Kari Tarkiainen Agricola-symposiumissa: "Mitä tiedämme vuoden 1557 rauhansopimusneuvotteluista Ruotsin ja Venäjän välillä?"
Aiheekseni oli annettu kertoa tässä symposiumissa Venäjän ulkoasiainhallinnon asiakirjoista, jotka koskevat vuoden 1557 rauhanneuvotteluja. Otan kuitenkin vapauden poiketa tästä otsikosta siten, että nostan venäläisen aineiston rinnalle myös ruotsalaisen dokumentaation, jota on luultu puuttuvaksi mutta joka on silti olemassa välittyneenä erään yksityiskokoelman kautta. Valitan sitä, että olen itse tietämättömyyttäni levittänyt käsitystä, että ruotsalaisia lähteitä ei ole, mikä on johtunut siitä, että ne ovat vaikealöytöisiä eivätkä sijaitse arkistossa sillä paikalla, jossa niiden olisi pitänyt olla. Tämän tilaisuuden kutsussakin sanotaan, että "matkasta kertova ruotsinkielinen muistio on hävinnyt tai tuhoutunut" . Kuitenkin se on olemassa - tosin jäljennöksen jäljennöksenä - ja olen pari viikkoa sitten käynyt sitä katsomassa Tukholmassa. Itse asiassa Ruotsin lähteet ovat yhtä tärkeitä kuin venäläiset ja niihin sisältyy yksi lievästi sensaatiomainen tietokin. Aiheeni muuttaminen on siksikin ehkä hyväksyttävä, että professori Gennadi Kovalenko ja tohtori Nina Kovalenko kertovat tässä symposiumissa nimenomaan vuoden 1557 venäläisistä asiakirjoista.
Tämän symposiumin konkreettisena lähtökohtanahan on ollut se asiakirja-aineisto, jota säilytetään Moskovassa vanhojen aktien arkistossa fondissa numero 96 ja joka lahjoitettiin jäljennöksenä muutama vuosi sitten Kansallisarkistolle. Muistan itse, kuinka valtionarkiston hoitajana sain ilon ottaa vastaan tämän lahjan kauniina eleenä Moskovan vanhojen aktien arkiston puolelta. Kysymyksessä on laaja dokumenttivihko, joka on päällekirjoituksensa mukaan "ulkoasiainviraston muistio välirauhansopimusta 40 vuodeksi solmimaan saapuneiden ruotsalaisten lähettiläiden Sten Eerikinpojan, Mikael Agricolan sekä apulaisten oleskelusta Venäjällä, Novgorodissa ja Moskovassa". Vihkoon sisältyy erilaisia ja eri-ikäisiä jäljennöksiä muinaisvenäläisistä teksteistä, joten se on oikeastaan kadonneiden asiakirjojen korvike osittain niinkin myöhäiseltä ajalta kuin 1700-luvulta.
Venäläiset lahjoittajat olivat hieman pettyneitä, kun myöhemmin osoittautui, että asiakirjat eivät olleet tuntemattomia Suomessa, vaan että niitä oli lainattu niin poliittisen historian esityksissä kuin elämäkerrallisissa teoksissa Mikael Agricolasta. Asiakirjojen käyttö ei kylläkään ole perustunut alkulähteeseen, vaan ruotsalaisen Venäjän tuntijan, professori Harald Hjärnen siitä vuonna 1884 julkaisemaan osittaiseen ruotsinnokseen. Tämä teos on tietysti ollut Venäjällä vaikeakäyttöinen, mutta kun siellä vastaava lähdekokonaisuus on ilmestynyt myös venäjäksi arvostetussa lähdejulkaisusarjassa jo vuonna 1910, ei asiakirjavihkon kohdalla voi puhua mistään lähdelöydöstä. Viimemainittu Helsingin yliopiston kirjaston Slavica-kokoelman avohyllyssä säilytetty kirja on ollut niin suosittu, että se on suorastaan luettu hajalle. Kahden erikielisen julkaisun olemassaolo tietysti selittää, miksi itse alkuperäislähdettä ei ole arkiston kätköistä tarvinnut kaivaa kovin useasti esiin, niin että se on pysynyt verraten tuntemattomana.
Kuitenkin, meillä on syytä vilpittömään iloon diplomaattisten papereiden kohta ilmestyessä tohtori Gennadi Kovalenkon ja hänen puolisonsa tohtori Nina Kovalenkon kääntäminä myös suomeksi, sillä kielellä, minkä maan oloja kevään 1557 rauhanneuvottelut olennaisesti koskivat. Kysymyksessä on merkittävä kulttuuriteko. Korostaisin kuitenkin sitä, että aiotussa julkaisussa pitäisi myös Ruotsissa säilynyt lähdekokonaisuus samoista tapahtumista ottaa jollakin tavoin huomioon. Venäläisten ja ruotsalaisten asiakirjojen ristivalaistus antaa talven ja kevään 1557 diplomaattisista tapahtumista dramaattisen kuvan, ja vasta molempien osapuolten dokumentaatio tekee mahdolliseksi objektiivisen käsityksen saamisen neuvotteluista. Tämä on välttämätöntä jo nimien oikeinkirjoituksen vuoksi, sillä ruotsalaisissa lähteissä venäläiset henkilön- ja paikannimet nimet ovat väärin, venäläisissä taas ruotsalaiset. Omakieliset nimet ovat sen sijaan enimmäkseen ymmärrettävät.
