BRYSSEL Afganistanin romahtaminen Talibanin käsiin pani vauhtia Euroopan turvallisuuskeskusteluun.
Miksi EU jäi evakuoinneissa täysin Yhdysvaltojen ja Naton sotilaallisen voiman varaan? Miksi Britannia, Yhdysvallat ja Australia jättivät EU:n sivuun puolustusliitostaan Aukusista? Tarvitsisiko EU oman armeijan kriisitilanteita varten?
Myös Malin tilanteen paheneminen on noussut esiin. Siellä EU-joukot eivät ole kyenneet parantamaan turvallisuutta, vaikka joukkojen määrää on lisätty.
Kysyimme asiantuntijalta, mitä EU:n pitäisi tehdä.
Belgialainen professori Stephan Keukeleire on tutkinut EU:n ulkopolitiikkaa yli 20 vuoden ajan, ja on alan arvostetuimpia tutkijoita. Hän on laajasti käytössä olevan The Foreign Policy of the European Union -perusteoksen toinen kirjoittaja.
Yle haastatteli Keukeleirea tämän työpaikalla Leuvenin yliopistossa Brysselin kupeessa. Kysymykset alla tummalla, vastaukset tavallisella tekstillä.
Mitä mieltä olet viime aikojen keskustelusta?
En ymmärrä, miksi Ranskan tai muiden EU-maiden pitäisi olla ärtyneitä Yhdysvaltojen, Australian ja Britannian solmimasta puolustusliitosta. En myöskään usko, että muut EU-maat ovat halukkaita antamaan Australialle turvatakuita.
Pikemminkin EU-maiden pitäisi olla tyytyväisiä siihen, etteivät he ole mukana. Muuten EU-maiden pitäisi olla huomattavasti tiukemmin Yhdysvaltain linjalla Kiinan suuntaan, mikä ei välttämättä palvele EU:n etuja.
Puhutaan siitä, kuka on voimakkain. Onko se hyvä näkökulma?
On sillä merkitystä. Blokkien välinen kilpailu on kiristynyt. Mutta vain Kiinan, Yhdysvaltain ja EU:n voimakilpailuun tuijottaminen ei riitä, sillä maailma on paljon monimutkaisempi.
Kyse on myös siitä, kuka pystyy aidosti vaikuttamaan muihin kansoihin. Onko meillä oikeasti tarjota jotain ihmisille Valko-Venäjällä, Tunisiassa tai Egyptissä? Tässä EU on pitkälti epäonnistunut, myös silloin kun se vielä oli voimakas.
"Oli voimakas." Ei ole enää?
Noin 15–20 vuotta sitten EU:lla oli enemmän vaikutusvaltaa. Silloin ajateltiin vielä että EU on erilainen, että se pystyy vaikuttamaan muihin maihin niin, että niistä tulee askel askeleelta eurooppalaisempia ja ne niiden arvot muuttuvat lähemmäs meidän arvojamme.
Mutta tilaisuus hyödyntää tätä voimaa meni sivu suun. Turkissa Recep Tayyip Erdoğanin hallinto teki 2000-luvun alussa paljon uudistuksia, mutta kun EU:lta ei koskaan tullut positiivista vastakaikua, se muutti suuntaansa. Samoin kävi Venäjän kanssa. EU ei pystynyt tarjoamaan Venäjän johtajille kommunismin kaatumisen jälkeen mitään sellaista, joka olisi kääntänyt suunnan.
EU:ta sanotaan pehmeän voiman käyttäjäksi. Kumpi on tärkeämpää, pehmeä vai kova voima?
Jos kovaa voimaa käytetään, on tärkeää olla muitakin työkaluja, joilla voidaan vaikuttaa voimankäytön jälkeen. Kyse ei ole lopputuloksesta vain meidän kannaltamme, vaan ennen kaikkea paikallisten ihmisten.
Kovan voiman käytön ongelma on, että se usein vähentää turvallisuutta. Tätä eivät Nato tai EU-maat ole oppineet. Sotilaalliset operaatiot Afganistanissa, Irakissa, Libyassa tai Malissa eivät ole johtaneet millään tavoin hyviin lopputuloksiin, mutta sitä emme kaikesta päätellen ole oppineet.
Pitäisikö EU:n siis ymmärtää muuta maailmaa paremmin?
Ehdottomasti. Ellei EU:ssa ymmärretä, millaista ihmisten arki, toiveet tai kulttuuri ovat muissa maissa, heihin on vaikea vaikuttaa millään tavalla.
Yksi tapa, jolla EU voisi onnistua, olisi muuttaa vaikkapa kauppapolitiikkaansa niin, että se palvelee eurooppalaisten etujen lisäksi paikallisia etuja. EU näkee maailman liiaksi omasta modernista talouskeskeisestä näkökulmastaan, ja unohtaa miten erilaisissa todellisuuksissa muualla saatetaan elää.
Mutta onhan Eurooppa silti esimerkki?
Voi olla. Mutta kun tänne haluttaisiin muuttaa, se muuttuukin ongelmaksi. Mitä houkuttelevampi Eurooppa on, sitä enemmän poliitikot hermostuvat.
EU onnistui siinä, että se sai naapurustonsa eli itäisen Keski-Euroopan maat laajentumisen kautta kutakuinkin tasapainoon. Tästä EU voi olla ylpeä. Tätä voidaan verrata Yhdysvaltoihin, jolla ei ole ikinä ollut mitään positiivista vaikutusta omien naapuriensa eli Meksikon ja Keski-Amerikan kaaokseen.
Miten EU voisi lisätä vaikutusvaltaansa?
Yhtä dominoivaa johtajaa ei enää ole. Kiina voi johtaa jossain asiassa, ja Yhdysvallat, Venäjä tai EU:kin jossain toisessa.
Tärkeintä on osata joustavasti luoda erilaisiin kriiseihin erilaisia kumppanuuksia. Tätä varten EU:n pitäisi oppia ymmärtämään paremmin muiden intressejä, sekä demokraattisia että ei-demokraattisia.
Pitäisikö EU:n siis toimia myös ei-demokraattisten maiden kanssa?
EU välittää demokratiasta vain joissain tilanteissa ja joidenkin maiden kohdalla. Emme me välitä Qatarin tai Saudi-Arabian demokratiakysymyksistä, emmekä siitä että jalkapallon MM-kisat pidetään ensi vuonna epädemokraattisessa maassa.
EU:n pitäisi keskittyä enemmän päätavoitteisiin, kuten alueelliseen vakauteen Lähi-idässä tai Afrikassa, tai ilmastonmuutokseen tai terveysaiheisiin. Keitä ovat ne kumppanit, joiden kanssa vaikkapa näissä asioissa voidaan oikeasti päästä tavoitteisiin?
Mitä tämä tarkoittaa?
EU:n pitäisi olla nöyrempi ja todistaa muille maille, että se voi olla hyödyllinen ja luotettava kumppani.
Voit keskustella aiheesta tiistaihin 12.10. kello 23:een asti.
Lue lisää: