiivin 29 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot ilmoittavat komissiolle viimeistään 28. marraskuuta 2021 peruuttamisoikeuksista poikkeavista kansallisista toimenpiteistä ja mahdollisista myöhemmistä muutoksista eli ilmoitus on annettava erityisenä ilmoituksena, jossa selitetään tarkoin kyseessä olevat kansalliset säännökset, eikä pelkästään osana yleistä ilmoitusta toimenpiteistä, joilla direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä.

5.12.2. Peruuttamisoikeuden määräajan pidentäminen

Direktiivin 9 artiklan 1 a kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat pidentää peruuttamisen määräaikaa 14 päivästä 30 päivään sopimuksissa, jotka tehdään elinkeinonharjoittajan kuluttajan kotiin pyytämättä tekemän käynnin tai sellaisen elinkeinonharjoittajan järjestämän tutustumiskäynnin yhteydessä, jonka tarkoituksena tai seurauksena on tuotteiden esitteleminen tai myyminen kuluttajalle.

9 artikla

1 a. Jäsenvaltiot voivat antaa sääntöjä, joiden mukaisesti 1 kohdassa tarkoitettu 14 päivän pituinen peruuttamisen määräaika pidennetään 30 päivään sopimuksissa, jotka tehdään elinkeinonharjoittajan kuluttajan kotiin pyytämättä tekemän käynnin tai sellaisen elinkeinonharjoittajan järjestämän tutustumiskäynnin yhteydessä, jonka tarkoituksena tai seurauksena on tuotteiden esitteleminen tai myyminen kuluttajalle, kuluttajien oikeutettujen etujen suojaamiseksi, kun kyseessä ovat aggressiiviset tai harhaanjohtavat markkinointi- tai myyntimenettelyt. Tällaisten säännösten on oltava oikeasuhteisia, syrjimättömiä ja perusteltuja kuluttajansuojaan liittyvistä syistä.

Peruuttamisoikeuden määräaikaa koskevaa 6 artiklan 4 kohtaa, 9 artiklan 2 kohtaa, 10 artiklan 2 kohtaa ja 14 artiklan 4 kohtaa muutettiin myös direktiivillä (EU) 2019/2161 siten, että siinä otetaan huomioon kyseisen määräajan mahdollinen pidentäminen 30 päivään.

6 artiklan 4 kohta

4. Tämän artiklan 1 kohdan h, i ja j alakohdassa tarkoitetut tiedot voidaan antaa liitteessä I olevassa A osassa vahvistetun peruuttamisohjeen mallin avulla. Elinkeinonharjoittaja on täyttänyt tämän artiklan 1 kohdan h, i ja j alakohdassa säädetyt tiedonantovaatimukset, jos hän on toimittanut kuluttajalle nämä ohjeet oikein täytettyinä. Viittaukset liitteessä I olevassa A osassa vahvistetussa peruuttamisohjeen mallissa olevaan 14 päivän pituiseen peruuttamisen määräaikaan korvataan viittauksilla 30 päivän pituiseen peruuttamisen määräaikaan tapauksissa, joissa jäsenvaltiot ovat antaneet 9 artiklan 1 a kohdan mukaisia sääntöjä.

9 artiklan 2 kohta

10 artiklan 2 kohta

2. Jos elinkeinonharjoittaja on antanut kuluttajalle tämän artiklan 1 kohdassa säädetyt tiedot 12 kuukauden kuluessa 9 artiklan 2 kohdassa tarkoitetusta päivästä, peruuttamisen määräaika päättyy 14 päivän kuluttua tai tapauksissa, joissa jäsenvaltiot ovat antaneet 9 artiklan 1 a kohdan mukaisia sääntöjä , 30 päivän kuluttua päivästä, jona kuluttaja vastaanottaa nämä tiedot.

14 artiklan 4 kohta

4. Kuluttaja ei ole velvollinen maksamaan

sellaisen digitaalisen sisällön toimittamisesta kokonaisuudessaan tai osittain, jota ei toimiteta aineellisella välineellä, jos

i)	kuluttaja ei ole antanut nimenomaista ennakkosuostumustaan siihen, että sopimuksen täyttäminen alkaa ennen 9 artiklassa tarkoitetun 14 tai 30 päivän määräajan päättymistä;

5.12.3. Poikkeukset peruuttamisoikeutta koskevista poikkeuksista

16 artikla

Jäsenvaltiot voivat kuluttajien oikeutettujen etujen suojaamiseksi aggressiivisten tai harhaanjohtavien markkinointi- tai myyntimenettelyjen osalta poiketa ensimmäisen kohdan a, b, c ja e alakohdan mukaisista peruuttamisoikeuteen tehtävistä poikkeuksista sopimuksissa, jotka tehdään elinkeinonharjoittajan kuluttajan kotiin pyytämättä tekemän käynnin tai sellaisen elinkeinonharjoittajan järjestämän tutustumiskäynnin yhteydessä, jonka tarkoituksena tai seurauksena on tavaroiden tai palvelujen esitteleminen tai myyminen kuluttajalle. Tällaisten säännösten on oltava oikeasuhteisia, syrjimättömiä ja perusteltuja kuluttajansuojaan liittyvistä syistä.

Jäsenvaltiot voivat poiketa seuraavista peruuttamisoikeutta koskevista poikkeuksista sellaisten sopimusten osalta, jotka tehdään elinkeinonharjoittajan kuluttajan kotiin pyytämättä tekemän käynnin tai elinkeinonharjoittajan järjestämän tutustumiskäynnin yhteydessä ja joiden tarkoituksena tai seurauksena on tuotteiden markkinointi tai myynti kuluttajille:

—	palvelusopimuksista, joiden osalta palvelu on kokonaan suoritettu (16 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohta)

—	sellaisten tavaroiden toimittamisesta tai sellaisten palvelujen suorituksesta, joiden hinta on riippuvainen rahoitusmarkkinoilla tapahtuvista vaihteluista, joihin elinkeinonharjoittaja ei voi vaikuttaa ja jotka voivat ilmetä peruuttamisen määräaikana (16 artiklan ensimmäisen kohdan b alakohta)

—	sellaisten tavaroiden toimittamisesta, jotka on valmistettu kuluttajan vaatimusten mukaisesti tai selvästi henkilökohtaisia tarpeita vastaaviksi (16 artiklan ensimmäisen kohdan c alakohta)

—	sellaisten sinetöityjen tavaroiden toimittamisesta, joita ei voida palauttaa terveydensuojelu- tai hygieniasyistä ja joiden sinetti on avattu toimituksen jälkeen (16 artiklan ensimmäisen kohdan e alakohta).

Poikkeus ei välttämättä tarkoita, että peruuttamisoikeutta koskevaa poikkeusta ei sovelleta kokonaan. Se voi myös tarkoittaa voimassa olevan poikkeuksen muuttamista kuluttajalle suotuisammaksi varmistaen samalla, että se on oikeasuhteinen (myös elinkeinonharjoittajien oikeutettujen etujen kannalta), syrjimätön ja perusteltu kuluttajansuojaan liittyvistä syistä.

6. Luovutus

18 artikla

1. Jolleivät osapuolet ole toimitusajasta muuta sopineet, elinkeinonharjoittajan on luovutettava tavara siirtämällä sen fyysinen hallinta tai määräysvalta tavaraan kuluttajalle ilman aiheetonta viivytystä ja viimeistään 30 päivän kuluttua sopimuksen tekemisestä.

2. Jos elinkeinonharjoittaja ei ole täyttänyt velvoitettaan toimittaa tavarat kuluttajan kanssa sovittuna aikana tai 1 kohdassa säädetyssä määräajassa, kuluttajan on pyydettävä häntä tekemään luovutus olosuhteisiin nähden asianmukaisen lisäajan kuluessa. Jos elinkeinonharjoittaja ei luovuta tavaroita tämän lisäajan kuluessa, kuluttajalla on oikeus purkaa sopimus.

Ensimmäistä alakohtaa ei sovelleta kauppasopimuksiin, jos elinkeinonharjoittaja on kieltäytynyt toimittamasta tavaraa tai jos luovutus sovittuna toimitusaikana on olennainen ottaen huomioon kaikki sopimuksen tekemiseen liittyvät olosuhteet tai jos kuluttaja ilmoittaa elinkeinonharjoittajalle ennen sopimuksen tekemistä, että luovutus tiettyyn päivään mennessä tai tiettynä päivänä on olennaista. Jos elinkeinonharjoittaja ei tällaisessa tapauksessa luovuta tavaroita kuluttajan kanssa sovittuna aikana tai 1 kohdassa säädetyssä määräajassa, kuluttajalla on oikeus purkaa sopimus välittömästi.

3. Sopimuksen purkamisen jälkeen elinkeinonharjoittajan on viipymättä palautettava kaikki sopimuksen nojalla maksetut määrät.

4. Sen lisäksi, että sopimus puretaan 2 kohdan mukaisesti, kuluttaja voi turvautua muihin kansallisessa lainsäädännössä säädettyihin oikeuskeinoihin.

Direktiivin 18 artikla koskee ainoastaan kauppasopimuksia, kuten 17 artiklan 1 kohdassa nimenomaan todetaan. Luovutusaikaa koskevat 18 artiklan määräykset liittyvät 5 artiklan 1 kohdan d alakohdassa ja 6 artiklan 1 kohdan g alakohdassa esitettyyn vaatimukseen siitä, että tavaroiden toimittamisen määräaika on ilmoitettava.

Etäsopimuksia ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjä sopimuksia koskevan 6 artiklan 1 kohdan g alakohdan mukaan elinkeinonharjoittajan on ilmoitettava kuluttajalle ”määräaika, johon mennessä elinkeinonharjoittaja sitoutuu toimittamaan tavaran”. Elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta tiedot on 5 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaan toimitettava ”tapauksen mukaan”.

Näin ollen elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyissä sopimuksissa tätä tietoa ei tarvitse ilmoittaa, jos tavarat toimitetaan tai palvelu suoritetaan välittömästi. Elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyissä myyntisopimuksissa tätä tietoa ei tarvitse ilmoittaa myöskään, jos myyjä aikoo toimittaa tavarat 18 artiklan 1 kohdassa säädetyssä 30 päivän määräajassa (ks. myös 3 kohta ennen sopimuksen tekemistä annettavia tietoja koskevista velvoitteista).

On tärkeää panna merkille, että direktiivissä ei ole mitään palvelusopimuksia koskevia erityissääntöjä sellaiseen tilanteeseen, jossa elinkeinonharjoittaja ei ilmoita palvelun suorittamisen määräaikaa. Tämäntyyppisen laiminlyönnin seurauksista voidaan säätää kansallisessa lainsäädännössä.

Jos elinkeinonharjoittaja ei toimita tavaroita sovittuna aikana tai kuluttajalle ilmoitetussa määräajassa, kuluttajan on sovittava elinkeinonharjoittajan kanssa toimitusajan pidentämisestä 18 artiklan 2 kohdan nojalla. Mikäli elinkeinonharjoittaja ei toimita tavaroita ennen lisäajan päättymistä, kuluttajalla on oikeus purkaa sopimus.

Jos ilmoitettu toimitusaika tai oletettu 30 päivän määräaika on kuitenkin olennainen (esim. jos on kyse hääpuvun toimittamisesta – ks. johdanto-osan 52 kappale) mutta elinkeinonharjoittaja ei toimita tavaraa ajoissa, kuluttajalla pitäisi olla oikeus purkaa sopimus välittömästi alun perin sovitun määräajan päätyttyä.

Kansallisessa lainsäädännössä voidaan säätää siitä, miten kuluttajan olisi ilmoitettava elinkeinonharjoittajalle sopimuksen purkamisesta (ks. johdanto-osan 52 kappale).

Direktiivin 18 artiklan 4 kohdan nojalla kansallisessa lainsäädännössä voidaan säätää muista oikeuskeinoista, joihin kuluttaja voi turvautua. Niistä annetaan esimerkkejä johdanto-osan 53 kappaleessa: ”Sen lisäksi, että kuluttajalla on oikeus purkaa sopimus, jos elinkeinonharjoittaja ei ole täyttänyt tämän direktiivin mukaisia tavaran luovutusta koskevia velvoitteitaan, kuluttaja voi sovellettavan kansallisen lainsäädännön mukaisesti turvautua muihin oikeuskeinoihin, kuten myöntää elinkeinonharjoittajalle lisäajan toimitusta varten, vaatia sopimuksen täyttämistä, pidättyä maksamasta ja vaatia vahingonkorvausta.”

Jos sopimus puretaan, elinkeinonharjoittajan on 18 artiklan 3 kohdan mukaan palautettava viipymättä kaikki maksetut määrät. Direktiivissä ei määritetä maksujen palauttamisen määräaikaa. Jos kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välille syntyy riita maksujen palauttamisen ajankohdasta, toimivaltaisten kansallisten elinten ja tuomioistuinten on arvioitava asiaa tapauskohtaisesti. Periaatteessa elinkeinonharjoittajan olisi pystyttävä palauttamaan maksut muutaman työpäivän kuluessa.

7. Vaaranvastuun siirtyminen

20 artikla

Sopimuksissa, joiden mukaan elinkeinonharjoittaja lähettää tavarat kuluttajalle, vastuu tavaroiden katoamisesta tai vahingoittumisesta siirtyy kuluttajalle, kun kuluttaja tai kuluttajan osoittama kolmas osapuoli, joka ei ole rahdinkuljettaja, on saanut tavarat fyysisesti hallintaansa. Riski siirtyy kuitenkin kuluttajalle, kun tavarat luovutetaan rahdinkuljettajalle, jos kuluttaja on antanut tavaroiden kuljetuksen rahdinkuljettajan tehtäväksi eikä valittu rahdinkuljettaja ollut elinkeinonharjoittajan ehdottamien rahdinkuljettajien joukossa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta kuluttajan oikeuksia rahdinkuljettajan suhteen.

Direktiivin 20 artiklan mukaan riski siirtyy kuluttajalle myös silloin, kun tavarat luovutetaan rahdinkuljettajalle, jos kuluttaja on valinnut rahdinkuluttajan eikä elinkeinonharjoittaja ole ehdottanut kyseistä rahdinkuljettajaa.

Kun esimerkiksi verkkokaupasta tai postitse tilattuja tavaroita toimitetaan säännöllisesti, kuluttaja ei useinkaan välittömästi tarkasta toimitettuja tavaroita. Direktiivin mukaan riski siirtyy kuluttajalle silloin, kun hän saa tavarat fyysisesti hallintaansa, riippumatta siitä, onko niitä tarkastettu vikojen havaitsemiseksi. Tavarakauppaa koskevaan direktiiviin (EU) 2019/771 sisältyy kuitenkin vaatimus tavaroiden toimittamisesta virheettöminä. Kyseisen direktiivin 11 artiklassa vahvistetaan säännöt, jotka koskevat todistustaakkaa sopimuksenvastaisuuden suhteen.

8. Maksuvälineen käytöstä aiheutuvat kulut

19 artikla

Jäsenvaltioiden on kiellettävä elinkeinonharjoittajia vaatimasta kuluttajilta tietyn maksuvälineen käytöstä maksuja, jotka ylittävät elinkeinonharjoittajalle tämän välineen käytöstä aiheutuvat kustannukset.

8.1. Johdanto

Direktiivin 19 artiklaa sovelletaan ”maksuvälineiden” käyttöön. Koska ilmaisua ei erikseen määritellä, 19 artiklaa olisi sovellettava kaikkiin maksuvälineisiin, myös käteiseen.

On huomattava, että ”maksupalvelut” kuuluvat sellaisenaan luokkaan ”rahoituspalvelut”, jotka eivät kuulu kuluttajanoikeusdirektiivin 3 artiklan 3 kohdan d alakohdan soveltamisalaan. Siksi direktiivin vaatimuksia ei sovelleta maksupalveluntarjoajiin. Direktiivin 19 artiklan mukainen velvoite ei koske maksupalveluntarjoajia vaan muita elinkeinonharjoittajia, jotka tekevät kuluttajanoikeusdirektiivin soveltamisalaan koskevia sopimuksia kuluttajien kanssa. Säännöksellä kielletään elinkeinonharjoittajia vaatimasta kuluttajilta tietyn maksuvälineen käytöstä maksuja, jotka ylittävät tämän välineen käytöstä normaalisti aiheutuvat kustannukset.

Direktiivin 19 artiklan soveltamisalaa on supistettu merkittävästi tarkistetulla maksupalveludirektiivillä, jota on sovellettu 13. tammikuuta 2018 lähtien. Maksupalveludirektiivin 62 artiklan 4 kohdassa kielletään nimenomaisesti lisämaksut seuraavista:

—

maksuvälineistä, joiden siirtohintoja (146) säännellään korttipohjaisista maksutapahtumista veloitettavista siirtohinnoista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2015/751 (147) nojalla; tämä kielto koskee maksuja, jotka suoritetaan yli 95 prosentissa EU:n korttimarkkinoilla tapahtuvista maksutapahtumista käytettävillä kuluttajan pankki- ja luottokorteilla

—	maksupalvelut, joihin sovelletaan Euroopan parlamentin ja neuvoston antamaa SEPA-asetusta (EU) N:o 260/2012 (148), eli tilisiirrot ja suoraveloitukset euroina.

Näin ollen kuluttajanoikeusdirektiivin 19 artikla on merkityksellinen ainoastaan sellaisten korttien osalta, joita varten ei ole asetettu toimitusmaksujen enimmäistasoa, kuten yrityskorttien ja niin sanottujen kolmen osapuolen maksukorttijärjestelmien korttien, joita ei ole myöntänyt pankki vaan itse järjestelmä, jota voidaan samaan aikaan pitää pankkina, sekä käteismaksujen osalta.

On kuitenkin huomattava, että maksupalveludirektiivin 62 artiklan 5 kohdassa jäsenvaltioille annetaan mahdollisuus kieltää tai rajoittaa lisämaksuja sellaisten maksuvälineiden osalta, jotka eivät kuulu korttipohjaisista maksutapahtumista veloitettavista siirtohinnoista annetun asetuksen soveltamisalaan, kuten edellä mainitut kaupalliset kortit ja kolmen osapuolen järjestelmien myöntämät kortit.

8.2. ”Maksujen” määritelmä

Direktiivin 19 artiklaa olisi sovellettava kaikenlaisiin maksuihin, jotka liittyvät johonkin maksuvälineeseen, riippumatta siitä, miten ne esitetään kuluttajille.

—	Esimerkiksi hallinto-, varaus- tai käsittelykuluiksi kutsuttujen maksujen olisi kuuluttava 19 artiklan soveltamisalaan, jos niitä ei peritä käytettäessä tiettyä maksuvälinettä.

Alennuksia, joita myönnetään kuluttajille tietyn maksuvälineen, yleensä suoraveloituksen, käytöstä, ei olisi automaattisesti pidettävä 19 artiklassa tarkoitettuna maksuna, joka peritään kaikkien muiden käytettävissä olevien maksuvälineiden käytöstä. Tämä johtuu siitä, että ”alennuksen” syynä saattaa olla elinkeinonharjoittajan perustellun edun mukainen pyrkimys kannustaa asiakasta käyttämään tiettyä maksuvälinettä, joka on tehokkaampi elinkeinonharjoittajan liiketoimintarakenteen kannalta. (149)

On kuitenkin mahdollista, että lisämaksuja voitaisiin veloittaa 19 artiklassa tarkoitetussa merkityksessä niin, että saman- tai erityyppisiä alennuksia myönnetään eri maksuvälineille ja alennusjärjestelmän ulkopuolelle jätetään vain yksi tai kaksi maksutapaa. Kunkin alennusjärjestelmän yhteensopivuutta 19 artiklan kanssa olisi arvioitava tapauskohtaisesti.

Direktiivin 19 artiklassa säädetään tietyn maksuvälineen käytöstä perittävistä ”maksuista”. Siinä ei estetä elinkeinonharjoittajaa veloittamasta samoista tavaroista tai palveluista eri hintoja silloin, kun ne myydään eri myyntikanavien kautta:

—	Esimerkiksi konserttilipusta voidaan veloittaa korkeampi hinta suoraan teatterissa ja alempi hinta muissa myyntipaikoissa.

8.3. Elinkeinonharjoittajalle aiheutuvien ”kustannusten” määritelmä

8.3.1. Kauppiaalta veloitettavat palvelumaksut ja muut välittömät kustannukset

Direktiivissä ei määritetä 19 artiklassa tarkoitettuja ”elinkeinonharjoittajalle aiheutuvia kustannuksia” eikä anneta niistä tarkempia tietoja.

Useimmille elinkeinonharjoittajille kauppiaalta veloitettava palvelumaksu (Merchant Service Charge eli MSC) on suurin yksittäinen tekijä korttimaksujen hyväksymisestä aiheutuvissa kustannuksissa. Kauppiaalta veloitettavaan palvelumaksuun sisältyy yleensä

(1)	elinkeinonharjoittajan pankin (vastaanottavan pankin) maksukortin myöntäjälle suorittama toimitusmaksu (150)

(2)	järjestelmän (esim. Visa tai MasterCard) elinkeinonharjoittajan pankilta veloittamat maksut ja

(3)	elinkeinonharjoittajan pankin pidättämä summa kustannusten ja voiton kattamiseksi.

Luottokorttitapahtumissa kauppiaalta veloitetaan palvelumaksuna yleensä tietty prosentti tapahtuman arvosta, kun taas maksukorttitapahtumissa veloitetaan yleensä, joskaan ei aina, kiinteämääräinen maksu. Kauppiaalta veloitettava palvelumaksu vaihtelee huomattavasti elinkeinonharjoittajan liikevaihdon, liiketoimintasektorin ja muiden elinkeinonharjoittajan ominaispiirteiden perusteella.

Lisäksi elinkeinonharjoittaja saattaa joutua maksamaan transaktiomaksuja tai yleisiä maksuja vastaanottavalle pankille tai maksupalvelun välittäjälle.

Maksupalvelujen välittäjät auttavat joitakin vähittäiskauppiaita vastaanottamaan maksuja turvallisesti, ja ne saattavat veloittaa maksutoimintojen tarjoamiseen, petosten havaitsemiseen ja hallinnointiin liittyvistä palveluista ja palveluista, joita yleensä tarjoavat vastaanottajapankit. (151)

8.3.2. Liiketoiminnan harjoittamisen yleiset kustannukset

Elinkeinonharjoittajat vastaavat yleensä muista liiketoiminnan kustannuksista, jotka voivat välillisesti liittyä maksujen vastaanottamiseen tai käsittelyyn käytetyn maksuvälineen perusteella. Tällaiset kulut ovat lähinnä hallinnollisia kustannuksia, laitteiden asentamiseen ja kokoonpanoon liittyviä maksuja sekä petosten ja riskien hallintaan liittyviä kustannuksia.

8.3.3. Maksuvälineen käytöstä veloitettavan maksun perusteeksi hyväksyttävät kustannukset

Ainoastaan maksut, joita elinkeinonharjoittajalta peritään suoraan maksuvälineen käytöstä, olisi katsottava kyseisen maksuvälineen kustannuksiksi 19 artiklassa tarkoitetussa merkityksessä.

Sellaisia elinkeinonharjoittajalle aiheutuvia kustannuksia, jotka voidaan oikeutetusti ottaa huomioon perusteltaessa kuluttajilta veloitettavia maksuja, ovat kauppiaalta veloitettavat palvelumaksut sekä transaktiomaksut tai yleismaksut, jotka maksetaan välittäjille joistakin tai kaikista sellaisista palveluista, joita vastaanottavat pankit yleensä tarjoavat kauppiaille. Tällaisissa tapauksissa välittäjä yleensä hoitaa asiat vastaanottavan pankin kanssa ja toimii vähittäiskauppiaiden yhteyspisteenä sekä veloittaa kyseisistä palveluista vastaanottavan pankin asiaankuuluvia maksuja korkeamman hinnan.

Elinkeinonharjoittajan on päätettävä, ulkoistaako se esimerkiksi seuraavien tehtävien tai palvelujen suorittamisen:

—	myyntipaikan laitteiden, kuten sirukorttien ja pin-koodien käyttöön perustuvien laitteiden, hankinta ja ylläpito

—	petosten seuranta ja PCI DSS -standardien (Payment Card Industry Data Security Standards) noudattamisen varmistaminen petosten ehkäisemiseksi kaikkien keskeisten korttijärjestelmien vaatimusten mukaisesti

—	korttimaksujen käsittelyssä tarvittavan infrastruktuurin kehittäminen ja käyttäminen, kuten maksutoimintojen lisääminen verkkosivustoihin tai puhelinpalveluihin ja

—	henkilöstön koulutus.

Maksulaitteiden sekä petosten havaitsemiseen ja hallinnointiin liittyvien palvelujen (tai vastaavien palvelujen) kustannuksia olisi sen sijaan pidettävä yleisinä liiketoiminnan harjoittamiseen liittyvinä kustannuksina riippumatta siitä, aiheutuvatko ne suoraan elinkeinonharjoittajalle vai onko palvelut ulkoistettu. Jos palvelut ulkoistetaan, niistä veloitetaan yleensä erikseen joko tärkeimpien yleismaksujen tai kauppiaalta veloitettavien palvelumaksujen yhteydessä.

Maksujen ja käteisen käsittely aiheuttaa henkilöstökuluja, joita on vaikea ilmoittaa määrällisesti, sillä ne sisältyvät usein yleisiin hallintokuluihin. Petosten ja riskien hallinnasta aiheutuvat kulut vaihtelevat huomattavasti eri alojen ja elinkeinonharjoittajien välillä. Niiden arvioidaan kuitenkin yleisesti alenevan uusien sähköisten maksutekniikoiden käyttöönoton ansiosta. Koska nämä kulut kuuluvat olennaisesti kuhunkin liiketoimintaan (silloinkin, kun ne johtuvat säännösten noudattamisesta), niitä ei myöskään sisällytetä 19 artiklan mukaiseen tietyn maksuvälineen käytöstä aiheutuvien kulujen käsitteeseen, vaan niiden olisi katsottava kuuluvan liiketoiminnan harjoittamiseen liittyviin yleiskuluihin.

Tämä perustelu koskee erityisesti yrityksiä, jotka myyvät tavaroita tai suorittavat palveluja ainoastaan verkossa ja jotka hyväksyvät vain sähköiset maksuvälineet. Tämäntyyppisissä yrityksissä sähköisten maksujen käsittelystä aiheutuvat henkilöstökulut sekä petosten tai riskien hallinnasta aiheutuvat kustannukset ovat niiden liiketoimintamallin keskeisiä osatekijöitä.

Jos ”kustannusten” käsitteeseen sisällytettäisiin kaikki mahdolliset tekijät, jotka edes välillisesti liittyisivät maksuvälineisiin, tämä vaikeuttaisi 19 artiklan täytäntöönpanoa ja sen toteutumista käytännössä (”effet utile”). Tämä pitää paikkansa, kun otetaan huomioon esimerkiksi, että hallinnollisista kuluista on hyvin vähän tietoa julkisesti saatavilla ja että laitteiden ja asennusten tarkat kustannukset voidaan laskea ainoastaan jakamalla summa tuntemattoman maksutapahtumamäärän kesken. Siksi elinkeinonharjoittajien olisi katettava tällaiset kustannukset tavaroidensa tai palvelujensa hinnalla sen sijaan, että ne perisivät kuluttajilta lisämaksuja maksuvälineen käytöstä.

8.4. Ulkomaan valuutassa suoritettavat maksut

Ulkomaan valuutassa suoritettava käteismaksu on myös ”maksuväline” 19 artiklassa tarkoitetussa merkityksessä. Sen vuoksi valuutan muuntaminen ei saisi olla elinkeinonharjoittajalle keino veloittaa kuluttajalta tosiasiallisesti lisämaksuja, joita ei voida perustella kustannuksilla, jotka tosiasiassa aiheutuvat siitä, että tarjotaan mahdollisuus maksaa ulkomaan valuutalla (erityisesti kustannukset, joita elinkeinonharjoittajalle aiheutuu saadun valuutan vaihtamisesta).

—

Jos esimerkiksi ravintolatoimintaa syrjäisellä alueella harjoittava elinkeinonharjoittaja hyväksyy poikkeuksellisesti matkailijan käteismaksun ulkomaan valuutassa, sovellettava vaihtokurssi voi olla hieman korkeampi kuin todellinen vaihtokurssi, koska sillä katetaan elinkeinonharjoittajan matkasta lähimpään pankkiin aiheutuvat ylimääräiset kulut ja pankin valuutanvaihdosta mahdollisesti perimät maksut.

—	Liian korkean vaihtokurssin soveltaminen edellä mainitussa tapauksessa olisi kuitenkin 19 artiklan vastaista, koska tällaisesta liiketoimesta saadut tulot ylittäisivät lisäkustannukset huomattavasti.

—

Jos sitä vastoin ulkomaan valuutassa suoritetun maksun hyväksyminen kuuluu elinkeinonharjoittajan tavanomaisiin kaupallisiin menettelyihin, hyväksyttäviin kustannuksiin kuuluisivat todennäköisesti vain veloitetut valuutanvaihtokulut. Tällainen tilanne voi olla esimerkiksi ravintolassa, joka sijaitsee alueella, jossa käy usein ulkomaan käteisellä maksavia matkailijoita.

9. Puhelinviestintä

21 artikla

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos elinkeinonharjoittajalla on puhelinlinja, jonka välityksellä häneen saa puhelinyhteyden tehtyyn sopimukseen liittyvissä asioissa, yhteydenotosta elinkeinonharjoittajaan ei aiheudu kuluttajalle perushintaa suurempia kuluja.

Ensimmäinen alakohta ei vaikuta televiestintäpalvelujen tarjoajien oikeuteen veloittaa tällaisista puheluista.

Tämän säännöksen tavoitteena on suojella kuluttajaa lisämaksuilta, jos hän joutuu soittamaan elinkeinonharjoittajalle, jonka kanssa sopimus on tehty, esimerkiksi tehdäkseen valituksen. Tällaisista puheluista ei saa aiheutua kuluttajalle perushintaa suurempia kuluja. Direktiivillä (EU) 2019/2161 muutettiin kuluttajanoikeusdirektiivin 3 artiklan 3 kohdan k alakohtaa, jolla laajennetaan 21 artiklan soveltamisalaa kattamaan myös matkustajaliikenteen palvelut.

Vaikka perushintaa ei kuluttajanoikeusdirektiivissä määritetä täsmällisesti, siinä velvoitetaan elinkeinonharjoittaja varmistamaan, että kuluttaja ei maksa 21 artiklassa tarkoitetuista puheluista enempää kuin pelkät sähköisistä viestintäpalveluista aiheutuvat kustannukset. Tuomioistuin vahvisti tämän asiassa C-568/15 ja totesi, että ”perushinta” vastaa tavanomaisen yhteydenoton vakiokuluja, joihin kuluttajan on varauduttava ja joita koskevia tietoja elinkeinonharjoittajan ei tarvitse antaa kuluttajalle. (152) Toisin sanoen puhelusta ei saa aiheutua suurempia kuluja kuin ne, joita aiheutuu puhelusta lanka- tai matkapuhelinten (maantieteelliseen) standardinumeroon.

Myös ei-maantieteelliset numerot, jotka yleensä sisältyvät sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien kiinteän kuukausihinnan kattamiin puhepaketteihin, sekä numerot, joista veloitetaan korkeintaan yhtä suuri hinta kuin maantieteellisten numeroiden puheluista, ovat esimerkkejä numeroista, joista veloitetaan perushinta.

Sen sijaan numerointialueet, joihin tavallisesti sovelletaan erityishinnoittelua, eivät todennäköisesti täytä perushintaa koskevaa vaatimusta. Tavallisesti käyttäjät (elinkeinonharjoittajat) voivat käyttää niin kutsuttuja lisämaksullisia Premium Rate Service (PRS) -palvelunumeroita, joiden avulla ne voivat rahoittaa puhelinpalvelujen kustannukset kokonaan tai osittain tai saada näistä puheluista lisätuloja televiestintäoperaattorien kanssa sovitun tulojen jaon kautta. Käytännössä PRS-numeroihin soitettavista puheluista ei hyvin todennäköisesti peritä perushintaa. Samalla tuomioistuin selvensi asiassa C-568/15 myös sitä, että niin kauan kuin perushintaa koskevaa sääntöä noudatetaan, ei ole merkitystä, saako elinkeinonharjoittaja tällaisista puheluista voittoa. (153)

Vaikka 21 artiklassa rajoitetaan puheluista aiheutuvia kuluja, hinta, joka eri kuluttajilta tosiasiassa veloitetaan tämän elinkeinonharjoittajalle 21 artiklassa tarkoitetuista syistä soittamista puheluista, vaihtelee siten edelleen sen mukaan, minkä sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajan palveluja käytetään.

Kuluttajanoikeusdirektiivissä tarkoitettua ”perushinnan” käsitettä ei pitäisi ymmärtää niin, että se velvoittaisi elinkeinonharjoittajat käyttämään niin kutsuttuja ilmaispuhelupalveluita, jotka ovat yleensä soittajalle maksuttomia. Sitä ei pitäisi myöskään tulkita niin, että elinkeinonharjoittaja velvoitettaisiin valitsemaan tietty televiestintäpalvelujen tarjoaja tai siirtymään matkapuhelinpalvelusta kiinteän puhelinverkon palveluun tai päinvastoin.

Direktiivin 21 artiklan ei pitäisi vaikuttaa olemassa oleviin eroihin niiden hintojen välillä, joita televiestintäpalvelujen tarjoajat veloittavat kotimaan puheluista, kansainvälisistä puheluista ja matkapuhelimien verkkovierailuista. Siten kuluttaja, joka soittaa jossakin toisessa jäsenvaltiossa olevalle myyjälle, saattaa joutua maksamaan puhelusta enemmän kuin kyseisen elinkeinonharjoittajan kotimaiset asiakkaat.

Unionin tuomioistuimen asiassa C-332/17, Starman (154), antama tuomio koskee tilannetta, jossa elinkeinonharjoittaja antaa kuluttajilleen 21 artiklassa tarkoitettuja tarkoituksia varten sekä numeron, johon voi soittaa perushinnalla, että lyhytnumeron, johon matkapuhelimella soittamisesta veloitetaan perushintaa kalliimpi hinta. Tuomioistuin katsoi, että myös tällaisessa tilanteessa 21 artikla estää elinkeinonharjoittajaa veloittamasta kuluttajalta perushintaa kalliimpaa hintaa. Tätä sovelletaan 21 artiklassa esitetyistä syistä, vaikka elinkeinonharjoittaja olisi ilmoittanut kuluttajalle ymmärrettävällä ja helposti saatavalla tavalla vaihtoehtoisen perushintaisen puhelinnumeron olemassaolosta mutta kuluttaja olisi silti vapaaehtoisesti päättänyt käyttää toista numeroa:

”[D]irektiivin 2011/83 21 artiklan ensimmäistä kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että jos elinkeinonharjoittaja on antanut kaikkien asiakkaidensa käyttöön yhden tai useamman lyhytnumeron, joka on hinnaltaan perushintaa korkeampi, kyseisen elinkeinonharjoittajan kanssa sopimuksen tehneet kuluttajat maksavat perushintaa korkeamman hinnan, kun he ottavat mainittuun elinkeinonharjoittajaan yhteyttä puhelimitse sopimukseen liittyvissä asioissa.” (155)

Vaikka kuluttaja olisikin (vahingossa) käyttänyt vaihtoehtoista puhelinnumeroa, jonka hinta on korkeampi kuin ”perushintaisen” numeron, kuluttajalla on kuitenkin oikeus maksaa kyseisestä puhelusta ainoastaan ”perushinta”. Jotta voidaan varmistaa 21 artiklassa säädetyn oikeuden käyttö tällaisessa tapauksessa, kuluttajalla on oltava käytettävissään asianomaisen jäsenvaltion kansallisen lainsäädännön mukaiset asianmukaiset oikeussuojakeinot eli mahdollisuus vaatia korvausta maksamastaan perushinnan ylittävästä hinnasta.

Tuomioistuimen tuomiossa ei sinänsä kielletä elinkeinonharjoittajia käyttämästä erityyppisiä numeroita muihin kuin 21 artiklassa tarkoitettuihin tarkoituksiin, esimerkiksi varausten tekemiseen. Tällöin elinkeinonharjoittajien olisi kuitenkin erityisesti varmistettava, että kuluttajat käyttävät oikeaa numeroa eli numeroa, josta veloitetaan perushinta, kun he soittavat 21 artiklassa tarkoitettujen syiden vuoksi.

10. Lisämaksut

22 artikla

Ennen kuin kuluttaja tulee sidotuksi sopimukseen tai tarjoukseen, elinkeinonharjoittajan on pyydettävä kuluttajan nimenomainen suostumus kaikkiin lisämaksuihin, jotka eivät sisälly elinkeinonharjoittajan pääasiallisesta sopimusvelvoitteesta sovittuun vastikkeeseen. Jos elinkeinonharjoittaja ei ole hankkinut kuluttajan nimenomaista suostumusta vaan on päätellyt sen käyttämällä oletusvalintoja, jotka kuluttajan on hylättävä välttääkseen lisämaksun, kuluttajalla on oikeus saada tällainen maksu takaisin.

Direktiivin 3 artiklan 3 kohdan k alakohdan nojalla myös matkustajaliikenteen palveluihin sovelletaan 22 artiklaa, jossa kielletään toimittamasta ylimääräisiä tavaroita tai lisäpalveluja ja veloittamasta niistä ennalta rastitettujen ruutujen perusteella. Lisäksi kieltoa sovelletaan riippumatta siitä, kuuluuko kyseinen lisäpalvelu itsessään yleensä direktiivin soveltamisalaan. Direktiivin 22 artiklassa kielletyt ennalta rastitetut ruudut voivat koskea esimerkiksi

—	pikatoimitusta tai huoltosopimusta tietotekniikkalaitteita ostettaessa

—	vakuutussopimusta lentolipun oston yhteydessä.

11. Täytäntöönpanon valvonta

11.1. Julkisoikeudellinen ja yksityisoikeudellinen täytäntöönpano

Jäsenvaltioiden on 23 artiklan mukaisesti huolehdittava, että käytettävissä on riittävät ja tehokkaat keinot, jotta direktiivin säännöksiä noudatetaan kuluttajien edun edellyttämällä tavalla.

23 artikla

1. Jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että tämän direktiivin noudattamisen varmistamiseksi on olemassa riittävät ja tehokkaat keinot.

2. Edellä 1 kohdassa tarkoitettuja keinoja voivat olla säännökset, joiden nojalla yhdellä tai useammalla seuraavista kansallisessa lainsäädännössä määritellyistä elimistä on mahdollisuus viedä asia kansallisen lainsäädännön mukaisesti tuomioistuimen tai toimivaltaisen hallinnollisen viranomaisen käsiteltäväksi sen varmistamiseksi, että tämän direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä annettuja kansallisia säännöksiä noudatetaan:

a)	julkiset elimet tai niiden edustajat;

b)	kuluttajajärjestöt, joilla on oikeutettu intressi suojella kuluttajia;

c)	elinkeinoelämän järjestöt, joilla on oikeutettu intressi toimia asiassa.

Useissa kuluttajanoikeusdirektiivin säännöksissä säädetään suorista oikeussuojakeinoista, joita voidaan käyttää, jos elinkeinonharjoittaja ei noudata kyseisiä velvoitteita. Kuluttajanoikeusdirektiivin 6 artiklan 6 kohdassa, 10 artiklassa, 18 artiklan 2 kohdassa ja 22 artiklassa säädetään kuluttajia koskevista erityisistä oikeussuojakeinoista, kun taas 21 artiklassa kielletään elinkeinonharjoittajaa pyytämästä kuluttajalta sopimuksen jälkeisistä puhelintiedusteluista korkeampaa kuin ”perushintaa” ja 27 artiklassa vapautetaan kuluttaja vastasuoritusvelvollisuudesta, kun on kyse toimituksista tai suorituksista, joita ei ole tilattu. Kuten kuluttajanoikeusdirektiivin johdanto-osan 14 kappaleessa todetaan, se ei vaikuta sopimusoikeuden alalla annettuun kansalliseen lainsäädäntöön sellaisten sopimusoikeudellisten näkökohtien osalta, joita ei säännellä tällä direktiivillä, mukaan lukien kansallinen lainsäädäntö, joka liittyy yleisiin sopimuksia koskeviin oikeuskeinoihin. Näin ollen jäsenvaltiot voivat säätää kansallisessa lainsäädännössään sopimuksia koskevista lisäoikeussuojakeinoista.

Kuluttajat voivat käyttää tällaisia oikeussuojakeinoja yksittäisillä toimilla. Lisäksi kuluttajien yhteisten etujen suojaamiseksi nostettavista edustajakanteista annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2020/1828 (156) on otettu käyttöön kaikissa jäsenvaltioissa mahdollisuus valvoa sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin noudattamista edustajakanteiden avulla. Tällaisia kanteita voisivat nostaa oikeutetut yksiköt, jotka hakevat kielto- ja hyvitystoimenpiteitä asianomaisten kuluttajien puolesta. (157)

11.2. Soveltaminen kolmansien maiden elinkeinonharjoittajiin

Kuluttajanoikeusdirektiivin soveltamista EU:n ulkopuolisiin elinkeinonharjoittajiin säännellään sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EY) N:o 864/2007 (158), jäljempänä ’Rooma II -asetus’, ja sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista annetulla asetuksella (EY) N:o 593/2008, jäljempänä ’Rooma I -asetus’. Rooma I- ja Rooma II -asetusta sovelletaan siviili- tai kauppaoikeudellisiin riita-asioihin. Kuluttajanoikeusdirektiivissä säädetään sekä sopimukseen perustumattomista velvoitteista (erityisesti mm. ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja koskevista vaatimuksista ja ennalta rastitettujen ruutujen kieltämisestä) että sopimusvelvoitteista (erityisesti peruuttamisoikeudesta, tavaroiden toimittamista koskevista säännöistä ja sopimuksen vahvistamisesta).

Sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin, erityisesti kuluttajanoikeusdirektiivin mukaisiin, ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja koskeviin vaatimuksiin, sovelletaan Rooma II -asetuksen määritelmän mukaan lakia, jota sovellettaisiin sopimukseen, jos se olisi tehty. (159) Siksi sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavan lain määrittämisessä käytetään samoja perusteita kuin sopimusvelvoitteisiin siviili- ja kauppaoikeuden alalla Rooma I -asetuksen mukaisesti. Tämä tarkoittaa, että sopimusvelvoitteisiin ja sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettava laki on sama, ellei osapuolten välillä ole toisin sovittu. Lain valintaa koskeviin sopimuksiin sovelletaan kuitenkin Rooma I- ja Rooma II -asetuksissa säädettyjä rajoituksia.

Rooma I -asetuksen 6 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaan silloin, kun kuluttaja tekee sopimuksen toisessa maassa sijaitsevan elinkeinonharjoittajan kanssa, joka suuntaa millä tahansa tavalla kaupallista toimintaa kuluttajan asuinmaahan, sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jossa kuluttajan asuinpaikka yleensä on. Käsitettä ”suunnata” kaupallista tai ammattitoimintaa kuluttajan maahan selitetään tarkemmin näiden ohjeiden 3.1.8 kohdassa.

Rooma I -asetuksen 6 artiklan 2 kohdan mukaan silloin, kun osapuolet ovat valinneet sovellettavaksi eri lain, kuluttaja ei voi valinnan johdosta menettää asuinmaansa säännösten antamaa suojaa, joista osapuolet eivät voi sopimuksin poiketa.

Kuluttajanoikeusdirektiivin mukaiset oikeudet ja velvollisuudet muodostavat pakottavat säännökset, koska 25 artiklassa säädetään, että kuluttaja ei voi luopua oikeuksista, jotka kuuluvat hänelle niiden kansallisten toimenpiteiden perusteella, joilla tämä direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä. Näin ollen silloin, kun kolmannen maan elinkeinonharjoittajan kohteina ovat yhden tai useamman EU:n jäsenvaltion kuluttajat, kyseisen elinkeinonharjoittajan on noudatettava kuluttajanoikeusdirektiivin vaatimuksia, erityisesti ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja koskevia vaatimuksia ja oikeutta peruuttaa sopimus.

11.3. Seuraamukset

Kuluttajanoikeusdirektiivin 24 artikla koskee seuraamuksia niiden kansallisten säännösten rikkomisesta, joilla direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä. Jäsenvaltioiden on sen 1 kohdan mukaisesti säädettävä seuraamuksista, joita sovelletaan kuluttajanoikeusdirektiivin nojalla annettujen kansallisten säännösten rikkomiseen. Siinä jätetään jäsenvaltioiden tehtäväksi päättää käytettävissä olevien seuraamusten tyypistä ja määrittää seuraamusten määräämistä koskevat menettelyt, kunhan seuraamukset ovat tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia.

Seuraamuksia koskevat säännöt poikkeavat edellä mainituista yksittäisten kuluttajien sopimusoikeudellisia oikeussuojakeinoja koskevista säännöistä ja täydentävät niitä.

Direktiivillä (EU) 2019/2161 lisättiin 24 artiklaan lisävaatimuksia. Ensinnäkin siinä esitetään ei-tyhjentävä ohjeellinen luettelo seuraamusten soveltamisperusteista (2 kohta). Toiseksi siinä vahvistetaan täsmällisemmät säännöt (3 ja 4 kohta), jotka koskevat sakkoja sellaisista vakavista rajatylittävistä rikkomuksista, joihin sovelletaan kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/2394 (160) mukaisia koordinoituja täytäntöönpanotoimia.

Direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 15 kappaleessa kannustetaan jäsenvaltioita harkitsemaan ”kuluttajien yleisen edun ja muiden suojattujen yleisten etujen suojan parantamista” sakoista saatavien tulojen kohdentamisessa.

Lisäksi 5 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot ilmoittavat komissiolle seuraamuksia koskevista kansallisista säännöistä ja niiden mahdollisista myöhemmistä muutoksista. Näin ollen ilmoitus on annettava erityisenä ilmoituksena, jossa selitetään tarkoin kyseessä olevat kansalliset säännökset, eikä pelkästään osana yleistä ilmoitusta toimenpiteistä, joilla direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä.

11.3.1. Seuraamusten määräämisen perusteet

Direktiivin 24 artiklan 2 kohdassa esitetään luettelo kuudesta ei-tyhjentävästä ja ohjeellisesta perusteesta, jotka jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten ja tuomioistuinten on otettava huomioon seuraamuksia määrätessään. Niitä sovelletaan ”tarvittaessa” rikkomuksiin sekä kotimaassa että rajatylittävissä tilanteissa:

24 artikla

2. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että seuraamuksia määrättäessä otetaan tarvittaessa huomioon seuraavat ei-tyhjentävät ja ohjeelliset perusteet:

a)	rikkomuksen luonne, vakavuus, laajuus ja kesto;

b)	elinkeinonharjoittajan kuluttajille aiheutuneen vahingon lieventämiseksi tai korjaamiseksi toteuttamat toimet;

c)	elinkeinonharjoittajan mahdolliset aiemmat rikkomukset;

d)	elinkeinonharjoittajan rikkomuksen vuoksi saamat taloudelliset edut tai välttämät tappiot, jos asiaa koskevat tiedot ovat saatavilla;

e)	elinkeinonharjoittajalle muissa jäsenvaltioissa samasta rikkomuksesta määrätyt seuraamukset rajatylittävissä tapauksissa, joissa tiedot tällaisista seuraamuksista ovat saatavilla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) 2017/2394 perustetun mekanismin kautta;

f)	mahdolliset muut tapauksen olosuhteisiin sovellettavat raskauttavat tai lieventävät tekijät.

Direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 7 kappaleessa selitetään joitakin perusteita. Johdanto-osan 8 kappaleessa selvennetään, että ne ”eivät välttämättä ole merkityksellisiä päätettäessä jokaisen rikkomuksen seuraamuksista, erityisesti kun kyse on muista kuin vakavista rikkomuksista”. Lisäksi ”[j]äsenvaltioiden olisi otettava huomioon myös muut seuraamusten määräämiseen sovellettavat yleiset oikeusperiaatteet, kuten kaksoisrangaistavuuden kiellon periaate”.

Rikkomuksen tahallisuus on olennaista a ja f alakohdassa vahvistettujen perusteiden soveltamisen kannalta. Tahallisuus ei kuitenkaan ole välttämätön edellytys seuraamusten määräämiselle rikkomistapauksissa.

Edellä mainitussa c alakohdassa vahvistettu peruste kattaa kyseisen elinkeinonharjoittajan samat tai erilaiset aiemmat kuluttajanoikeusdirektiiviä koskevat rikkomukset.

Edellä mainitussa e alakohdassa vahvistettu peruste koskee tapauksia, joissa sama rikkomus on tapahtunut useissa jäsenvaltioissa. Sitä sovelletaan vain silloin, kun tiedot muiden jäsenvaltioiden samasta rikkomuksesta määräämistä seuraamuksista ovat saatavilla kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetulla asetuksella perustetun yhteistyömekanismin kautta.

Asiaan liittyvistä olosuhteista riippuen seuraamukset, joita samalle elinkeinonharjoittajalle on määrätty samasta rikkomuksesta toisessa jäsenvaltiossa, voivat merkitä a alakohdassa tarkoitettua suurempaa laajuutta ja vakavuutta ja/tai c alakohdassa tarkoitettua aiempaa rikkomusta. Sen vuoksi samasta rikkomuksesta muissa jäsenvaltioissa määrätyt seuraamukset voisivat olla raskauttava tekijä. Seuraamusten määräämistä muissa jäsenvaltioissa samasta rikkomuksesta voitaisiin myös harkita yhdessä muiden f alakohdassa, jossa viitataan yleisesti mahdollisiin muihin raskauttaviin tai lieventäviin olosuhteisiin, tarkoitettujen perusteiden kattamien raskauttavien olosuhteiden kanssa. Seuraamus, jonka toinen jäsenvaltio määrää samalle elinkeinonharjoittajalle samasta rikkomuksesta, voi kuitenkin olla merkityksellinen myös kaksoisrangaistavuuden periaatteen soveltamisen kannalta kansallisen lainsäädännön ja kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen 10 artiklan 2 kohdan (161) mukaisesti.

11.3.2. Seuraamukset kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen mukaisten koordinoitujen täytäntöönpanotoimien yhteydessä

Direktiivin 24 artiklan 3 ja 4 kohdassa säädetään (verrattuna 1 kohdan yleiseen sääntöön) tiukemmista lisäsäännöistä, jotka koskevat seuraamuksia, joiden on oltava kansallisen lainsäädännön nojalla käytettävissä sellaisten rikkomusten osalta, joihin sovelletaan kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen mukaisia koordinoituja toimia.

Kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen 21 artiklassa edellytetään, että niiden jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten, joita koordinoitu toimi koskee, on toteutettava täytäntöönpanotoimet, mukaan lukien seuraamusten määrääminen, tuloksellisesti, tehokkaasti ja koordinoidusti laajalle levinneestä rikkomuksesta tai laajalle levinneestä rikkomuksesta, jolla on unioninlaajuinen ulottuvuus, vastuussa olevaa elinkeinonharjoittajaa vastaan. Laajalle levinneet rikkomukset ja laajalle levinneet rikkomukset, joilla on unioninlaajuinen ulottuvuus, ovat rajatylittäviä rikkomuksia, jotka on määritelty kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen 3 artiklan 3 ja 4 kohdassa (162).

Direktiivin 24 artiklan 3 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot säätävät mahdollisuudesta määrätä sakkoja tämäntyyppisten rikkomusten osalta siten, että sakon enimmäismäärä on vähintään neljä prosenttia elinkeinonharjoittajan vuotuisesta liikevaihdosta. Näin ollen jäsenvaltiot voivat asettaa enimmäissakon kynnysarvoksi myös yli neljä prosenttia elinkeinonharjoittajan vuotuisesta liikevaihdosta. Ne voivat myös päättää soveltaa sakkoa suuremman viiteliikevaihdon, kuten elinkeinonharjoittajan maailmanlaajuisen liikevaihdon, perusteella. Ne voivat myös ulottaa kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen mukaisten koordinointitoimien yhteydessä käytettävissä olevat seuraamukset koskemaan muun tyyppisiä rikkomuksia, kuten kansallisia rikkomuksia.

Jäsenvaltiot velvoitetaan 24 artiklan 4 kohdassa säätämään mahdollisuudesta määrätä vähintään kahden miljoonan euron enimmäissakko, jos tietoja elinkeinonharjoittajan vuotuisesta liikevaihdosta ei ole saatavilla esimerkiksi äskettäin perustettujen yritysten tapauksessa. Jäsenvaltiot voivat asettaa enimmäissakon kynnysarvoksi yli kaksi miljoonaa euroa.

Tällä sakkoja koskevien kansallisten sääntöjen yhdenmukaistamisella pyritään varmistamaan, että täytäntöönpanotoimet ovat mahdollisia ja johdonmukaisia kaikissa jäsenvaltioissa, jotka osallistuvat kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen mukaiseen koordinoituun täytäntöönpanotoimeen.

Sakkojen määräämiseen 24 artiklan 3 ja 4 kohdan mukaisesti sovelletaan 24 artiklan 2 kohdassa säädettyjä yhteisiä perusteita, joihin kuuluvat erityisesti ”rikkomuksen luonne, vakavuus, laajuus ja kesto”. Toimivaltaisen viranomaisen tai tuomioistuimen yksittäisessä tapauksessa tosiasiallisesti määräämä sakko voi olla pienempi kuin edellä kuvatut enimmäismäärät rikkomuksen luonteen, vakavuuden ja muiden merkityksellisten ominaisuuksien mukaan.

Jollei kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen mukaisista koordinointivelvoitteista muuta johdu, toimivaltainen viranomainen tai tuomioistuin voi päättää määrätä uhkasakkoja (kuten päiväsakkoja), kunnes elinkeinonharjoittaja lopettaa sääntöjen rikkomisen. Se voisi myös päättää määrätä sakon ehdollisena, jos elinkeinonharjoittaja ei lopeta rikkomista säädetyssä määräajassa asiaa koskevasta määräyksestä huolimatta.

Sakon laskennassa huomioon otettava merkityksellinen liikevaihto on sakon määräävässä jäsenvaltiossa saatu liikevaihto. Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan 24 artiklan 3 kohdalla sallitaan kuitenkin myös se, että sakko voidaan määrittää elinkeinonharjoittajan kaikissa koordinoituun toimeen osallistuvissa jäsenvaltioissa saaman liikevaihdon perusteella, jos kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen mukainen koordinointi johtaa siihen, että yksi ainoa jäsenvaltio määrää sakon osallistuvien jäsenvaltioiden puolesta.

Direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 10 kappaleessa selvennetään, että ”[e]linkeinonharjoittaja voi tietyissä tapauksissa olla myös yritysryhmä”. Jos rikkomuksesta vastuussa oleva elinkeinonharjoittaja on yritysryhmä, sakkoa laskettaessa otetaan huomioon ryhmän yhteenlaskettu liikevaihto asianomaisissa jäsenvaltioissa.

Direktiivissä ei määritetä viitevuotta vuotuisen liikevaihdon määrittämiseksi. Sen vuoksi kansalliset viranomaiset voivat sakkoa määrätessään käyttää esimerkiksi viimeisimpiä saatavilla olevia tietoja vuotuisesta liikevaihdosta seuraamusta koskevan päätöksen tekohetkellä (eli edellisen tilikauden tietoja).

(1) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/83/EU, annettu 25 päivänä lokakuuta 2011, kuluttajan oikeuksista, neuvoston direktiivin 93/13/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 1999/44/EY muuttamisesta sekä neuvoston direktiivin 85/577/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY kumoamisesta (EUVL L 304, 22.11.2011, s. 64).

(2) Ks. direktiivin 1 artikla.

(3) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2019/2161, annettu 27 päivänä marraskuuta 2019, neuvoston direktiivin 93/13/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 98/6/EY, 2005/29/EY sekä 2011/83/EU muuttamisesta unionin kuluttajansuojasääntöjen täytäntöönpanon valvonnan parantamisen ja nykyaikaistamisen osalta (EUVL L 328, 18.12.2019, s. 7).

(4) Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa neuvoteltuja sopimuksia koskevasta kuluttajansuojasta 20 päivänä joulukuuta 1985 annettu neuvoston direktiivi 85/577/ETY (EYVL L 372, 31.12.1985, s. 31).

(5) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 97/7/EY, annettu 20 päivänä toukokuuta 1997, kuluttajansuojasta etäsopimuksissa – Neuvoston ja Euroopan parlamentin lausuma 6 artiklan 1 kohdan osalta – Komission lausuma 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisen luetelmakohdan osalta (EYVL L 144, 4.6.1997, s. 19).

(6) https://e-justice.europa.eu/591/FI/consumer_law_database?init=true

(7) EYVL L 1, 3.1.1994, s. 3.

(8) Ks. tuomio 2.4.2020, Condominio di Milano, C-329/19, EU:C:2020:263, 34 kohta.

(9) Unionin tuomioistuimen tuomio 4.10.2018, Kamenova, C-105/17, EU:C:2018:808, 33 kohta.

(10) Vastaavasti kuin asiassa C-105/17 Kamenova, 36 ja 37 kohta.

(11) Asia C-105/17, Kamenova, EU:C:2018:808, 27–29 ja 34 kohta.

(12) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2005/29/EY, annettu 11 päivänä toukokuuta 2005, sopimattomista elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisistä kaupallisista menettelyistä sisämarkkinoilla ja neuvoston direktiivin 84/450/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 97/7/EY, 98/27/EY ja 2002/65/EY sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 2006/2004 muuttamisesta (sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi) (EUVL L 149, 11.6.2005, s. 22).

(13) Tuomio 4.10.2018, Kamenova, C-105/17, EU:C:2018:808, 27–29, 34–40 ja 45 kohta.

(14) Tuomio 3.2.2021, Stichting Waternet, C-922/19, EU:C:2021:91.

(15) Sama kuin edellä, 39 kohta.

(16) Sen sijaan välineen tyyppi on tärkeä digitaalista sisältöä koskevan direktiivin (EU) 2019/770 ja tavarakauppaa koskevan direktiivin (EU) 2019/771 soveltamisen kannalta, koska ensiksi mainittua sovelletaan digitaaliseen sisältöön, joka toimitetaan aineellisella välineellä, kuten DVD- ja CD-levyillä, muistitikuilla ja muistikorteilla, sekä itse aineelliseen välineeseen edellyttäen, että aineellinen tietoväline toimii ainoastaan digitaalisen sisällön siirtovälineenä (ks. digitaalista sisältöä koskevan direktiivin johdanto-osan 20 kappale).

(17) Lisäksi sovelletaan asiaankuuluvia rajoituksia, kuten 16 artiklan ensimmäisen kohdan i alakohdan mukaista peruuttamisoikeutta koskevaa poikkeusta, joka koskee sellaisen sinetöidyn ääni- tai kuvatallenteen tai sinetöidyn tietokoneohjelman toimittamista, jonka sinetti on avattu toimituksen jälkeen.

(18) Tuomio 26.5.2005, Marcel Burmanjer, C-20/03, EU:C:2005:307, 24–35 kohta. Unionin tuomioistuin vahvisti saman näkemyksen asiassa C-108/09, Ker-Optika bt, EU:C:2010:725 (ks. 43 kohta).

(19) Ks. tähän liittyen C-208/19, NK, 58 ja – kohta.

(20) Erityisesti kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyynnistä ja neuvoston direktiivin 90/619/ETY sekä direktiivien 97/7/EY ja 98/27/EY muuttamisesta 23 päivänä syyskuuta 2002 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2002/65/EY (EYVL L 271, 9.10.2002, s. 16) ja kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23 päivänä huhtikuuta 2008 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/48/EY (EUVL L 133, 22.5.2008, s. 66).

(21) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2019/770, annettu 20 päivänä toukokuuta 2019, tietyistä digitaalisen sisällön ja digitaalisten palvelujen toimittamista koskeviin sopimuksiin liittyvistä seikoista (EUVL L 136, 22.5.2019, s. 1).

(22) Tuomio 8.10.2020, PE Digital, C-641/19, EU:C:2020:808, 41–46. kohta

(23) Sama kuin edellä, 44 kohta.

(24) Ks. johdanto-osan 46 kappale, jossa viitataan nimenomaisesti myös kuluttajan maksuseteleillä suorittamaan maksuun, kun selitetään kuluttajalta saatujen maksujen palauttamista koskevaa 13 artiklan 1 kohtaa. Itse maksusetelien hankintaa koskevaan sopimukseen sovelletaan kuluttajanoikeusdirektiivin vaatimuksia, jotka koskevat erityisesti ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja voimassaoloajasta, tavaroiden ja palvelujen vaihtamisen ehdoista ja siirrettävyydestä.

(25) ”Digitaalisen arvonkantajan” käsitettä selvennetään digitaalista sisältöä koskevan direktiivin (EU) N:o 770/2019 johdanto-osan 23 kappaleessa, jossa mainitaan esimerkkeinä sähköiset arvosetelit, sähköiset kupongit ja virtuaalivaluutat, siinä määrin kuin viimeksi mainitut tunnustetaan kansallisessa lainsäädännössä.

(26) Alakohtaisella EU:n lainsäädännöllä direktiiviä (sen tiettyjä säännöksiä) voidaan kuitenkin soveltaa myös tällaisiin ”ilmaisiin” sopimuksiin. Esimerkiksi eurooppalaisesta sähköisen viestinnän säännöstöstä annetun direktiivin (EU) 2018/1972 102 artiklassa edellytetään, että kuluttajanoikeusdirektiivin 5 ja 6 artiklassa tarkoitetut tiedot on annettava myös sellaisista sähköisistä viestintäpalveluista, joita tarjotaan ilman suoraa rahallista maksua mutta jotka asettavat käyttäjille muita velvollisuuksia. Tällaisissa tapauksissa komission täytäntöönpanoasetuksessa (EU) 2019/2243, joka on annettu sopimustiivistelmän mallista, jota yleisesti saatavilla olevien sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien on määrä käyttää Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2018/1972 mukaisesti, edellytetään, että elinkeinonharjoittajat ilmoittavat hintaosassa, että palvelua tarjotaan mutta käyttäjälle on asetettu tiettyjä velvollisuuksia.

(27) Epäselvyyksien välttämiseksi sopimukseen, jonka mukaisesti kuluttaja maksaa kauppahinnan, voisi sisältyä myös määräys kuluttajan henkilötietojen luovuttamisesta, mutta luokittelussa sitä pidetään sopimuksena, jonka mukaisesti kuluttaja maksaa kauppahinnan.

(28) Näissä tilanteissa elinkeinonharjoittajan on käsiteltävä henkilötietoja yleisen tietosuoja-asetuksen mukaisesti.

(29) Sormenjälkiä voidaan käyttää yksittäisten käyttäjien tai laitteiden tunnistamiseen kokonaan tai osittain myös silloin, kun evästeet on poistettu käytöstä. Tietojen keräämisessä käyttäjän päätelaitteista (olivatpa ne henkilötietoja, kuten sijainti- tai tilaajatietoja, tai muita tietoja, kuten tietoja selaimen tyypistä ja versiosta, käyttöjärjestelmästä, aktiivisista lisäosista, aikavyöhykkeestä tai kielestä) on joka tapauksessa noudatettava sähköisen viestinnän tietosuojadirektiiviä ja erityisesti sen 5 artiklan 3 kohtaa.

(30) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2016/679, annettu 27 päivänä huhtikuuta 2016, luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/EY kumoamisesta (yleinen tietosuoja-asetus) (EUVL L 119, 4.5.2016, s. 1). Rekisterinpitäjä määritellään 4 artiklan 7 kohdassa.

(31) Tietosuojaneuvoston suuntaviivoissa (lokakuu 2019) yleisen tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 1 kohdan b alakohdan soveltamisesta vahvistetaan tietosuojatyöryhmän aikaisempi kanta edelliseen direktiiviin 95/46/EY, jonka mukaan ilmaisua ”on tarpeen rekisteröidyn kanssa tehtävän sopimuksen täytäntöön panemiseksi – –” on tulkittava tiukasti, eikä se kata tilanteita, joissa käsittely ei ole aidosti tarpeen sopimuksen täytäntöön panemiseksi vaan on pikemminkin rekisterinpitäjän yksipuolisesti rekisteröidylle määräämää. Myöskään se, että jokin käsittely kuuluu sopimuksen piiriin, ei automaattisesti merkitse sitä, että käsittely on tarpeen kyseisen sopimuksen täytäntöön panemiseksi.

(32) Yleisen tietosuoja-asetuksen 6 artiklassa säädetään suostumuksen lisäksi useista muista tietojenkäsittelyä koskevista oikeusperusteista, joita voidaan käyttää kunkin tapauksen olosuhteista riippuen.

(33) Ks. matkapaketteja ja yhdistettyjä matkajärjestelyjä koskeva direktiivin (EU) 2015/2302 27 artiklan 2 kohta.

(34) Ks. esimerkiksi tuomio 15.4.2010, E. Friz GmbH, C-215/08, EU:C:2010:186, 32 kohta: Tästä on heti muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kuluttajansuojaa koskeviin unionin oikeuden sääntöihin kohdistuvia poikkeuksia on tulkittava suppeasti (ks. muun muassa yhteisöjen tuomioistuimen tuomio 13.12.2001, Heininger, C-481/99, EU:C:2001:684, 31 kohta).

(35) Tuomio 14.5.2020, NK (rakennettavan uuden omakotitalon suunnittelu), C-208/19, EU:C:2020:382, 43 kohta.

(36) Sama kuin edellä, 58–59 kohta.

(37) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2015/2302, annettu 25 päivänä marraskuuta 2015, matkapaketeista ja yhdistetyistä matkajärjestelyistä sekä asetuksen (EY) N:o 2006/2004 ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/83/EU muuttamisesta ja neuvoston direktiivin 90/314/ETY kumoamisesta (EUVL L 326, 11.12.2015, s. 1).

(38) Määritelty matkapakettidirektiivin 3 artiklan 5 kohdassa.

(39) Ks. kulutusluottosopimuksista annetussa direktiivissä 2008/48/EC noudatettu erilainen lähestymistapa. Sen peruuttamisoikeutta koskevassa 14 artiklassa viitataan sopimuksiin, jotka ”on lain mukaan tehtävä notaarin myötävaikutuksella”: ”6. Jäsenvaltiot voivat säätää, ettei tämän artiklan 1–4 kohtaa sovelleta luottosopimuksiin, jotka on lain mukaan tehtävä notaarin myötävaikutuksella , edellyttäen, että notaari vahvistaa, että kuluttajalle taataan 5 ja 10 artiklassa säädetyt oikeudet.”

(40) Tuomio 12.3.2020, DB Vertrieb, C-583/18, EU:C:2020:199, 35 kohta.

(41) ”Maksullinen yleisöpuhelin” määriteltiin yleispalveludirektiivin 2002/22/EY 2 artiklassa. Tämä direktiivi kumottiin eurooppalaisesta sähköisen viestinnän säännöstöstä annetulla direktiivillä (direktiivi (EU) 2018/1972, jäljempänä ’eurooppalainen sähköisen viestinnän säännöstö’). Eurooppalaisessa sähköisen viestinnän säännöstössä ei ole erillistä määritelmää ”maksulliselle yleisöpuhelimelle”, mutta sen johdanto-osan 235 kappaleessa käytetään yleispalveludirektiivin 2 artiklan sanamuotoa.

(42) Ks. myös alakohtainen lainsäädäntö, erityisesti eurooppalainen sähköisen viestinnän säännöstö, joka sisältää sähköisistä viestintäpalveluista tehtyjä sopimuksia koskevia säännöksiä, esimerkiksi 102–107 artikla.

(43) Nämä voivat olla tiettyjä ”lisäarvopalveluja” tai ”erityismaksullisia palveluja”. Komission 24.2.2021 antamassa ehdotuksessa verkkovierailuasetukseksi (ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi verkkovierailuista yleisissä matkaviestinverkoissa unionin alueella, COM(2011) 402 final – 2011/0187 (COD)) lisäarvopalveluilla tarkoitetaan palveluja, joihin käytetään lisämaksullisia numeroita, ilmaisnumeroita tai jaettujen kustannusten numeroita, ja niihin sovelletaan erityisiä hinnoitteluehtoja kansallisella tasolla (ks. ehdotuksen johdanto-osan 36 kappale). Näin ollen maksulliset palvelunumerot ovat vain yksi lisäarvopalvelujen luokka, joka on laajempi käsite ja kattaa myös kuluttajille maksuttomat puhelintuki- tai neuvontapalvelut.

(44) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2018/1972, annettu 11 päivänä joulukuuta 2018, eurooppalaisesta sähköisen viestinnän säännöstöstä (EUVL L 321, 17.12.2018, s. 36).

(45) Tuomio 7.8.2018, Verbraucherzentrale Berlin, C-485/17, EU:C:2018:642.

(46) Sama kuin edellä, 46 kohta.

(47) Tuomio 22.4.1999, Travel-Vac, S.L, C-423/97, EU:C:1999:197, 37 kohta.

(48) Tuomio C-465/19, B & L Elektrogeräte GmbH, EU:C:2019:1091, 29 ja 34 kohta.

(49) Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 7 artiklan 4 kohdan mukaan ostokehotuksessa on oltava seuraavat tiedot, jos ne eivät ilmene asiayhteydestä: tuotteen pääominaisuudet siinä laajuudessa kuin viestintävälineen ja tuotteen kannalta on asianmukaista, elinkeinonharjoittajan osoite ja henkilöllisyys, hinta veroineen, maksujärjestelyt, toimitus ja suorittaminen (mikäli ne poikkeavat huolellisen ammatinharjoittamisen vaatimuksista) ja tapauksen mukaan maininta peruuttamisoikeudesta.

(50) Asia C-536/20, , jota koskevaa ratkaisua ei ollut vielä julkaisuajankohtana tehty, koskee sitä, voivatko kuluttajanoikeusdirektiivin vaatimukset täyttyä yleisten ehtojen hyväksymisellä, jos sopimus tehdään lipunmyyntialustalla (eli verkossa toimivassa markkinapaikassa).

(51) EU:n elinkeinoelämän järjestöt julkaisivat heinäkuussa 2019 itsesääntelyaloitteen ”Recommendations for a better presentation of information to consumers”. Aloitteessa käsitellään sekä pakollisten kuluttajatietojen esittämistä että elinkeinonharjoittajan ehtoja. Siinä ehdotetaan erityisesti mallia (”Consumer journey”) kuluttajatietojen antamiseksi liiketoimen eri vaiheissa esimerkiksi graafisten elementtien avulla. Aloite on saatavilla osoitteessa https://ec.europa.eu/info/sites/info/files/sr_information_presentation.pdf

(52) Ks. sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin ohjeiden 2.9 kohta.

(53) Direktiivin 3 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa: ”Jos tämän direktiivin säännös on ristiriidassa johonkin toiseen tiettyjä aloja sääntelevään unionin säädökseen sisältyvän säännöksen kanssa, etusijan saa tuon toisen unionin säädöksen säännös, ja sitä sovelletaan kyseisiin erityisaloihin.”

(54) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2002/58/EY, annettu 12 päivänä heinäkuuta 2002, henkilötietojen käsittelystä ja yksityisyyden suojasta sähköisen viestinnän alalla (sähköisen viestinnän tietosuojadirektiivi) (EYVL L 201, 31.7.2002, s. 37).

(55) Komission täytäntöönpanoasetus (EU) N:o 2019/2243, annettu 17 päivänä joulukuuta 2019, sopimustiivistelmän mallista, jota yleisesti saatavilla olevien sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien on määrä käyttää Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2018/1972 mukaisesti (EUVL L 336, 30.12.2019, s. 274).

(56) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2010/13/EU, annettu 10 päivänä maaliskuuta 2010, audiovisuaalisten mediapalvelujen tarjoamista koskevien jäsenvaltioiden tiettyjen lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (audiovisuaalisia mediapalveluja koskeva direktiivi) (EUVL L 95, 15.4.2010, s. 1).

(57) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2009/72/EY, annettu 13 päivänä heinäkuuta 2009, sähkön sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä ja direktiivin 2003/54/EY kumoamisesta (EUVL L 211, 14.8.2009, s. 55).

(58) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2009/73/EY, annettu 13 päivänä heinäkuuta 2009, maakaasun sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä ja direktiivin 2003/55/EY kumoamisesta (EUVL L 211, 14.8.2009, s. 94).

(59) Ks. täydellisempi luettelo ala- ja tuotekohtaisesta lainsäädännöstä sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin ohjeiden 1.2 kohdassa.

(60) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2006/123/EY, annettu 12 päivänä joulukuuta 2006, palveluista sisämarkkinoilla (EUVL L 376, 27.12.2006, s. 36).

(61) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2000/31/EY, annettu 8 päivänä kesäkuuta 2000, tietoyhteiskunnan palveluja, erityisesti sähköistä kaupankäyntiä, sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista näkökohdista (”Direktiivi sähköisestä kaupankäynnistä”) (EYVL L 178, 17.7.2000, s. 1).

(62) Ks. sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 5 ja 10 artikla. Komission ehdotuksen asetukseksi digitaalisia palveluja koskevasta säädöksestä (COM(2020) 825, 15.12.2020) tarkoituksena on korvata joitakin sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin säännöksiä (12–15 artikla), mutta siinä ei ehdoteta sen tietojen antamista koskeviin vaatimuksiin liittyvän 5 artiklan muuttamista.

(63) https://ec.europa.eu/info/law/law-topic/consumers/consumer-contract-law/consumer-rights-directive/regulatory-choices-under-article-29-crd_en

(64) Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5 päivänä huhtikuuta 1993 annettu neuvoston direktiivi 93/13/ETY (EYVL L 95, 21.4.1993, s. 29).

(65) Jäsenvaltioiden ilmoitukset tästä sääntelyvalinnasta ovat saatavilla osoitteessa https://ec.europa.eu/info/law/law-topic/consumers/consumer-contract-law/consumer-rights-directive/regulatory-choices-under-article-29-crd_en

(66) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 593/2008, annettu 17 päivänä kesäkuuta 2008, sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista (Rooma I) (EUVL L 177, 4.7.2008, s. 6).

(67) Ks. tuomio 7.12.2010, Peter Pammer ja Hotel Alpenhof GmbH, C-585/08 ja C-144/09, EU:C:2010:740, erityisesti 92 ja 93 kohta.

(68) Lelujen turvallisuudesta 18 päivänä kesäkuuta 2009 annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2009/48/EY (EUVL L 170, 30.6.2009, s. 1) edellytetään, että valmistajat ja maahantuojat varmistavat, että lelun mukana on käyttöohjeet ja varoitukset, jotka on laadittu kielellä tai kielillä, jota tai joita kuluttajat ymmärtävät vaivattomasti siten kuin kyseinen jäsenvaltio sen määrittelee.

(69) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/53/EU, annettu 16 päivänä huhtikuuta 2014, radiolaitteiden asettamista saataville markkinoilla koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön yhdenmukaistamisesta ja direktiivin 1999/5/EY kumoamisesta (EUVL L 153, 22.5.2014, s. 62). Siinä edellytetään, että radiolaitteen mukana toimitetaan ohjeet ja turvallisuustiedot, jotka esitetään kuluttajien ja muiden loppukäyttäjien helposti ymmärtämällä, kyseisen jäsenvaltion määrittämällä kielellä. Lisäksi siinä edellytetään, että radiolaitteen mukana toimitetaan EU-vaatimustenmukaisuusvakuutus tai yksinkertaistettu EU-vaatimustenmukaisuusvakuutus, ja molemmat on käännettävä sen jäsenvaltion vaatimalle kielelle tai vaatimille kielille, jonka markkinoille radiolaite saatetaan tai jonka markkinoilla se asetetaan saataville.

(70) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2019/771, annettu 20 päivänä toukokuuta 2019, tietyistä tavarakauppaa koskeviin sopimuksiin liittyvistä seikoista, asetuksen (EU) 2017/2394 ja direktiivin 2009/22/EY muuttamisesta sekä direktiivin 1999/44/EY kumoamisesta (EUVL L 136, 22.5.2019, s. 28). Sen mukaan jäsenvaltiot voivat vahvistaa säännöt siitä, millä kielellä tai millä kielillä kaupallista takuuta koskeva ilmoitus on asetettava kuluttajan saataville.

(71) Ks. myös sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin ostokehotusten ”olennaisia tietoja” koskevien ohjeiden 2.9.5 kohta – 7 artiklan 4 kohta.

(72) Tuomio C-149/15, Wathelet, EU:C:2016:840.

(73) Kulutustavaroiden kauppaa ja niihin liittyviä takuita koskevista tietyistä seikoista 25 päivänä toukokuuta 1999 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 1999/44/EY (EYVL L 171, 7.7.1999, s. 12).

(74) Sama kuin edellä, 33– ja 34 kohta.

(75) Sama kuin edellä, 44 kohta.

(76) Sama kuin edellä, 37 kohta.

(77) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2001/83/EY, annettu 6 päivänä marraskuuta 2001, ihmisille tarkoitettuja lääkkeitä koskevista yhteisön säännöistä (EYVL L 311, 28.11.2001, s. 67), edellytetään, että lääkkeitä voi myydä verkossa vain lääkkeiden vähittäismyyjä, jolla on siihen lupa (tai valtuudet kansallisen lain perusteella). Vähittäismyyjän on esitettävä verkkosivuillaan EU:n logo, jonka perusteella voidaan varmistaa, että se toimii laillisesti.

(78) Ks. direktiivin 2001/83/EY 85 c artikla.

(79) Periaate mainitaan ehdotetun digipalvelusäädöksen 5 artiklan 3 kohdassa nimenomaisesti myös verkossa toimivien välittäjien osalta. Lisäohjeita ”elinkeinonharjoittajan” käsitteestä voidaan odottaa vireillä olevassa asiassa C-536/20, Tiketa, jossa käsitellään kysymystä siitä, voidaanko verkossa toimivaa välittäjää (lipunmyyntijärjestelmä) pitää yhteisvastuullisena palvelun tosiasiassa tarjoavan elinkeinonharjoittajan kanssa, erityisesti jos välittäjä ei ole antanut selvästi tietoja siitä, että se toimii ainoastaan välittäjänä.

(80) Tuomio 10.7.2019, Amazon EU, C-649/17, EU:C:2019:576, 41 kohta.

(81) Sama kuin edellä, 52 kohta.

(82) Tuomio 28.6.2007, Planzer, C-73/06, EU:C:2007:397, 61 kohta.

(83) Sähköisten viestintäpalvelujen osalta ks. myös direktiivin 2018/1972 (eurooppalainen sähköisen viestinnän säännöstö) 102 artiklan 1 kohta ja liite VIII sekä täytäntöönpanoasetuksessa (EU) 2019/2243 säädetty sopimustiivistelmän malli ja sen tiedot sähköisten viestintäpalvelujen hinnasta.

(84) Ks. lisätietoja Euroopan unionin ulkopuolisesta maasta peräisin olevien tavaroiden ostamisesta verkosta: https://ec.europa.eu/taxation_customs/buying-goods-online-coming-non-european-union-country_en

(85) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2018/644, annettu 18 päivänä huhtikuuta 2018, rajatylittävistä pakettipalveluista (EUVL L 112, 2.5.2018, s. 19).

(86) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2015/2366, annettu 25 päivänä marraskuuta 2015, maksupalveluista sisämarkkinoilla, direktiivien 2002/65/EY, 2009/110/EY ja 2013/36/EU ja asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta sekä direktiivin 2007/64/EY kumoamisesta (EUVL L 337, 23.12.2015, s. 35).

(87) Ks. IP/14/187, 27.2.2014, ja kuluttaja-asioiden kansallisten täytäntöönpanoviranomaisten yhteinen kanta kuluttajansuojasta sovellusten kautta suoritettavissa ostoissa internetpelien yhteydessä (vain englanniksi), saatavana osoitteissa https://ec.europa.eu/commission/presscorner/detail/en/IP_14_187 ja https://ec.europa.eu/info/sites/ default/files/common-position_of_national_authorities_within_cpc_2013_en_0.pdf

(88) Ks. esimerkiksi tavarakauppaa koskevan direktiivin 11 artiklan 2 kohdan toinen alakohta.

(89) Tavarakauppaa koskevan direktiivin 17 artiklan 1 kohdan mukaan kaupallisen takuun on sidottava takuun antajaa niiden ehtojen mukaisesti, jotka on esitetty takuutodistuksessa ja siihen liittyvässä mainonnassa, joka oli saatavilla sopimuksen tekohetkellä tai ennen sitä.

(90) Se, missä määrin elinkeinonharjoittajan on ilmoitettava kuluttajalle kolmannen osapuolen (valmistajan) antamasta kaupallisesta takuusta, on aiheena vireillä olevassa asiassa C-179/21, Victorinox.

(91) Ks. eurooppalaisen sähköisen viestinnän säännöstön 105 artiklan 1 kohta ja 107 artikla.

(92) Ks. myös komission tiedonanto ”Ohjeita kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY tulkinnasta ja soveltamisesta” (EUVL C 323, 27.9.2019, s. 4).

(93) Esimerkiksi direktiivin (EU) 2018/1972 (eurooppalainen sähköisen viestinnän säännöstö) 105 ja 107 artiklassa sähköisten viestintäpalvelujen osalta.

(94) Lisätietoja on tietosuojatyöryhmän suuntaviivoissa: ”Guidelines on Automated individual decision-making and Profiling for the purposes of Regulation 2016/679”.

(95) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2013/11/EU, annettu 21 päivänä toukokuuta 2013, kuluttajariitojen vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta sekä asetuksen (EY) N:o 2006/2004 ja direktiivin 2009/22/EY muuttamisesta (vaihtoehtoista kuluttajariitojen ratkaisua koskeva direktiivi) (EUVL L 165, 18.6.2013, s. 63).

(96) Ks. poikkeukset soveltamisalasta vaihtoehtoista kuluttajariitojen ratkaisua koskevan direktiivin 2 artiklan 2 kohdassa.

(97) Tuomio 25.6.2020, Bundesverband der Verbraucherzentralen und Verbraucherverbände, C-380/19, EU:C:2020:498, 34–35 kohta.

(98) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 524/2013, annettu 21 päivänä toukokuuta 2013, kuluttajariitojen verkkovälitteisestä riidanratkaisusta sekä asetuksen (EY) N:o 2006/2004 ja direktiivin 2009/22/EY muuttamisesta (verkkovälitteistä kuluttajariitojen ratkaisua koskeva asetus) (EUVL L 165, 18.6.2013, s. 1).

(99) https://ec.europa.eu/consumers/odr/main/index.cfm?event=main.home2.show&lng=FI

(100) Komission ehdotuksessa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi kilpailullisista ja oikeudenmukaisista markkinoista digitaalialalla (digimarkkinasäädös), COM(2020) 842 final, 15.12.2020, 2020/0374(COD), säädetään lisävelvoitteista tietyillä markkinapaikoilla, joita ns. portinvartijat ylläpitävät.

(101) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2016/943, annettu 8 päivänä kesäkuuta 2016, julkistamattoman taitotiedon ja liiketoimintatiedon (liikesalaisuuksien) suojaamisesta laittomalta hankinnalta, käytöltä ja ilmaisemiselta (EUVL L 157, 15.6.2016, s. 1).

(102) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2019/1150, annettu 20 päivänä kesäkuuta 2019, oikeudenmukaisuuden ja avoimuuden edistämisestä verkossa toimivien välityspalvelujen yrityskäyttäjiä varten (EUVL L 186, 11.7.2019, s. 57).

(103) Ks. direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 23 kappale ja verkkoalustojen ja yrityskäyttäjien välisistä suhteista annetun asetuksen johdanto-osan 27 kappale.

(104) Ks. direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 23 kappale.

(105) Ks. sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 7 artiklan 4 a kohta.

(106) Komission tiedonanto ”Suuntaviivat järjestykseen asettamisen avoimuudesta asetuksen (EU) 2019/1150 nojalla” (EUVL C 424, 8.12.2020, s. 1).–

(107) Sama sääntö sisältyy komission ehdotukseen digipalvelusäädökseksi, ks. https://ec.europa.eu/info/strategy/priorities-2019-2024/europe-fit-digital-age/digital-services-act-ensuring-safe-and-accountable-online-environment_fi

(108) Ks. direktiivi sähköisestä kaupankäynnistä, 14 artiklan 2 kohta.

(109) Tämä periaate koskee myös liiketoimia, joissa käytetään ns. älykkäitä sopimuksia. Termillä ’älykäs sopimus’ tarkoitetaan tietokoneohjelmaa tai tapahtumaprotokollaa, jonka tarkoituksena on toteuttaa, valvoa tai dokumentoida automaattisesti oikeudellisesti merkityksellisiä tapahtumia ja toimia. Älykkäiden sopimusten määritelmästä ei ole vielä päästy yksimielisyyteen. ConsenSys AG:n EU:n lohkoketjuteknologian seurantakeskuksen ja foorumin puolesta laatiman lohkoketjujen ja älykkäiden sopimusten oikeudellista ja sääntelykehystä koskevan raportin mukaan termillä tarkoitetaan yleensä lohkoketjuun tallennettua tietokonekoodia, jonka käyttöoikeus on yhdellä tai useammalla osapuolella (https://www.eublockchainforum.eu/sites/default/files/reports/report_legal_v1.0.pdf). Nämä ohjelmat ovat usein itsetoimivia ja hyödyntävät lohkoketjujen ominaisuuksia, kuten luvattoman käytön estämistä ja hajautettua käsittelyä. Vaikka älykäs sopimus toimii nimenomaan sen toteuttaman sopimuksen ehtojen mukaisesti, termiä ei pitäisi käyttää itse sopimuksen synonyyminä.

(110) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2015/1535, annettu 9 päivänä syyskuuta 2015, teknisiä määräyksiä ja tietoyhteiskunnan palveluja koskevia määräyksiä koskevien tietojen toimittamisessa noudatettavasta menettelystä (EUVL L 241, 17.9.2015, s. 1). 1 artiklan 1 kohdan b alakohdan ii alakohta: ”ilmaisulla ’ sähköisessä muodossa ’ [tarkoitetaan] palvelua, joka lähetetään lähetyspaikasta ja vastaanotetaan määränpäässä tietoja elektronisesti käsittelevien laitteiden (mukaan lukien digitaalinen pakkaaminen) tai tietojen säilytyksen avulla, ja joka lähetetään, siirretään ja vastaanotetaan kokonaan linjoja, radioyhteyttä, optisia tai muita elektromagneettisia välineitä käyttäen”.

(111) Jotkut elinkeinonharjoittajat esittelevät tilausprosessin loppuvaiheessa muita tuotteita, joista kuluttajat ”saattavat pitää”, mikä voi aiheuttaa kuluttajille hankaluuksia tilaustensa tarkistamisessa ja sen varmistamisessa, että siinä on kaikki oikein. Jos tällainen esittely voi hämmentää kuluttajaa ja estää sopimuksen keskeisten osien asianmukaisen ymmärtämisen ennen tilauksen tekemistä, tällaista käytäntöä voidaan pitää sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 6 tai 7 artiklan nojalla harhaanjohtavana.

(112) Lisäohjeita kohdan ”vastaavalla yksiselitteisellä ilmaisulla” tulkinnasta voidaan odottaa vireillä olevassa asiassa C-249/21, Fuhrmann-2, jossa käsiteltiin kysymystä siitä, onko tällainen ilmaisu arvioitava ottamalla huomioon tilaus- tai varausmenettelyyn liittyvät kokonaisolosuhteet ja erityisesti se, miten tilaus on järjestetty, vai ainoastaan kieli, jota käytetään näppäimen tai vastaavan toiminnon merkitsemiseen.

(113) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2018/302, annettu 28 päivänä helmikuuta 2018, perusteettomien maarajoitusten ja muiden asiakkaiden kansallisuuteen tai asuin- tai sijoittautumispaikkaan perustuvien syrjinnän muotojen torjumisesta sisämarkkinoilla ja asetusten (EY) N:o 2006/2004 ja (EU) 2017/2394 sekä direktiivin 2009/22/EY muuttamisesta (EUVL L 60I, 2.3.2018, s. 1).

(114) Katso myös direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 41 kappale.

(115) Tuomio 23.1.2019, Walbusch Walter Busch, C-430/17, EU:C:2019:47, 46 kohta.

(116) Sama kuin edellä, 39 kohta.

(117) Elinkeinonharjoittajat voisivat käyttää sisällysluetteloiden mukaista lähestymistapaa laajennettavien otsikoiden avulla. Ylimmällä tasolla olisivat pääaiheet, joista kutakin voisi laajentaa klikkaamalla aihetta, jolloin kuluttaja ohjattaisiin asiaankuuluvien tietojen tarkempaan esittelyyn. Näin kuluttajalla olisi kaikki tarvittava tieto yhdessä paikassa ja hän voisi samalla päättää, mitä tietoja hän haluaa tarkastella ja milloin.

(118) Tuomio 5.7.2012, Content Services Ltd, C-49/11, EU:C:2012:419, 51 kohta.

(119) Sama kuin edellä, 46 kohta.

(120) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2007/64/EY, annettu 13 päivänä marraskuuta 2007, maksupalveluista sisämarkkinoilla, direktiivien 97/7/EY, 2002/65/EY, 2005/60/EY ja 2006/48/EY muuttamisesta ja direktiivin 97/5/EY kumoamisesta (EUVL L 319, 5.12.2007, s. 1).

(121) Tuomio 25.1.2020, BAWAG, C-375/15, EU:C:2017:38, 43–45 kohta.

(122) Ks. ed. alaviite, 51 ja 53 kohta.

(123) Tuomio 5.7.2012, Content Services Ltd, C-49/11, EU:C:2012:419, 35 kohta.

(124) Neuvoston asetus (ETY, Euratom) N:o 1182/71, annettu 3 päivänä kesäkuuta 1971, määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin sovellettavista säännöistä (EYVL L 124, 8.6.1971, s. 1).

(125) Esimerkiksi luettelo vuoden 2021 vapaapäivistä on saatavilla osoitteessa https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/?uri=CELEX%3AC2020%2F451%2F02&qid=1617356863154

(126) Tämä koskee kyseistä tuotetta varten suunniteltua pakkausta, joka on osa tuotteen esillepanoa markkinoilla. Kuluttajien olisi voitava käyttää sen sijaan kaikkialla saatavilla olevia pakkauksia, jotka on tarkoitettu ainoastaan tavaroiden suojaamiseen kuljetuksen ajan.

(127) Tuomio 27.3.2019, slewo, C-681/17, EU:C:2019:255, 43–46 kohta.

(128) Sama kuin edellä, 42 kohta.

(129) Tuomio 3.9.2009, Messner, C-489/07, EU:C:2009:502, 27 kohta.

(130) Sama kuin edellä, 22–24 kohta.

(*1) 7 artiklan 3 kohdassa olevat lisäkohdat

(131) Ks. yhdenmukaistamistarpeen osalta direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 42 kappale.

(132) Esimerkiksi henkilötietojen käsittelyä koskevassa asiassa C-673/17 Planet49, EU:C:2019:801, 65 kohta, unionin tuomioistuin katsoi, että suostumusta koskevat vaatimukset eivät täyty, jos rekisterinpitäjä on rastittanut kyseisen kohdan valmiiksi.

(133) Ks. myös asetuksen (ETY, Euratom) N:o 1182/71 3 artiklan 2 kohdan d alakohta, jossa todetaan, että ”jos määräaikaan sisältyy kuukauden osia, osien pituutta laskettaessa kuukaudessa katsotaan olevan 30 päivää”.

(134) Tuomio 8.10.2020, PE Digital, C-641/19, EU:C:2020:808, 29 ja 32 kohta.

(135) Sama kuin edellä, 37 kohta.

(136) Jollei 8 artiklan 4 kohdan erityissäännöksistä muuta johdu – ks. 5.2.3 kohta.

(137) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2019/944, annettu 5 päivänä kesäkuuta 2019, sähkön sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä ja direktiivin 2012/27/EU muuttamisesta (EUVL L 158, 14.6.2019, s. 125), 12 artiklan 1 kohta: ”Toimittajan tai aggregointia harjoittavan markkinaosapuolen vaihtaminen on toteutettava mahdollisimman lyhyessä ajassa. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että asiakkaalla, joka haluaa sopimusehtoja noudattaen vaihtaa toimittajaa tai aggregointia harjoittavaa markkinaosapuolta, on oikeus vaihtoon korkeintaan kolmen viikon kuluessa pyynnön esittämisestä. – –”

(138) Direktiivin 2009/73/EY 3 artiklan 6 kohta: Jäsenvaltioiden on varmistettava, että

a)	asiakkaan halutessa sopimusehtojen mukaisesti vaihtaa toimittajaa kyseinen verkonhaltija tai kyseiset verkonhaltijat saattavat muutoksen voimaan kolmen viikon kuluessa; ja

b)	asiakkaalla on oikeus saada kaikki merkitykselliset kulutustiedot.

(139) Tuomio 14.5.2020, NK (Individual house project), C-208/19 EU:C:2020:382, 58–59 kohta.

(140) Tuomio 21.10.2020, Möbel Kraft, C-529/19, EU:C:2020:846, 27–29 kohta.

(141) Tuomio 27.3.2019, slewo, C-681/17, EU:C:2019:255, 37 kohta.

(142) Sama kuin edellä, 40 kohta. Ks. myös 6.5.4 kohta, jossa on tarkempia tietoja asiasta C-681/17.

(143) Lisäohjeita vapaa-ajan toimintaan liittyvästä peruuttamisoikeudesta odotetaan vireillä olevassa tapauksessa C-96/21, CTS Eventim, jossa elinkeinonharjoittaja ei suoraan tarjoa kuluttajalle vapaa-ajan toimintaan liittyvää palvelua vaan ainoastaan jälleenmyy kuluttajalle oikeuden käyttää kyseistä palvelua.

(144) Tuomio 10.3.2005, easyCar, C-336/03, EU:C:2005:150, erityisesti 26 ja 31 kohta.

(145) Ks. direktiivin (EU) 2019/2161 johdanto-osan 42 kappale.

(146) Monenväliset siirtohinnat ovat usean osapuolen kesken sovittuja maksuja, jotka maksetaan maksajan tai kuluttajan maksupalveluntarjoajan ja maksunsaajan tai kauppiaan välillä.

(147) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2015/751, annettu 29 päivänä huhtikuuta 2015, korttipohjaisista maksutapahtumista veloitettavista siirtohinnoista (EUVL L 123, 19.5.2015, s. 1).

(148) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 260/2012, annettu 14 päivänä maaliskuuta 2012, euromääräisiä tilisiirtoja ja suoraveloituksia koskevista teknisistä ja liiketoimintaa koskevista vaatimuksista sekä asetuksen (EY) N:o 924/2009 muuttamisesta (EUVL L 94, 30.3.2012, s. 22).

(149) Elinkeinonharjoittaja voi suoraveloituksen avulla muun muassa ennakoida kassavirtaa. Siten suoraveloituksen käytöstä voidaan myöntää alennusta pikemminkin sillä perusteella, että kuluttajaa kannustetaan maksamaan säännöllisesti tiettyinä päivämäärinä eikä niinkään käyttämään tiettyä maksuvälinettä.

(150) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2015/751, annettu 29 päivänä huhtikuuta 2015, korttipohjaisista maksutapahtumista veloitettavista siirtohinnoista (EUVL L 123, 19.5.2015, s. 1) asetetaan siirtohinnoille enimmäistasoksi 0,2 prosenttia kuluttajan pankkikorttitapahtuman arvosta ja 0,3 prosenttia kuluttajan luottokorttitapahtuman arvosta. Tämä määrittää selvästi yhden osan elinkeinonharjoittajalle aiheutuvista kustannuksista.

(151) Maksupalvelujen välittäjät auttavat joitakin vähittäiskauppiaita vastaanottamaan maksuja turvallisesti verkossa tai muissa tilanteissa, joissa kortinhaltija ei ole läsnä, kuten tilattaessa puhelinpalvelujen tai postin välityksellä. Välittäjät voivat veloittaa seuraavista palveluista: i) verkkomaksujen ja muiden etämaksujen vastaanottamisessa tarvittavien laitteiden ja palvelujen tarjoaminen (esim. maksutoimintojen lisääminen vähittäiskauppiaiden verkkosivustoihin) ja/tai ii) petosten havaitsemiseen ja hallinnointiin liittyvät palvelut (joihin jotkin välittäjät erikoistuvat) tai joidenkin tai kaikkien sellaisten palvelujen tarjoaminen, joita vastaanottavat pankit yleensä tarjoavat kauppiaille ja jotka voivat kattaa koko maksutapahtuman käsittelyn. Tällaisissa tapauksissa välittäjä yleensä hoitaa maksun vastaanottavan pankin kanssa, toimii vähittäiskauppiaiden yhteyspisteenä ja veloittaa palveluistaan vastaanottajan maksuja korkeamman hinnan.

(152) Tuomio 2.3.2017, Zentrale zur Bekämpfung unlauteren Wettbewerbs Frankfurt am Main, C-586/15, EU:C:2017:154, 22 kohta.

(153) Ks. ed. alaviite, 31 ja 32 kohta.

(154) Tuomio 13.9.2018, Starman, C-332/17, EU:C:2018:721.

(155) Sama kuin edellä, 33 kohta.

(156) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2020/1828, annettu 25 päivänä marraskuuta 2020, kuluttajien yhteisten etujen suojaamiseksi nostettavista edustajakanteista ja direktiivin 2009/22/EY kumoamisesta (EUVL L 409, 4.12.2020, s. 1).

(157) Ks. Direktiivin (EU) 2020/1828 4 artikla.

(158) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 864/2007, annettu 11 päivänä heinäkuuta 2007, sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista (EUVL L 199, 31.7.2007, s. 40) (Rooma II -asetus).

(159) Rooma II -asetuksen 12 artiklan 1 kohta:

(160) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2017/2394, annettu 12 päivänä joulukuuta 2017, kuluttajansuojalainsäädännön täytäntöönpanosta vastaavien kansallisten viranomaisten yhteistyöstä ja asetuksen (EY) N:o 2006/2004 kumoamisesta (EUVL L 345, 27.12.2017, s. 1).

(161) Kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen 10 artiklan 2 kohta: ”Tämän asetuksen soveltamiseksi tapahtuvan 9 artiklassa tarkoitettujen valtuuksien täytäntöönpanon ja käytön on oltava oikeasuhteista ja unionin oikeuden ja kansallisen lainsäädännön, myös asiaankuuluvien menettelytakeiden ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan periaatteiden mukaista. Tämän asetuksen soveltamiseksi hyväksyttyjen tutkinta- ja täytäntöönpanotoimien on vastattava kuluttajien etuja suojaavaa unionin lainsäädäntöä koskevan rikkomuksen luonnetta ja sellaisesta rikkomuksesta aiheutuvaa todellista tai mahdollista vahinkoa.”

(162) Kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen 3 artiklan 3 kohta: ”’laajalle levinneellä rikkomuksella’ [tarkoitetaan] a) kuluttajien etuja suojaavan unionin lainsäädännön vastaisia tekoja tai laiminlyöntejä, jotka ovat vahingoittaneet, vahingoittavat tai ovat omiaan vahingoittamaan sellaisten kuluttajien yhteisiä etuja, joiden asuinpaikka on vähintään kahdessa muussa jäsenvaltiossa kuin siinä, i) jossa teko tai laiminlyönti sai alkunsa tai tapahtui; ii) johon teosta tai laiminlyönnistä vastuussa oleva elinkeinonharjoittaja on sijoittautunut; tai iii) jossa tekoon tai laiminlyöntiin liittyvä näyttö tai elinkeinonharjoittajan varat sijaitsevat; tai b) kuluttajien etuja suojaavan unionin lainsäädännön vastaista tekoa tai laiminlyöntiä, joka on vahingoittanut, vahingoittaa tai on omiaan vahingoittamaan kuluttajien yhteisiä etuja ja jolla on yhteisiä piirteitä, kuten sama lainvastainen menettely tai samat edut rikkomuksen kohteena ja joka ilmenee samanaikaisesti ja jonka tekijä on sama elinkeinonharjoittaja vähintään kolmessa jäsenvaltiossa;”.

Kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen 3 artiklan 4 kohta: ”’laajalle levinneellä rikkomuksella, jolla on unioninlaajuinen ulottuvuus’ laajalle levinnyttä rikkomusta, joka on vahingoittanut, vahingoittaa tai on omiaan vahingoittamaan kuluttajien yhteisiä etuja kahdessa kolmasosassa jäsenvaltioista, joissa yhteensä on vähintään kaksi kolmasosaa unionin väestöstä”.