On itse asiassa hyvin harvinaista, ehkä aivan uniikkiakin, että näin kaukaisista diplomaattisista kosketuksista kahden eri valtion ja kulttuurin edustajien välillä on säilynyt hyvää informaatiota, jonka Suomen reformaattoria Mikael Agricolaa koskevat maininnat tekevät tekstit meille läheisiksi. Ennen asiakirjojen tarkastelua on kuitenkin syytä hahmottaa tausta siitä, miten neuvottelutilanteeseen oli tultu.
Ruotsi ja Venäjä, aiemmin nimenomaan Novgorod, olivat ammoisista ajoista olleet rajanaapureita, ja vuonna 1323 solmitussa Pähkinäsaaren rauhassa oli viimein saatu aikaan Karjalan ja Sisä-Suomen halki kulkeva rajalinjakin molempien valtojen välille. Missä raja oikein on pohjoisosaltaan kulkenut, on vieläkin tutkimuksessa osittain kiistanalaista, sillä linja erotteli harvaan asutuilla takamailla pikemmin vaihtelevia nautinta-alueita kuin aivan konkreettisia territorioita. Myös aivan etelässä, kuten Retusaarella eli nykyisessä Kronstadtissa, kantoivat molemmat valtakunnat yhdessä veroa. Asutuksen tiivistyessä ja Ruotsin puolen väestön levittäytyessä uuden kaskitekniikan avulla rajan yli linjan epämääräisyys aiheutti runsaasti tulehtuneita tilanteita. Vuosien 1554-1557 sodan näkyvimpänä kiistakapulana oli yksi tällainen alue Karjalan kannaksella, niin sanottu Riitamaa, joka osui rajana toimineen Siestarjoen kahden haaran väliin. Se oli ruotsalaisen näkökannan mukaan Äyräpään kihlakuntaan kuuluva kaistale, leveydeltään noin viisi penikulmaa, joka oli asutettu Kustaa Vaasan toimesta suomalaisella väestöllä.
Rajariidat eivät aina olleet mieleen valtakuntien hallitsijoille, jotka pelkäsivät sellaisia eskaloituvia konflikteja, jotka sekoittivat heidän muun ulkopolitiikkansa kuvioita. Venäjän ja Ruotsin valtioiden asema oli 1500-luvun puolivälissä jokseenkin peilikuvamaista laatua. Venäjä, eli kuten tuolloin yleensä sanottiin Moskovan valtakunta, oli hiljattain ilmestynyt Euroopan näköpiiriin tataarivallan hämäristä, kun Novgorod oli kadonnut kartalta itsenäisenä valtiona. Se kasvoi räjähdysmäisesti suurvallaksi, jonka läntisin linnoitus, Ivangorod Suomenlahden etelärannalla, rakennettiin samana vuonna jolloin Columbus löysi Amerikan eli vuonna 1492. Venäjä oli ulkomailla eräänlaisen eksoottisen ihmettelyn kohde. Ensimmäinen perusteellinen länsimainen kuvaus Moskovan valtakunnasta, itävaltalaisen diplomaatin Sigismund von Herbersteinin Rerum Moscoviticarum Commentarii, ilmestyi vuonna 1549, ja on syytä olettaa, että se sisältyi Ruotsin lähettiläiden matkavarustuksiin vuonna 1557. Venäjän kauppa oli monelle Itämeren kaupungille elinehto, ja vuonna 1553, siis juuri käsiteltävän sodan alla, englantilainen Richard Chancellor oli avannut lännestä toisenkin meritien pohjoista kautta Venäjälle aina Arkangeliin asti.
Venäjän valtion isä oli suuri hallitsija Iivana III, kunnianimeltä gosudar, itsevaltias.Hän solmi avioliiton Bysantista Italiaan ajautuneen kreikkalaisen maanpakolaisprinsessa Sofian kanssa. Näin Rurikin sukuun liitettiin Rooman keisareiden perintö. Seuraavan suuriruhtinaan Vasili III:n aikana (1505-1533) hallitsijahuoneessa otettiin käyttöön keisarin eli tsaarin arvonimi, joka alkaa näkyä yleisemmin Iivana IV:n (hallitsijana 1547-1584) aikana. Iivana sai alamaisiltaan pelokkaan kunnioittavan lisänimen "Grosnyi". Hän oli lahjakas, uskonnollinen, labiili persoonallisuus, jonka vainoharhaisuudesta ei Ruotsin lähettiläiden käynnin aikana kuitenkaan näkynyt mitään merkkejä. Pikemmin tsaarin kuva on vuoden 1557 papereissa lähinnä sovinnollinen. Hänet esitettään siinä valossa, että hän pystyi valtioviisaudessaan ratkaisemaan vaikeitakin kiistoja.
Ruotsi oli myös modernissa mielessä syntynyt 1500-luvun alussa, mutta ei yhdistymisen ja kasvun, vaan jakaantumisen merkeissä. Unioni Tanskan ja Norjan kanssa hajosi uuden hallitsijan Kustaan noustessa valtaistuimelle. Kuningas oli kyllä sukua Sture-suvun valtionhoitajille, mutta silti hallitsijana nousukas. Valtakunnan arvostus ei ulkomailla ollut merkittävää. Itsenäistyminen laukaisi Ruotsissa kuitenkin odottamatonta voimaa, kun kuningas kehitti keskitettyä hallintoa ja tehokkaampaa verotusta. Näin eräänlainen suurvaltahengen siemen oli kylvetty Ruotsiinkin.
Sota Ruotsin ja Venäjän välillä syttyi vuonna 1554 paikallisista syistä. Jatkuva epävarmuus koettiin molemmin puolin rajaa sietämättömänä, ja väkivaltaisuus purkautui lopulta laajoiksi hävitysretkiksi. Kun suomalaiset olivat saaneet Riitamaan lähellä sijaitsevassa Joutselässä talvella 1555 talonpoikaisella nostoväellä merkittävän torjuntavoiton, innostui Kustaakin asiasta, varusti Ruotsin puolella huomattavia lisäjoukkoja ja saapui Suomeen, jossa hän oleskeli vuoden ajan. Joutselän taisteluun liittyy kehuskeleva sanonta, että sata suomalaista vastaa sodassa tuhatta venäläistä, mikä sitten on kulkenut uhmaavana ilmaisuna pitkin Suomen sotahistoriaa. Itse ilmaisu ei ole kotimainen vaan kaukaista lainaa, sillä suhdeluvun löytää Herodotoksen Historiateoksesta vielä huimemmassa muodossa. Siellä se koski vähälukuisia helleeneitä jotka taistelivat voitokkaasti persialaisten sotalaumoja vastaan.
Tässä yhteydessä on turha kerrata sotatapahtumia, joihin kuului amiraali Jakob Baggen epäonnistunut merisotaretki Pähkinälinnaa vastaan ja suuri venäläinen vastahyökkäys Viipurin porteille. Tämän jälkeen sota raukeni kuin itsestään tasapeliksi, joka oli kuitenkin tuottanut suurta vahinkoa niin siviiliväestölle kuin kaupankäynnille. Laajoja alueita niin Kannaksella kuin Pohjanmaalla ja Venäjän puolella Inkerinmaalla oli autioitunut, venäläisiä kauppiaita oli pidätetty pitkiksi ajoiksi ja heidän tavaroitaan konfiskoitu, sotaväkeä oli kaatunut molemmin puolin tai joutunut vangiksi. Novgorodin käskynhaltijan lähettiläs Mikita Kusmin oli saanut istua diplomaatin statuksestaan huolimatta vankityrmässä Ruotsissa melkoisen ajan. Rajakysymys oli sodan päättyessä yhtä epäselvä kuin sen alussa. Syy, miksi kumpikaan hallitsija ei halunnut sodan jatkuvan, oli lähestyvä suuri pohjoiseurooppalainen kriisi, Liivinmaan ritarikuntavaltion hajoaminen, joka siirsi huomiota toiseen suuntaan. Itämeren koko poliittinen tilanne oli muuttumassa labiiliksi.
Näistä syistä Kustaa teki aloitteen rauhanneuvottelujen aloittamisesta lähettämällä sananviejän Novgorodiin ja Moskovaan. Lähettiläänä toimi Turun kirkkoherra maisteri Knuut, joka onnistui keväällä ja kesällä vuonna 1556 suorittamallaan matkalla hankkimaan suojelukirjan suuremmalle lähetystölle, jolla olisivat valtuudet solmia rauha. Tämän lähetystöön kuningas nimitti lokakuussa 1556 johtajaksi lankonsa valtaneuvos Sten Eerikinpoika Leijonhufvudin ja jäseniksi arkkipiispa Laurentius Petrin ja Turun piispan Mikael Agricolan sekä aatelismiehet Knut Knuutinpoika Lillien ja Bengt Gyltan sekä vielä sihteeriksi kuninkaan oman sihteerin Bengt Larsinpoika Stubben. Lähetystöllä oli kahden piispan vuoksi vahva klerikaalinen leima, sillä piispoilla oli vielä kappalaisensa mukanaan, mutta on muistettava, että Mikael Agricolan mandaatti oli lähinnä Suomen edustajan, jollainen aina tavallisesti oli mukana tämäntapaisissa neuvotteluissa. Ennen lähetystön matkaa ilmapiiriä oli puhdistanut rajakokous, jossa kumpikin osapuoli oli esittänyt luettelon vastapuolen itselleen tuottamista vahingoista. Kauppa valtakuntien välillä oli myös lähtenyt käyntiin jo syksyllä 1556.
Merkittävimmät ohjeet kuningas kuitenkin antoi valtaneuvos Sten Eerikinpojalle, jonka vastuulla koko hanke oli, kirjoittamalla että venäläiset eivät luultavasti tapansa mukaan antaisi perään varsinaisissa riitakysymyksissä. Lähettilään tuli rauhan saamiseksi periaatteessa suostua heidän vaatimuksiinsa, joista kuningas "pitäisi ne, jotka olivat kohtuullisia ja sopivia". Näin lähetystölle annettiin heti kättelyssä lupa tehdä vastapuolelleen lupauksia, joihin lopullinen suostuminen jäisi kuninkaan tehtäväksi. Lähettiläiden piti lisäksi välttää kaikkea hiuksenhalkomista ja arvovaltariitaa. Pääasiassa tästä syystä neuvottelujen voidaankin sanoa sujuneen erittäin hyvin. Merkittävin lupaus oli sopimus suuresta rajakokouksesta, jossa uusi ja pitävä rajankäynti toteutettaisiin. Siitä ei koskaan tullut mitään.
Ruotsin ja Venäjän välisiä neuvotteluja haittasi aivan konkreettisesti yhteisen kielen puute. Osapuolet eivät osanneet toistensa kieliä, eikä latinakaan, tuon ajan diplomatian lingua franca, ollut käytössä Venäjällä. Neuvottelut olivat näin tulkkien varassa. Juuri Kustaa Vaasan aikana venäläiset olivat kouluttaneet useitakin tulkkeja Ruotsissa, ja vuodelta 1556 tiedetään, että Venäjällä toimi ainakin yksi tällainen ruotsia osaava tulkki, joka oli lähettiläiden käytettävissä. Sen lisäksi Novgorodissa ja Moskovassa oli saksaa osaavia tulkkeja. Ruotsissa venäjää osaavia tulkkeja toimi 1500-luvun puolivälissä kahtaalla, toisaalta kuninkaan kansliassa Tukholmassa ja toisaalta itärajalla Viipurin ja Savonlinnan linnoissa. Ammatti oli harvinainen mutta korvaamaton mikä saattoi johtaa jopa tulkin aatelointiin. Viipurissa toimi 1550-luvun keskivaiheilla kaksikin tällaista rälssimieheksi katsottavaa tulkkia, Hans Skalm ja Bertil Göraninpoika Mjöhund (suomeksi Vinttikoira). Tiedämme diplomaattiraportin ruotsinkielisestä versiosta, että juuri viimemainittu Bertil-tulkki oli neuvottelukunnan pääkääntäjä, joka työskenteli yhdessä lähestystön sihteerin kanssa. Todennäköisesti tulkkeja oli silti useita, sillä pitkätkin kirjelmät käännettiin neuvottelun aikana miltei hetkessä kielestä toiseen, tsaarin 9. maaliskuuta 1557 antama laaja vastaus ruotsalaisille esimerkiksi vajaassa yhdessä päivässä. Yksi lyhyt kirjelmä toimitettiin neuvottelujen aikana tsaarin kansliaan saksan kielellä.
Vuosisadan komeimman Suomen kamaralta itään matkanneen lähetystön vaiheet ovat verraten hyvin tunnetut. Suuri lähetystö - noin sata henkilöä - viipyi Viipurissa puolitoista kuukautta kuluttaen siellä voudintileistä päättäen valtavan määrän elintarvikkeita. Lähettiläät olivat varanneet mukaan arvokkaita lahjoja tsaarille - mm. kultaisen juomamaljan, jonka kannessa oli kellolaite, sekä omia lahjojaan - ja Ruotsin valtakunnan punaisella sinetillä koristetut kreditiivinsä, mutta myös paljon välttämätöntä arkisempaa dokumentaatiota, luetteloita sodan tuhoista, Riitamaan kartan, ja ammoisia rajakirjoja. Kun raja vihdoin avattiin tammikuussa 1557, lähetystö matkasi 37 reessä kolmessa päivässä Muolaan kautta Siestarjoelle, yöpyi viimeisessä Ruotsin puolen rajakylässä Metsäkylässä (nykyisessä Raivolassa) ja katosi tammikuun 18. päivänä talvisille teille kohti Novgorodia ja Moskovaa. Rajan toisella puolella odottivat venäläiset saattajat ja heidän 150 ajoneuvoaan. Lumi peitti rekien jäljet pitkällä, itään johtavalla uralla, jota seurue eteni huippuvauhtia vaihtaen tiheään vetojuhtiaan.
Kun lähetetystö lopulta palasi Venäjältä samaiseen Metsäkylään Suomen puolelle rajaa, elettiin huhtikuun 8. päivää 1557. Matkalaiset valitsivat tällä kertaa lyhyemmän rantatien Viipuriin, mikä merkitsi yhtä ainoaa yöpymistä tällä välillä. Kuten tunnettua, Turun piispa Mikael Agricola kuoli seuraavana päivänä tällä matkaosuudella, ennen kuin lähetystö saapui huhtikuun 10. päivänä Viipuriin. Hänen seuraajansa Paavali Juustenin piispainkronikan mukaan - joka on kirjoitettu joko 1560- tai luultavimmin 1570-luvulla - kuolipaikkana on pidetty Uudenkirkon (sittemmin Kuolemanjärven) pitäjän Kyrönniemeä. Tälle oletetulle kuolinpaikalle Suomenlahden rannalle pystytettiin vuonna 1900 kauniilla valurauta-aidalla ympäröity muistomerkki. Aitaus tuhoutui viime sodan jälkeisinä vuosina, mutta
Kuolemanjärvellä kesiään viettävä Venäjän tiedeakatemian jäsen, kardiologi Vlasdimir Smirnov rakennutti sen vanhojen valokuvien mallin mukaan uudelleen kesällä 2000. Samalla paikalla vihittiin elokuussa 2001 käyttöön Agricolan muistolle omistettu pirttimuseo. Mainittakoon vielä, että Agricolan kuolinpäivää, huhtikuun 9. päivää, vietetään Suomessa yleisenä liputuspäivänä, suomen kielen päivänä ja että ruotsinkielinen Uusmaalainen osakuntakin pitää sitä vuosijuhlapäivänään.
Noin pari viikkoa sitten käyttämäni ruotsalaisten lähettiläiden diplomaattiraportti antaa Mikael Agricolan poismenosta, voisi sanoa sensaatiomaista kyllä, osittain perinnäisestä poikkeavan kuvan, jota kukaan tutkija ei ole huomannut. Raportissa sanotaan seuraavasti: "Daghen ther näst tilförenne,bleff Mästher Mickel Agricola, dödh på wägen wti en by I Eurapä benämndh Seivaste. När man skulle hiälpa honom äffter hans ägen begäran wp aff Slädhen". (suomeksi: Seuraavana päivänä, kuoli maisteri Mikael Agricola, tiellä Äyräpäässä kylässä nimeltä Seivästö. Kun häntä piti auttaa hänen omasta pyynnöstään ylös reestä). Seivästön (Styrsuddin) kylä sijaitsee jonkin verran idempänä kuin Kyrönniemi, mutta muuten samalla rantaviivalla. Jos diplomaattiraportin tieto pitää paikkansa, seisoo siis niin monumentti kuin pirttimuseo väärällä paikalla. Ehkä voin palata tähän yksityiskohtaan keskustelussa, koska sen lähdekriittinen selvittely veisi tässä turhaan aikaa. Juusteenillakin on nimittäin ollut kronikkaansa hyvä lähde. Ei ole vielä syytä ryhtyä siirtämään monumenttia ja pirttimuseota toiselle paikalle.
Palatakseni lähetystön vaiheisiin oli niissä viidessä audienssissa ja neuvotteluissa, jotka käytiin Moskovassa, ja kolmessa Novgorodissa pidetyssä kokouksessa, lyhyesti sanoen ratkaistava seuraavat kiistakysymykset:
- kysymys sotasyyllisyydestä;
- kysymys neuvottelutasosta osapuolten välillä;
- kysymys hävitysten korvaamisesta;
- kysymys sotavankien vaihdosta; ja tärkeinpänä
- kysymys territorioista ja siihen liittyen uudesta rajanvedosta.
Näiden kysymysten lisäksi Ruotsin lähettiläät yrittivät, johdattaakseen pois huomion tärkeämmistä asioista, nostaa esiin kysymystä kristityn maailman yhteistyöstä jumalattomia tataareja vastaan, mutta tämä yritys ei ottanut neuvotteluissa juuri tulta.
Kaikki edellä mainitut kiistakysymykset ratkaistiin jo Moskovassa osapuolia tyydyttävällä tavalla, mutta useat niistä vain väliaikaisesti. On syytä korostaa, että Kustaa Vaasan joustavien ohjeiden lisäksi menestykseen olivat syynä venäläiset neuvottelijat, ylihovimestari (jota ruotsalaiset sanoivat kansleriksi) Aleksej Adasjev ja diakki Ivan Mihailovits, jotka osoittivat kekseliäisyyttä kompromissien löytämiseksi. He luopuivat syyttämästä Kustaata sodan aloittajaksi. Dokumentteihin kirjattiin, että riita oli alkanut molemminpuolisina rajakahakoina, jotka hallitsijat sitoutuivat nyt estämään. Kansleri ja diakki eivät tulkinneet lopullisen sopimuksen solmimista Novgorodissa Ruotsin nöyryyttämiseksi - mitä se itse asiassa oli - vaan pelkästään "vanhan tavan" noudattamiseksi. Tähän ruotsalaiset saattoivat suostua, mutta eivät oman valtakuntansa vertaamiseen itsenäisyytensä menettäneeseen Novgorodiin. Kysymys oli sikälikin hankala, että aikaisemmin olivat Moskovassa sovitut ehdot kiristyneet Novgorodissa, mutta nyt sovittiin yhteisesti, että ne olisivat samat molemmissa paikoissa. Niinpä ruotsalainen sopimuksen kappale sinetöitiin jo Moskovassa.
Kysymys kauppiaiden omaisuuden korvaamisesta ja sotavankien vaihtamisesta ratkaistiin sovussa, joskin ruotsalaiset saivat niellä sen karvaan palan, että heidän piti ostaa sotavankinsa vapaiksi kun taas venäläiset saivat vankinsa takaisin maksutta. Tärkein ongelma koski kuitenkin rajaa, erityisesti Riitamaata. Siitä ei päästy minkäänlaiseen sopuun, vaan kysymys lykättiin Eliaan päivänä vuonna 1559 Vuoksen äärellä pidettävään rajakokoukseen. Kummaltakin puolelta saisi kokoukseen osallistua neljä neuvottelijaa ja korkeintaan sata miestä. Näin jatkuvan eripuran kipinä jätettiin edelleen kytemään valtakuntien välillä. Perussopimuksessa oli kysymyksessä välirauha neljäksikymmeneksi vuodeksi, siis lyhyemmäksi aikaa kuin edellinen 60-vuotinen rauhansopimus.
Neuvotteluista kertovat asiakirjat ovat molemmin puolin asiallisesti huomattavan samankaltaisia, mutta venäläinen kopiovihko on niistä selvästi värikkäämpi. Siinä seuraavat eri sopimuksista ja kirjeistä tehdyt jäljennökset ja keskustelupöytäkirjat toisiaan, ja juhlapaikoista ja juhlista erityisesti Novgorodissa annetaan ilmeikkäitä kuvauksia. Siinä kerrotaan lahjoista tsaarille ja Ruotsin arkkipiispan sairaudesta. Dokumentin eri osat saattavat olla eri-ikäisiä; toistoja esiintyy ja kauniiden kyrillisten tekstien käsiala vaikuttaa vaihtelevalta. Vihkon proveniessi näyttää olevan Venäjän ulkoministeriön arkistosta. Lähempi analyysi tästä lähteestä tulee toivottavasti esille professori Gennari ja tohtori Nina Kovalenkon esityksissä.
Ruotsalainen diplomaattiraportti sisältää sekin jäljennöksiä sopimuksista, kirjeistä ja keskusteluista. Se on yhtenäistä käsialaa, paikoin hieman venäläistä lyhyempi, paikoin pitempi, ja tyyliltään paljon sitä kuivempi ilman niitä väriläikkiä, joita venäläinen rinnakkaisteksti sisältää. Raportti on alusta loppuun yhden miehen työtä, luultavasti lähetystön sihteerin Bengt Larsinpoika Stubben aikaansaannos. Se on myös kirjoittu yhtä painoa arvattavasti muistiinpanojen pohjalta ja luultavasti nimenomaan Viipurissa. Arvokkaaksi ruotsalaiset paperit tekee raporttiin liittyvä matkakuvaus eli itineraario, jossa luetellaan sähkösanomatyylillä lähetystön pysähdyspaikat, niiden väliset etäisyydet, neuvottelujen päivämäärät ja tärkeimmät tapahtumat. Saamme esimerkiksi tietää, että neuvottelijat kohtasivat toisensa Moskovassa myös maaliskuun 17. päivänä 1557, mistä kosketuksesta venäläiset lähteet eivät kerro mitään, vaan tämä kokous on luultavasti sulatettu edellisen yhteydenpidon kuvaukseen. Koska se oli viimeinen kokous ennen jäähyväisaudienssia ja pitoja 21. maaliskuuta, on luultavaa, että rauhansopimuksen lopullinen teksti hiottiin juuri siinä. Ruotsalaisessa diplomaattiraportissakin on pitkä kuvaus juuri tästä kokouksesta, joka tosin on päivätty päivää aikaisemmaksi kuin itineraariossa.
On tullut aika kertoa ruotsalaisen, kadonneeksi luullun diplomaattiraportin vaiheikas arkistohistoria. Teksti on säilynyt samanaikaisena jäljennöksenä Savonlinnan päällikön Gustav Fincken kopiokokoelmissa. Se on muodoltaan ohut valkoiseen pergamenttiin 1700-luvun alussa sidottu nide ja ollut osa arkistosihteeri Sven Leijonmarckin Kankaisten kartanosta Tukholmaan tuomaa arkistosiirtoa. Kokoelma luetteloitiin heti ja diplomaattiraportti on vuonna 1707 tehdyssä luettelossa nide numero yksi. Leijonmarck piti Kankaisten leveranssia erittäin arvokkaana, sillä se korvasi osittain Tukholman linnan palossa vuonna 1697 tuhoutuneita virallisia diplomaattisia papereita. Venäjän suhteita koskevia niteitä oli arkistossa kaikkiaan viisi, ja neljä niistä on säilynyt nykypäiviin eri arkistoyhteyksissä Tukholman valtionarkiston Muscovitica-kokoelmassa, Avskriftssamlingen-kokoelmassa, Skoklosterin arkistossa ja Nordinin kokoelmassa Uppsalan yliopiston kirjastossa. Vuoden 1557 lähetystön papereita on palloteltu eri kokoelmien välillä kunnes ne lopulta on sijoitettu Muscovitican viimeisiin arkistokansioihin.
