Henri Hattunen kulkee suomalaiselle urheilulle tutulla polulla – Isä Hattunen on käynyt vuosien varrella läpi lähes kaikki vastuutehtävät

Henri Hattusen, 16, arkipäivät täyttyvät koulunkäynnistä ja harjoituksista. Jääkiekkoa Porin Ässissä ja jääpalloa Narukerässä pelaava Hattunen opiskelee samalla urheilulukiossa. Itse ammatikseenkin jääpalloa pelannut isä, Jari Hattunen, antaa nyt tukea ja kannustusta pääosin etänä Helsingistä. Hattusten tarina kertoo hyvin, kuinka tärkeä rooli vanhemmilla on urheilijanuorten kasvattamisessa.

“Iskä, voitko sä ilmoittaa mut kiekkokouluun?”

Esikouluikäisen Henrin ehdotus tuli isä Jari Hattuselle yllätyksenä. Itse ammatikseenkin jääpalloa pelannut Hattunen ihmetteli, mistä into uutta harrastusta kohtaan oli yhtäkkiä syntynyt. Isä lupasi ilmoittaa pojan kiekkokouluun, mutta vain yhdellä ehdolla.

– Televisiossa oli silloin näitä kiekkokoulujen mainoksia ja ajattelin, että joku seura on käynyt koulussa esittelemässä toimintaansa. Kerroin pojalle että en voi ilmoittaa sinua kiekkokouluun, ennen kuin osaat luistella itse ilman tukea, Hattunen kertoo.

Omatoiminen harjoittelu lähti käyntiin Oulunkylän tekojääradalla. Isä laittoi luistimet jalkaan, mutta seurasi harjoittelua sisätiloista käsin. Poika kävi muutaman kerran hörppäämässä lämmintä mehua ja jatkui harjoitteluaan jääradan puolella. Kun harjoittelu tuotti lopulta tulosta ja luistimilla pysyttiin pystyssä ilman tukea, nuoren Henrin suusta tuli selvät jatko-ohjeet.

“No niin, nyt sä voit ilmoittaa mut sinne kiekkokouluun!”

Ja tällä tiellä ollaan edelleen.

Nyt Henri Hattunen, 16, asuu itsekseen Porissa ja harrastaa kahta lajia; jääkiekkoa sekä isälle hyvin tuttua jääpalloa. Porin Ässien alle 18-vuotiaiden joukkueessa jääkiekkoa ja Porin Narukerässä jääpalloa pelaava nuorempi Hattunen on kulkenut pitkän matkan Oulunkylän pihapeleistä Isomäen jäähallin jäälle.

Urheilijan polulle on mahtunut odotetusti vastoinkäymisiä kuten loukkaantumisia ja muita takaiskuja, mutta ympärille vuosien varrella rakentunut tukiverkko on selvittänyt eteen tulleet haasteet. Tukijoiden verkko, johon lukeutuvat niin valmentajat, opettajat kuin ystävätkin on elintärkeä voimavara nuoren urheilijan elämässä. Kaikista tärkein tuki löytyy läheltä, urheilijan vanhemmista. Henrin mukaan vanhempien tuki on ollut tärkeää urheilijanpolun kaikissa eri vaiheissa.

– On ollut aina hyvä juttu, että isä on ollut paikalla peleissä ja hänellä on vahva tietämys lajista. Häneltä on voinut myös kysyä asioita, joita ei ole välttämättä halunnut kysyä suoraan valmentajalta. Palautetta on saanut myös, kun on pyytänyt, nuorempi Hattunen kertoo.

Vanhempien roolia pidetään usein liian yksinkertaisena. Vanhanaikainen “kuljeta, kannusta, kustanna” -sanonta ei pidä enää paikkaansa. Vaikka vanhemmat osallistuvatkin yhä jokaiseen kolmesta osa-alueesta, on kokeneemmalla ikäpolvella myös paljon muuta annettavaa nuoren urheilijan kehitykseen. Isä Hattusen mukaan vanhemmilla on tärkeä rooli kokonaisvaltaisessa kasvatuksessa, joka ottaa huomioon harjoittelun lisäksi myös tarvittavan ravinnon ja levon.

– Nuorelle urheilijalle, jonka elämässä muuttuu moni asia nopeasti, ei ole aina helppoa ymmärtää terveellisen ravinnon tai riittävän levon merkitystä. Kokonaisvaltaiseen elämänhallintaan pitää kasvaa itse ja vanhempien tuki on tässä asiassa kyllä tärkeää. Myös muut valmentajat ja toimihenkilöt ovat tässä tärkeässä roolissa, Hattunen kertoo.

Nuoremman Hattusen elämässä muuttui nopeasti moni asia, kun mies muutti Helsingistä Poriin. Yksin elämiseen tottuminen otti oman aikansa, mutta nyt arki rullaa jo omalla painollaan mukavasti. Muutos osoitti hyvin myös sen, kuinka iso osa vanhempien tuesta on näkymätöntä, kodin arjessa tapahtuvaa pyykkien pesua ja ruuan valmistusta.

– Yksin asuessa on tullut huomattua, kuinka paljon vanhemmat auttavat ja tukevat myös ihan arkisissa asioissa urheilun ulkopuolella. Onneksi totuin aika nopeasti siihen, että pitää tehdä itse ruuat ja pestä pyykit. Muutos ei ollut lopulta ehkä ihan niin paha, mitä aluksi luulin, Hattunen kertoo.

Koronapandemia on tuonut oman mausteensa yksinasumiseen ja koulunkäymiseen Porissa. Syksyllä pelattiin vielä normaalisti kiekkoa, mutta kevätkausi jäi varsin lyhyeksi. Jääpallokausi ei kärsinyt rajoituksista yhtä pahasti.

– Nyt keväällä oli kyllä todella vähän pelejä (jääkiekossa). Tammi- ja helmikuussa päästiin vielä pelaamaan, mutta sen jälkeen on kyllä ollut hiljaista jääkiekon puolella. Syksyllä ehdittiin pelata noin parikymmentä peliä. Porissa ollaan oltu melko normaalisti koulussa, mutta maskipakko tuli syksyllä. Keväällä oltiin kuukausi etänä, mutta palattiin koulun penkille huhtikuussa, Hattunen kertoo.

Kaksoisura on suomalaisen urheilujärjestelmän arvovalinta

Nuorempi Hattunen kulkee suomalaiselle urheilulle hyvin tyypillisellä polulla. Urheilupainotteinen ala- ja yläaste vaihtuivat viime syksyllä opiskeluun urheilulukiossa. Urheilijan kaksoisura on suomalaisen urheilujärjestelmän arvovalinta, joka pyrkii yhdistämään tavoitteellisen urheilun opiskeluiden ja työelämän kanssa.

Kaksoisuran päätavoitteena on taata nuorille urheilijoille mahdollisuus kasvaa, kehittyä ja menestyä huippu-urheilijoina – unohtamatta koulutusta ja urasiirtymää työelämän pariin. Jari Hattusen mukaan opiskelu on selvä prioriteetti nuoren urheilijan elämässä.

– Koulu on ykkösasia ja se pitää hoitaa kunnialla. Vanhemman näkökulmasta iso muutos tapahtuu, kun lapsi siirtyy yläasteelta lukioon. Tässä muutoksessa ollaan yritetty kannustaa, neuvoa ja auttaa. Jos koulua ei hoida kunnialla, se voi olla myös pois urheilusta, Hattunen kertoo.

Henri Hattusen mukaan hänen vanhempansa eivät ole painostaneet koulun suhteen, mutta yrittää on aina pitänyt.

– On haluttu, että koulussa yrittää parhaansa. Mitään painostusta ei kuitenkaan ole ollut ja olen itsekin tajunnut sen, että tulevaisuutta varten kannattaa panostaa ainakin jonkin verran myös kouluun ja koulutukseen, Hattunen kertoo.

Lukioiässä opiskelun vaatimustaso kasvaa nopeasti ja samalla fyysisen harjoittelun määrä kasvaa oman lajin parissa. Vanhempien, valmentajien ja opettajien merkitys kasvaa ja positiivisen tuen tarvetta ei voi olla korostamatta liikaa.

Kolme K:ta eivät riitä kaikille

Perinteinen “kuljeta, kannusta, kustanna” ei usein riitä kaikille vanhemmille, vaan lisävastuuta kertyy myös muista erilaisista vastuutehtävistä harrastuksen parissa. Jari Hattusen kohdalla lisävastuuta on tullut vuosien varrella erilaisista joukkueen sisäisistä johtotehtävistä.

– Kolmen k:n lisäksi toimin itse muutaman vuoden myös joukkueen valmentajana ja sen jälkeen vielä huoltajana. Nyt kuluva vuosi on käytännössä ensimmäinen, milloin en ole ollut missään roolissa Henrin joukkueessa mukana, Hattunen kertoo.

Päivittäinen tekeminen joukkueen kanssa on tällä kaudella vaihtunut enemmän etänä annettavaan henkiseen tukeen. Vuodet nuorten kanssa olivat opettavaisia myös valmentajalle itselleen.

– Omalla kohdalla vaatimustaso on ollut ehkä se asia, jonka kanssa on pitänyt tehdä eniten töitä. Valmentajana sitä vaati usein omalta pojaltaan vähän enemmän ja antoi ehkä vähän liian kriittistä palautetta. Matkan varrella pitää itsekin oppia ja kasvaa vanhempana, valmentaja tai huoltajana, Hattunen kertoo.

Kova vaatimustaso ei jäänyt Henriltä huomaamatta, mutta vuodet isän valmennuksessa ovat jääneet positiivisesti mieleen. Palautetta omista peliesityksistä sai myös harjoitusten ulkopuolella ja kehitystä tuli monella eri osa-alueella.

– Pääsääntöisesti meni ihan hyvin, mutta tulihan siinä aina välillä jotain pientä sanaharkkaa. Joskus tuntui, että isä antoi minulle vähän kovempaa kritiikkiä kuin muille, Hattunen naurahtaa.

Urheilussa vaadittavat ominaisuudet ovat kovassa huudossa myös työelämässä

Urheilijan elämä kasvattaa useita eri luonteenpiirteitä. Menestys vaatii kunnianhimoa ja pitkäjänteisyyttä, onnistumiset hyvää paineensietokykyä ja ryhmässä toimimista. Urheilijat kokevat usein, että kentillä ja kaukaloissa hyväksi havaituista ominaisuuksista ja luonteenpiirteistä ei olisi hyötyä työelämän haasteissa – totuus on kuitenkin päinvastainen.

Isä Hattusella on omakohtaista kokemusta siitä, kuinka ammattilaisura urheilun parissa vaihtuu perinteisempään työelämään. Kentillä ja kaukaloissa kehittyneet ominaisuudet on saatu valjastettua hyvään käyttöön myös nykyisen työn puolella.

– Kun lähden jotain tekemään – vaikka työelämässä – niin teen sen kyllä täysillä. Lupausten ja sanojen pitäminen on myös tärkeää. Ei pidä luvata mitään, mitä ei pysty sitten lopulta tekemään. Kyllä urheilu on antanut sellaista periksiantamattomuutta, mitä olen hyödyntänyt myös myöhemmin työelämässä, isä Hattunen kertoo.

Henrin kohdalla työ tapahtuu tällä hetkellä koulun penkillä ja kaukalossa, mutta asenne tekemistä kohtaan on hyvin samanlainen kuin isällä.

– Vaikka joskus vähän väsyttäisikin, niin treeneissä haluu kyllä antaa aina kaikkensa. Tätä asennetta on tarvittu myös urheilun ulkopuolisessa elämässä useasti, Hattunen kertoo.

Vanhemmuuden rooleista keskustellaan Koko Suomen urheiluvanhempainillassa tiistaina 18.5. klo 18 alkaen. Studiossa aiheesta keskustelemassa Reijo Jylhä, Anna-Liisa Tilus, Outi Aarresola, Saara Kuusinen ja Shawn Huff. Tervetuloa mukaan verkkolähetykseen: livekatsomo.fi/urheiluvanhempainilta.