Lainanominit ovat pääosin substantiiveja. Lainanominien yleinen rakenteellinen mukautuskeino on sananloppuinen i (ns. epenteettinen i), joka liittyy konsonanttiloppuisiin lähtösanoihin tai korvaa muun alkuperäisen loppuvokaalin. Ilmiö koskee hyvinkin eri-ikäistä sanastoa ja on myös edelleen produktiivinen.
Tuoreinta loppu-i:n avulla mukautettua sanastoa edustavat esim. brändi, deitti, faksi, friikki, keissi, luuseri, marketti, meikki, netti.
Myös nominatiivimuodoltaan konsonanttiloppuiset lainanominit saavat taivutusvartalonsa loppuun i:n ja käyttäytyvät taivutettaessa ja johdettaessa i-vartaloiden tavoin, esim. äksön : äksöniä, roll-on : roll-oneja; cool > coolius. Samoin i toimii konsonanttiloppuisten kirjain- ja koostesanojen (» § 169) ja vieraskielisten erisnimien (» § 98 ryhmä d) taivutusvartalon muodostimena, esim. JYP:n → JYPin, jyppiläinen; Stakes : Stakesin; David : Davidin. Lainanominien äänteellistä mukautusta edustaa myös vartalovokaalia edeltävän yleensä soinnittoman konsonantin geminoituminen soinnillisen äänteen jäljessä sekä geminaattaklusiilin astevaihtelu (» § 28), esim. skonssi, netti : netin, (golf :) golf(f)in : golf(f)ia, roll-on(n)eja, biscuitin : biscuit(t)eja.
Huom. Vanhemmissa lainanomineissa voi esiintyä i:n sijaan myös muu vartalovokaali, joka ei ole kuulunut sanan vieraskieliseen lähtöasuun:
Toisaalta lainasanan loppuvokaali voi olla alkuperäinenkin, kuten sanoissa tina (< germ. *tina‑), ahjo (< germ. *asjōn), herne, teema, areena, epistola, pelle tai kantri.
Edellinen pykälä