Gustav Fincken kopiokokoelman synty on erittäin mielenkiintoinen prosessi, jota olen yrittänyt kuvailla eräässä tutkielmassa vuonna 1980. Suomesta on säilynyt 1500-luvulta suuri joukko Bielke-, Sparre-, Fleming-, Juusten- ja Horn-sukuisten viranhaltijoiden kopiokirjoja, joita kaikkia nykyään säilytetään Ruotsissa. Gustav Fincke ja hänen poikansa Gödick Fincke olivat molemmat Savonlinnan käskynhaltijoita ja hankkivat virkapaikkansa raja-aseman vuoksi haltuunsa kaiken diplomaattisen korrespondenssin, joka kulki Ruotsin ja Venäjän välillä Viipurin kautta. Jäljennösten laatua on voitu tarkastella vertaamalla niitä säilyneisiin alkuperäislähteisiin, ja se on kauttaaltaan korkea lukuunottamatta ortografiaa, joka saattaa olla hyvinkin horjuvaa. Mitään lauseita tai sanoja ei ole esimerkiksi hypätty yli. Luultavasti kopioiminen on tapahtunut ääneen lukemalla. Vuoden 1557 alkuperäislähteitä ei ole olemassa, mutta voidaan olettaa, että tämäkin jäljennös diplomaattiraportista - tai sen jäljennöksestä - on suhteellisen luotettava.
Lopuksi on kosketeltava Suomen reformaattorin Mikael Agricolan osuutta rauhanneuvotteluihin. Siitä ei ole varmoja tietoja, mutta jotain sentään voidaan epäsuorasti päätellä. Agricolan nimittämistä neuvottelukuntaan ei pidä ihmetellä, sillä Turun piispa oli luonnostaan sopiva rajamaakunnan edustajaksi lähetystössä. Olisi ollut pikemmin oudoksuttavaa, jos häntä ei olisi kelpuutettu matkalle mukaan. Agricola oli käynyt koulua Viipurissa, Venäjän rajakaupungissa, oppinut latinaa, saksaa ja kreikkaa sekä tutustunut Pohjanmaalla viime sodan hävityksiin. Kreikkalaisesta uskonnosta hänellä ei liene ollut mitään omaa käsitystä, eikä myöskään Venäjän kirkon virallisesta kielestä, kirkkoslaavista. Jossain hänen teoksissaan pilkahtaa samansävyinen kielteinen kuva venäläisistä, joka oli länsimaissa yleisesti vallitseva. On myös huomattava, ettei Agricolalla ollut mitään omaa diplomaattista kokemusta, vaan että hän oli tottuneempien lähettilästovereittensa rinnalla noviisi. Henkilönä Agricola oli melko jyrkkien kannanottojen mies, ei mikään laupias sananjulistaja, kuten on luultu.
Ainoa asiakirja, johon Mikael Agricola on saattanut painaa jälkensä, on lähettiläiden 13. maaliskuuta tsaarille jättämä vastauskirjelmä. Kirjelmän synty oli sellainen, että lähettiläät pyysivät audienssilla 9. maaliskuuta annettua vastausta myös kirjoitettuna käyttöönsä, koska arkkipiispa Laurentius Petri oli ollut sairas eikä ollut saanut paikan päällä kuulla kirjelmän sisältöä. Tämä arkkipiispan sairaus on saattanut olla diplomaattista laatua - mitä venäläiset näyttävät epäilleenkin - ja tarkoittu nimenomaan tekstin haltuunsaamiseksi. Vastaus kirjelmään valmistui näet ruotsalaisen lähteen mukaan pikavauhtia jo seuraavana päivänä 10. maaliskuuta. Laurentius Petri ja Mikael Agricola, venäläisen lähteen mukaan "arkkipiispa ja piispa" olivat olleet sitä laatimassa, minkä jälkeen se oli arvatenkin saanut vielä käydä läpi muiden lähetystön jäsenten kontrollin ja hionnan. On siis täysi syy verrata molemmissa lähteissä tämän kirjelmän eri variantteja toisiinsa sillä silmällä, olisiko niissä ehkä tyypillisiä agricolamaisuuksia.
Ensiksikin on todettava, että ruotsalainen originaali ja sen venäläinen käännös ovat sisällöltään alkuosalta lähes täysin yhtäpitävät. Käännös on jopa erittäin sanatarkka eikä salaa ruotsalaisten melko räikeitäkin väitteitä. Loppuosasta kirjelmästä on kuitenkin jätetty pitkiä pätkiä kääntämättä, ja juuri tässä osassa on ehkä enemmän agricolamaisia, oppineita piirteitä. Samalla voi sanoa, että teksti on yllättävän jyrkkä ja esittelee Ruotsin näkökannat miltei uhmaten.
Kustaa Vaasa esitellään siinä rauhaa rakastavana kuninkaana, jonka kaikki Euroopan hallitsijat olivat tämän 36 hallitusvuoden jälkeen hyväksyneet vertaisekseen, vaikka hän alkuaan olikin valittu hallitsija, ei perintökuningas. Tsaaria pidetään kirjelmässä viisaana valtiomiehenä, mutta lähettiläät epäilivät samalla, ettei hänelle ollut kerrottu koko totuutta. Iivana IV edesmenneet edeltäjät esitellään tekstissä esikuvina, joiden rauhanomaisuutta nykyisenkin tsaarin pitäisi seurata. Pääkiistan aihe, rajalinja sinänsä, oli kerta kaikkiaan sellainen, että Riitamaa kuului Ruotsille, jonka edustajat olivat löytäneet kaikki sopimusten vanhat rajamerkit maastosta. Siksi venäläisten hirmuteot, talonpoikien surmaaminen, polttaminen, pahoinpitely ja seivästäminen tällä alueella oli täysin tuomittavaa. Sodan aikana venäläiset olivat tuhonneet 1200 tilaa, jotka aina olivat maksaneet veronsa Viipuriin. Myös Pohjanmaalla oli sattunut pahoja mutta mittakaavaltaan pienempiä tuhoja.
Myös yhteydenpito Novgorodin käskynhaltijoihin oli Ruotsin Jumalan armosta valitulle ja voidellulle kuninkaalle perin nöyryyttävää. Kustaa oli kuningas samassa mielessä kuin Raamatussa esiintyvät kuninkaat. "Palvelija ei voi olla hallitsijan veljenä", lähettiläät kirjoittivat, ruotsalaisessa tekstissä vielä voimakkaammin, että "orja ei voi olla isäntänsä veli". Vaikka he tiesivätkin, että Iivana halusi pitää kiinni vanhoista tavoista, he vetosivat häneen tässä asiassa. Koska Kustaa ei kuitenkaan ollut pikkutarkka eikä turhanylpeä, hän ehkä voisi antaa perään tässä asiassa, kunhan Novgorodin puolelta tuleviin rajanloukkauksiin saataisiin loppu.
Sitten lähettiläät esittivät sotatapahtumista oman versionsa. Amiraali Jakob Bagge ei olisi tehnyt ehkäisyretkeään Pähkinälinnan edustalle, jollei Venäjä olisi ensin kahdesti hyökännyt Suomeen. Amiraalin retki oli tarkoitettu estämään jatkuvat hyökkäilyt. Pohjanmaalla ja muuallakin oli pidätetty venäläisiä kauppiaita, koska heitä oli epäilty vakoilijoiksi. Sama koski lähettiläs Mikita Kusminia, jonka toimet olivat olleet epäilyttäviä. Kirjelmä päättyi vetoomukseen rauhan puolesta ja vankien vapauttamisesta sekä upeaan kuvaan Kannaksen talonpojista, jotka pääsisivät sodan päätyttyä taas kyntämään peltojaan ja kalastelemaan vesistöissään. Kirjelmän lukemisen jälkeen neuvotteluissa seurasi väittely, jossa venäläinen osapuoli pyrki laajalti korostamaan Novgorodin käskynhaltijoiden jaloa syntyperää. Mikael Agricola ei näytä osallistuneen keskusteluun, vaan sanaa käytti Ruotsin puolesta itse lähettiläs Sten Eerikinpoika.
Venäläisen ja ruotsalaisen diplomaattiraportin vertaaminen on tässä esitelmässäni tapahtunut aivan pinnallisesti. Se olisi kuitenkin kiintoisa, laaja tutkimustehtävä, mutta sangen vaativa ja aikaavievä sekä itse asiassa useamman tieteenalan ja kielen pätevyyttä edellyttävä. Rinnastusten avulla olisi luultavasti mahdollista saada esiin vivahteita, jotka valaisevat molempien valtakuntien diplomaattista kulttuuria ja ajattelutavan eroja, puhumattakaan ilmaisujen eroista. Tällainen suuri tehtävä on molempien Kovalenkojen suomennostyön ansiosta olennaisesti helpottunut, mutta myös ruotsinkieliset asiakirjat olisi mielestäni syytä saada muodossa tai toisessa painetuiksi, ehkä suomennettuina samassa kirjassa. Tämä siitä syystä, että asiakirjakokonaisuudella on myös kiinnostavuutta suurelle yleisölle, etenkin kun Mikael Agricolan kuoleman 450-vuotisjuhla lähenee ja on ajankohtainen vuonna 2007.
On Suomen historian paradokseja, että reformaattorimme Mikael Agricola ja Venäjän kuuluisa ja pelottava tsaari Iivana IV Julma ovat kerran nähneet toisensa silmästä silmään Kremlin loisteliaissa saleissa. Voimme vain kuvitella, mitä maantieteestä syvästi kiinnostunut Mikael Agricola olisi ehkä kirjoittanut Venäjän matkastaan, jollei kuolema olisi korjannut häntä paluumatkalla pienessä Kannaksen rantakylässä, olipa se sitten Seivästö tai Kyrönniemi. Meillä olisi siinä tapauksessa ehkä käytettävissä sellainen rinnakkaisteos Herbersteinin matkakuvaukselle, joka kuuluisi omaan kirjallisuuteemme.
Kari Tarkiainen on tohtori ja entinen valtionarkistonhoitaja
